Öljyvärillä työskentelystä - neuvoja harrastajalle

Öljyväri

Kaikki maalit koostuvat pigmentistä eli väriaineesta ja jostakin sideaineesta, joka pitää jauhomaisen pigmentin koossa ja maalattavana. Öljymaalauksessa sideaine on useimmiten pellavaöljy. Öljy kuivuu hitaasti, koska se ei kuivu haihtumalla vaan hapettumalla. Taidemaalauksessa käytetään kylmäpuristettua pellavaöljyä. Keitetty pellavaöljy eli pellavaöljyvernissa on tummanruskeaa, eikä sen vuoksi sovi taulun maalaamiseen. Öljyvärin ohentamiseen käytetään tärpättiä.

Maalauspohjat ja pohjustus

Öljymaalauksen pohjaksi käy puu, kangas, kuitulevyt, pahvit ja paperit. Öljyvärimaalauksessa kankaana käytetään useimmiten pellavaa. Myös puuvilla, hamppu- ja juuttikankaat ovat sopivia. Kaikki imevät pohjamateriaalit täytyy pohjustaa. Pohjustamattomalle kankaalle olisi hankala maalata ja toisaalta ilman pohjustusta öljy tuhoaa maalauspohjan ajan mittaan. Pohjustamiseen käytetään useimmiten valmista gesso- nimistä pohjustusmassaa. Gesson liima-aineena on muoviliima ja sen täyte- ja väriaineina ovat liitu ja valkoinen pigmentti. Pohjustusmassaa voi tehdä myös itse, ks. osasta "Öljyvärin materiaalit". Kaupasta saatavia valmispohjia ei tarvitse pohjustaa.

Myös pleksiä ja metallipohjia käytetään. Pleksi yleensä jätetään pohjustamatta, mutta tällaiselle imemättömälle pohjalle öljyväri tarttuu melko huonosti. Metallipohjien pohjustamiseen ei sovi vesiliukoinen pohjustusmassa. Sen sijaan käytetään lyijyvalkoista öljyväriä.

Siveltimet

Öljymaalauksessa käytetään enimmäkseen jäykkiä harjassiveltimiä. Harjassivellin kestää railakastakin maalaamisen meininkiä ja kuljettaa hyvin maalia kankaalla. Myös keinokuitusiveltimet sopivat öljymaalaukseen. Ne eivät sula tärpättiin ja ovat erittäin kestäviä. Ne ovat harjassiveltimiä joustavampia ja tuntuvat miellyttävältä silloin, jos maalaustyyli on pehmeämpi. Pyöreitä siveltimiä käytetään pyöreiden muotojen maalaukseen. Lattasiveltimellä maalataan tasaisia pintoja. Kolmas sivellintyyppi on "interlocked", jossa lattasiveltimen harjakset taipuvat sisäänpäin. Tällainen sivellin on varsin monikäyttöinen pyöreän ja lattasiveltimen välimuoto.

Pienten yksityiskohtien maalaamiseen voi käyttää akvarellisiveltimiä, joko oravan- tai näädänkarvaa. Pienille harjassiveltimille on kyllä käyttöä pienten, summittaisten asioiden maalaamisessa, mutta niillä on vaikea saada onnistumaan tarkkoja yksityiskohtia, joten öljymaalarillakin voi olla pari akvarellisivellintä.

Pese siveltimet aina heti käytön jälkeen. Tärpätillä saat lähtemään enimmät öljyvärit ja loput kannattaa pestä mäntysuovalla lämpimässä vedessä. Yritä saada väri lähtemään myös harjasten juuresta, niin siveltimesi kestää hyvänä pitkään. Älä koskaan jätä sivellintä seisomaan tärpättipurkkiin. Älä työskennellessäsi pidä sivellintä tärpättipurkissa, vaan pöydällä. Linttaan painuneita harjaksia et saa suoraksi. Vänkkyrällä siveltimellä maalaaminen ei ole mukavaa.

