Akvarelli - neuvoja harrastajalle

Akvarelli ei ole arkojen laji, vaikka niin voisi luulla - eikös akvarelli ole sellaista hailakan haaveilun maalailua? Päinvastoin, päättäväisyys on akvarellistin hyve. Akvarelliin on hankalampi tehdä muutoksia kuin öljymaalaukseen, joskaan ei mahdotonta. Akvarelli on luonteeltaan läpikuultava maalaustapa, mutta kyllä vesiväreillä peittävyyttäkin saa. Peittävällä maalaustavalla kuitenkin menetetään akvarellin valoisuutta. Akvarellin valoisuus syntyy värien läpi kuultavasta valkoisesta maalauspohjasta. Valkoista väriä ei yleensä käytetä, koska valkoisella vaalennettu väri näyttää paperilla tummemmalta ja sameammalta kuin väri joka saa valonsa valkoisesta paperista. Jos valkoista käytetään värisekoituksessa, sillä tavoitellaan pikemminkin varjon tuntua. Koska akvarellissa väri vaalennetaan ainoastaan vettä lisäämällä, valöörin arvioiminen on aluksi hankalaa. Taito kuitenkin karttuu kokemuksen myötä. Yllätyksiä tuottaa myös värin vaaleneminen kuivumisen aikana. Syy värisävyn muuttumiseen on yksinkertainen. Vesi pidättää valoa, joten vesikerroksen alla oleva väri näyttää tummemmalta. Sama vaikutus on akvarellin kehystämisellä lasin alle. Lasi saa värit näyttämään tummemmilta ja voimakkaammilta.

Akvarelli- ja guassitekniikoiden yhdistäminen on myöskin mahdollista, koska niissä on sama sideaine. Peitevärinappeja tai guasseja käyttämällä kuitenkin helposti menetetään akvarellin ilmavuus, joten niitä kannattaa käyttää yhdessä akvarellin kanssa tarkkaan harkiten. Hugo Simberg sai akvarelleihinsa hienoa sadunomaisuutta guassivärein maalatuilla yksityiskohdilla.

Maalauspohjat

Akvarelleja maalataan tavallisimmin paperille. Kuitenkin myös muille pohjamateriaaleille – kankaalle, pahville, kovalevyille – on mahdollista maalata vesivärein. Tällöin maalauspohja täytyy pohjustaa. Pohjusteeksi käy parhaiten kipsi- tai liitupohja.

Liitupohja

1 mitta liimavettä (esim. 60-70g jänisliimaa liotettuna litraan vettä tai 50 g liivatetta litraan vettä)
1 mitta liitujauhoa (tai kipsiä)
1 mitta sinkkivalkoista pigmenttiä

Pohjusteen valmistus

Jänisliiman on annettava turvota 12 tuntia, jonka jälkeen se liuotetaan lämpimässä vesihauteessa. (Liivatteen annetaan pehmentyä muutama minuutti vesitilkassa, jonka jälkeen se liuotetaan vesihauteessa.)

Liitupohjustetta valmistettaessa yhdistetään ensin kuivat aineet, jonka jälkeen lisätään liimavesi. Seosta voidaan ohentaa lämpimällä vedellä (1-2 mittaa).

Pohjustus

Liima sivellään kertaalleen tasaisesti leveällä siveltimellä. Annetaan kuivua.
Pohjuste sivellään ristikkäisin kerroksin 2-3 kertaan. Kerroksien välillä annetaan kuivua n. 15 min. Hiotaan pintaa sivelykerroksien välillä hienolla hiekkapaperilla.

Paperit

Hyvä paperi imee vettä, on tukevaa ja pinnaltaan kestävää. Pintastruktuurin – pinnan karheuden – valinta riippuu työskentelytavasta. Sileä paperi sopii yksityiskohtaiseen, piirtävään työskentelytapaan. Värimaalari valitsee karkean paperin.

Paperin vahvuus ilmaistaan grammoina per neliö. Kevyesti värittävään työskentelyyn riittää alle 200-grammainen paperi. Märempään ja värikkäämpään työskentelyyn kannattaa valita yli 300-grammainen paperi. Hyvin paksu, 600 - 1000 grammainen paperi kestää kovaa työskentelyä ja kuivuu hyvin hitaasti.