Alla prima

Öljymaalaus on oikeastaan vasta-alkajallekin kohtalaisen armelias maalaustekniikka. Sellainen aloittelija, joka ostaa kaupasta valmispohjan ja muutaman öljyvärituubin, ja maalaa yhdellä istumalla, liiemmin korjailematta ja väriä ohentamatta kuvan lemmikistään, tulee toimineeksi teknisessä mielessä aivan oikein. Jos maalausmateriaalit eivät ole aivan kehnointa laatua ja maalausta säilytetään kunniapaikalla olohuoneen seinällä, se saattaa kestää hyvässä kunnossa vuosikymmeniä. Tekniikkaa kutsutaan nimellä "alla prima" eli kertamaalaus.

Maalausta aloittaessa ei siis tarvitse isommin epäröidä. Jos ensimmäinen siveltimenveto töpsähtää väärään kohtaan, virheen saa pyyhkäistyä pois tärpättiin kastetulla rätillä. Öljyväri kuivuu hitaasti ja antaa aikaa harkita ja tehdä muutoksia maalaukseen. Öljyväri peittää hyvin ja öljyväreillä voi maalata useita kerroksia päällekkäin.

Paletti

Palettina käytetään perinteistä puupalettia tai repäisypalettia, jossa on pahvipohjan päällä pinkka paletinmuotoisia voipapereita. Jos et halua pitää palettia kädessä, paletiksi käy pöydälle levitetty voipaperinpala - tai yhtä hyvin auki leikattu ja levitetty maitopurkki.

Kun aloitat maalausta, pistä paletille vain muutamia värejä - sellaisia joiden uskot olevan aiheen esittämisessä tarpeellisia. Mutta purista niitä kunnon kasat. Työskentelyn edetessä voi lisätä paletille uusia värejä tarpeen mukaan. Kaikkia värejä voi sekoittaa keskenään. Aloittelija tarvitsee työskentelyyn kymmenkunta värituubia. Kolme pääväriä ei ihan riitä. Televisiokuvassa kolme väriä riittää sen takia, että kuva muodostuu värillisestä valosta. Mutta maalarin on tultava toimeen aineen maailmassa ja aineen maailma on aina vähän mutkikkaampaa tai sotkuisempaa. Ei ole olemassa punaista öljyväriä josta voisi yhtä hyvin sekoittaa puhdasta oranssia ja puhdasta violettia. Kummankin sekoittamiseen tarvitaan omansa. Harrastuksen edetessä värejä helposti kertyy laatikkoon melkoisesti, mutta sellainen väri on kyllä turha, jota ei opi tunnistamaan ja nimeämään ulkonäön perusteella. Aluksi hyvän valikoiman saa kootuksi jos valitsee keltaisesta, sinisestä, punaisesta ja vihreästä kustakin kaksi sävyä, kylmän ja lämpimän. Kylmä tarkoittaa sinertävää ja lämmin oranssiin vivahtavaa. Lisäksi, muttei välttämättä, voi olla joitakin maavärejä; keltaokraa, poltettua umbraa ja poltettua siennaa. Mustaa väriä saa olla, mutta oikein hyvä on jos päättää pärjätä ilman. Mustaa saa kun sekoittaa tummia värejä keskenään ja tulos on raikkaampi. Valkoinen on välttämätön, useimmiten käytetään titaanivalkoista.

Värisekoituksista

Värisekoitukset kannattaa tehdä palettiveitsellä siten että ensin valitaan väri, joka näyttäisi olevan lähinnä tavoiteltavaa sävyä. Ensin valittua väriä sävytetään sitten muilla väreillä haluttuun suuntaan. Lähes kaikki värit on mahdollista sekoittaa lukemattomilla eri tavoilla. Yksinkertaisin tapa on yleensä paras. Vaikka jonkin tietyn lehdenvihreän voisikin sekoittaa vaikkapa ultramariinista, sitruunankeltaisesta, kadmiumpunaisesta ja titaanivalkoisesta - täydennettynä muutamalla ripauksella sitä ja tätä - sävystä tulee useimmiten raikkaampi silloin, jos käyttää yksinkertaisempaa sekoitusta. Ehkä sama sävy löytyy suoraan tuubista nimellä maavihreä, tai ehkä maavihreään pitää sekoittaa hieman keltaokraa.

Kun sekoitat väriä palettiveitsellä, lisää valitsemaasi perussävyyn toista väriä vähän kerrallaan. Jos sinulla on kasa sitruunankeltaista ja sekoitat siihen muitta mutkitta saman kokoisen kasan preussinsinistä, syntyykö vihreää? Ei synny, vaan isompi kasa preussinsinistä. Jos sen jälkeen puristat tuubista kasaan lisää keltaista, tuubi tyhjenee ennen kuin tuloksena on vihreää. Värit ovat sekoitusvoimaltaan erilaisia. Tällaisessa aikaansaannoksessa on kuitenkin se hyvä puoli, että ainakin olet sekoittanut väriä riittävästi. Väriä kannattaa nimittäin sekoittaa aina riittävä määrä. Monella menee sormi suuhun, kun on sekoittanut hienon värin (summamutikassa, sen kummemmin katsomatta minkä nimisiä värejä on tullut käyttäneeksi) ja sitten väri loppuukin kesken. Kuinka kummassa saisi sekoitetuksi saman sävyn uudelleen? Sekoita siis yksinkertaisesti, katso minkä nimisiä värejä käytät, sekoita väriä riittävästi ja lähde liikkeelle perussävystä johon sekoitat muita värejä varovasti.

Värien ominaisuuksista

Tuubeissa olevilla väreillä on muitakin ominaisuuksia kuin sävy. Jotkut peittävät hyvin ja jotkut ovat läpikuultavia. Jotkut ovat sekoituksissa hyvin voimakkaita. Väreistä paljastuu ohentaessa tai sekoittaessa sävyjä, joita ei arvaisikaan. Läpikuultavat värit tuntuvat sisältävän enemmän sävyjä kuin peittävät; joku lämmin läpikuultava väri saattaa näyttää ohuena keltaiselta ja paksuna punaiselta. Tulos näyttää usein hienolta, jos rinnastaa maalauksessa peittäviä ja läpikuultavia värejä. Värin sävy muuttuu yllättävästi kun siihen sekoittaa valkoista. Sellainen on osa maalaamisen viehätystä. Ei kannata asennoitua niin, että jäät harmittelemaan sitä ettet saa täsmällisesti aikaan haluamaasi sävyä. Ehkä sinulla on paletilla elämän riemu ja kaikki paratiisin sävyt, mutta suret sitä ettet saa syntymään mallina olevan villasukan väriä. Katso palettia.

Akvarellisti mieluiten välttää valkoisen värin käyttöä. Öljymaalaukseen valkoinen väri kuitenkin kuuluu. Valkoinen lisää värin peittävyyttä ja tekee maalaukseen täyteläisyyden tuntua. Jotkut värit näyttävät heleämmältä jos niihin sekoitetaan hieman valkoista. Joitakin värejä valkoinen samentaa. Ei kannata järjestelmällisesti vaalentaa kaikkia värejä valkoisella. Tulos saattaa olla melko yksitoikkoinen.

Moni harrastaja valittelee maalauksensa ääressä, että työ näyttää pliisulta. Pliisu tarkoittaa yleensä kontrastien puutetta. Maalaus on ehkä tehty turhan ohuilla tai liian paljon valkoisella vaalennetuilla väreillä. Railakas siveltimenveto tai terävä muoto ei paranna asiaa. Kokeile ensin lisätä valööri- eli vaaleuseroja. Sen jälkeen lisää intensiteetti- eli värien välisiä voimakkuuseroja - pistä pastellisävyn viereen samanlainen väri, mutta puhtaampana. Kolmas keino on lisätä värikontrasteja; pistä punaisen viereen vihreää. Mutta jos käytät pelkästään värikontrasteja, ilman vaaleus- ja intensiteettieroja, tulos näyttää ehkä villiltä mutta ei kovin hengittävältä.

Miten maalaus pitäisi aloittaa

Työskentelyn voi aloittaa hiilellä piirtämällä. Piirrä kevyesti ja pyyhi säämiskällä pois väärät viivat. Hiilen haittapuoli on että se saattaa jäädä rumentavasti näkyviin vaaleiissa kohdissa. Esipiirustuksen voi tehdä myös punaliidulla, vaalealla pastellilla tai jollakin värikynällä. Piirustuksen päälle sumutetaan fiksatiivia, jolloin väri ei irtoa pohjasta maalattaessa.

Maalaus kannattaa aloittaa suurista pääasioista jostain valon ja varjon välimailta. Tässä pääasia tarkoittaa isokokoista asiaa. Sisällöllinen pääasia on eri juttu, sehän voi olla vaikka vihkisormus morsiamen nimettömässä, mutta tuskin siitä kannattaa työskentelyä aloittaa, vaikka se inspiraation lähteenä kuinka polttaisi maalarin mielessä.

Yleensä ei kannata maalata yhtä asiaa kerrallan valmiiksi asti. Maalauksen voi aloittaa isokokoisella siveltimellä summittaisesti maalaten. Jos maalauksen aiheena on vaikkapa talo ja sen vieressä oleva puu, kannattaa lähteä liikkeelle vaaleista taustan asioista ja sitten maalata keskivertosävyllä talo ja puu. Jos maalaa valmiiksi yhden asian kerrallaan, kaikki työskentelyssä on sidoksissa siihen ensimmäiseen asiaan. Jos ensin maalaa puun viimeistä lehteä myöten ja sitten huomaa että siitä tuli väriltään turhan räikeä, on paha enää muuttaa mieltään - räikeäksi se on sitten maalattava talokin. Ja entä sitten ne kukkaset, joiden piti kirkkaina erottua etualalla? Ja miten sen taivaansinen saa enää tökittyä sinne puunlehtien väliin? Siis, maalaa ensin kaikki isot asiat rauhallisin perussävyin. Öljyvärillä voi maalata päällekkäin useita värikerroksia, joten se summittaisesti maalattu hahmotelma voi toimia karttana jonka mukaan edetään, ilman että siitä lopulta jäisi paljonkaan näkyviin.

Miten sitten jatketaan

Maalausjärjestys on, että maalaa ensin keskisävyt, sen jälkeen varjot ja viimeisenä valot. Keskisävyillä ratkaiset maalauksen skaalan ylimalkaan, varjoilla syvennät sitä ja valokohdilla hienosäädät maalauksen tunnelman kohdalleen. Jos maalaat varjot viimeisenä, tulos näyttää usein kömpelöltä. Voi olla, että arkijärjen mukaan valokohdat maalataan ohuesti ja varjot paksusti, mutta perinteinen tapa on toimia toisinpäin. Varjot näyttävät hyvältä, jos ne maalataan läpikuultavasti. Kirkkaimmat valokohdat voi maalata viimeiseksi paksulla, peittävällä värillä. Periaate on "lihaa luitten päälle", eli alle väriä ohuesti ja päälle paksummin.

Yksityiskohtien määrää kannattaa usein rajoittaa. Televisiosarjoissa roisto saadaan yleensä kiinni tunnissa. Yksityiskohtia karsitaan, koska tekijät tietävät, että katsojana et ole kovin kiinnostunut poliisin hikkakohtauksista ja kengännauhan solmimisesta. Oletko siis varma, että haluat erikseen maalata jokaisen kattotiilen valoineen ja varjoineen? Jos haluat, tulos voi näyttää hienolta, mutta toisaalta voit pohtia mikä on sinulle aiheessa olennaista. Olennaisen saat parhaiten esitetyksi pelkistämällä.

Yksityiskohdat maalataan työskentelyn loppuvaiheessa. Merkitykselliset yksityiskohdat ovat maalauksessa tärkeitä silmän kiintopisteitä. Niitä ei välttämättä tarvitse valtavasti korostaa, jos maalaus on riittävän selkeä. Tärkeää on yksityiskohdan suhde ympäristöönsä. Jos maalauksessa on liikaa hässäkkää, mikään yksittäinen asia ei enää erotu.

Epäonnistunut kohta maalauksessa kannattaa raaputtaa palettiveitsellä pois ja ehkä vielä pestä tärpätillä. Silloin kun se ei ole mahdollista, pitää vain vetää uusi väri päälle. Sellainen onnistuu märän värin päälle jopa värikerrosten sotkeentumatta. Temppu ehkä edellyttää enemmän rohkeutta kuin taitoa: ota puhtaaseen pensseliin kunnon nokare (siis todella reilusti) ohentamatonta väriä ja kuljeta sivellintä hyvin kevyesti peitettävän värin yli. Älä paina, hinkkaa, äläkä vatkaa. Tekniikka on suunnilleen sama kuin se, kun yrität pistää hilloa paahtoleivällä olevan voin päälle sotkematta niitä. Siis jos ei suju, pyydä lapsilta apua.

Maalinesteet

Väriä ohennetaan maalinesteillä maalauksen sujuvuuden tai tietynlaisen maalausilmeen tavoittelun vuoksi. Maalinesteellä värin saa leviämään tasaisesti. Maalinesteiden liikaa käyttöä on kuitenkin syytä välttää. Tärpätillä, erityisesti lakkabensiinillä, on taipumus hajottaa öljyjä. Jos ohennat pelkällä tärpätillä, maalaus saattaa näyttää samealta.

Kerrosmaalauksessa käytetään maalinesteillä ohennettuja läpikuultavia värikerroksia, joita voi olla useita, jolloin lopullinen värisävy syntyy värikerrosten yhteisvaikutuksesta. Esimerkiksi Rembrandtin muotokuvien tummat taustat on tehty tällä tavalla, laseeraamalla ehkä jopa kymmeniä vastavärikerroksia päällekkäin. Näin syntyy vaikutelma mallin takana olevasta hämärästä huonetilasta. Jos tausta olisi maalattu peittävällä mustalla, tilantuntu olisi kadonnut.

Liian paksuja värikerroksia on periaatteessa syytä varoa, koska ne aiheuttavat kuivuessaan halkeilua, joskin yleensä melko pitkän ajan kuluessa. Jotkut värit kuivuvat nopeasti, toiset hitaasti, riippuen värissä käytetyn pigmentin ominaisuuksista ja sideaineen määrästä. Jos maalaa nopeasti kuivuvan värin hitaasti kuivuvan, vielä osittain märän värin päälle, saattaa käydä niin että päälle maalattu värikerros halkeilee.

Maalatessa työskentely etenee aina rasvaista rasvattomalle-periaatteella, joten aluksi voi käyttää maalausnesteenä seosta 1 osa kylmäpuristettua pelaavaöljyä ja 2 osaa balsamitärpättiä ja maalauksen loppuvaiheessa seosta 1 osa öljyä ja 1 osa tärpättiä. Vaihtoehtoisesti koko työskentelyn ajan voi käyttää Haarlemin maalinestettä, jossa on 1 osa öljyä, 1 osa dammarlakkaa ja 1 osa tärpättiä. Dammari on kova hartsi, joka kuivuu nopeasti ja kellastuu pellavaöljyä vähemmän. Dammari on tarpeellista erityisesti silloin, jos halutaan maalata läpikuultavia värikerroksia päällekkäin. Kerrosmaalauksessa sitä on hyvä sivellä värikerrosten väliin. Samoin on hyvä tehdä jos haluaa jatkaa keskenjääneitä maalauksia. Dammari sivellään kuivuneen värikerroksen päälle.

”Sammuneita”, kiillottomia kohtia maalauksessa voi myös korjailla dammarlakalla. Dammaria ei pidä koskaan käyttää liikaa. Dammarlakka on tärpättiin liuotettua dammarhartsia; varomattomasti siveltynä se irrottaa väriä maalauksesta. Oikeaoppinen loppuvernissaus tehdään vasta sitten, kun maalaus on kuivunut vuoden tai pari. Loppuvernissaus kyllä suojaa maalausta, mutta ei välttämättä paranna sen ulkonäköä. Kertamaalauksena suoritetut työt ovat usein luonteeltaan himmeäkiiltoisia ja usein sellaisen vernissaus näyttää pelkästään huonolta. Erityisesti liitupohjalle maalattu työ on olemukseltaan himmeä, eikä siihen juurikaan sovi vernissaus. Sama koskee paljolti myös gessopohjaa.

Lopuksi

Paljonko pitää osata, että voi kutsua itseään maalariksi? Ei yhtään! Riittää, että haluaa maalata. Maalaus on maalarille paikka, jossa kaikki toiveet toteutuvat. Joskin fiktiivisesti, mutta hyvä niin - silloinhan sopii haluta enemmän.