Nykyisin tavallisin akvarellipaperin raaka-aine on puuvillakuitu. Aiemmin suosittiin ja pidettiin ainoana oikeana akvarellipaperin kuituna pellavaa. Pellava olisikin huomattavasti puuvillaa lujempaa. Väri näyttää pellavapaperilla erittäin hienolta. Pellava on kenties saatavuutensa vuoksi jäänyt syrjään, jopa siinä määrin että useimmat olettavat puuvillapaperin olevan ainoaa oikeaa akvarellipaperia. Joskus käytetään virheellisesti nimitystä lumppupaperi mistä tahansa puuvillapaperista. Oikeaa lumppupaperia on lumpusta, eli käytetyistä vaatteista tai lakanoista tehty paperi. Lumpusta tulee parempaa paperia. Käytössä rähjääntyneet kuidut ovat pehmeämpiä ja imevät vettä paremmin, kuten kaikki arkikokemuksesta tietävät. Myös puukuitupapereita käytetään. Vaativaan työskentelyyn niistä ei ole, mutta ne ovat edullisia ja sopivat kevyeen ja spontaaniin maalaamiseen, harrastajakäyttöön ja luonnosteluun. Puukuitupaperi soveltuu huonosti märkää märälle-työskentelyyn.

Parhaat paperilaadut tehdään käsityönä. Käsintehdyssä paperissa kuitujen sidos on sattumanvarainen ja siksi luja. Käsintehdyn paperin tunnistaa pinnan epäsäännöllisyydestä ja paperin rosoisista reunoista. Askarteluun tai korteiksi valmistetut käsintehdyt paperit eivät ole akvarelliin sopivia. Akvarellipaperin täytyy olla pintaliimattua että sille voi maalata.

Toiseksi paras vaihtoehto on "mould-made", eli rumpuviirapaperi. Rumpuviirapaperi nostetaan samankaltaisen paperimuotin avulla kuin käsintehty, mutta työ tehdään koneellisesti. Rumpuviirapaperi on laadultaan varsin hyvää, mutta koneen säännöllisen pyörimisen vuoksi kuidut kuitenkin pyrkivät asettumaan enemmän yhdensuuntaisesti. Paperi on koneellisemman näköistä. Rumpuviirapaperin etuna on tasalaatuisuus. Tavallisissa konepapereissa kuitusuunta tulee enemmän esille kuin rumpuviirapaperissa. Tällainen paperi on lujaa yhteen suuntaan revittäessä, mutta toiseen suuntaan heikompaa.

Jos paperi on ”happovapaata”, eli kemiallisesti neutraalia, se ei kellastu.

Paperin kiinnittäminen alustaan

Paperi kiinnitetään tukevaan puu-, pahvi-, tai kovalevyalustaan liimapaperilla, nastoilla tai puristimilla kulmista.

Ennen kuin paperi kiinnitetään alustalle se kostutetaan hyvin molemmilta puoliltaan puhtaaseen veteen kostutetulla sienellä ja annetaan veden imeytyä paperiin jonkin aikaa. Sen jälkeen paperi tasoitetaan alustalle (kuprut pois) ja kiinnitetään liimapaperilla.

Jos työskentelee märkää märälle, paksut paperit voi upottaa kokonaan veteen ja antaa imeytyä siellä hetken. Hyvin paksu paperi kuivuu läpikotaisin hitaasti, joten jos haluat että paperi on kunnolla märkä, uita sitä pitkään.

Alustaa valittaessa olisi vältettävä kemikaaleja sisältäviä levyjä. Kemikaalit imeytyvät paperiin, jolloin happovapaasta paperista tuleekin hapanta.

Siveltimet

Akvarellimaalaukseen soveltuvat näädän-, soopelin-, hillerin-, oravan-, mäyrän-, lehmän- ja poninkarvasiveltimet. Paras sivellinkarva on Kolinskyn punanäätää. Myös oravankarvasiveltimillä on mukava maalata. Poninkarvaa käytetään lähinnä lastensiveltimissä.

Akvarellimaalauksessa käytetään yleensä pyöreitä siveltimiä. Hyvä sivellin säilyttää muotonsa, imee itseensä hyvin väriä ja luovuttaa sitä tasaisesti. Sipulin mallisiksi leikatut siveltimet ovat käytössä parhaita – isonkin sellaisen kärki on terävä tarkkaa maalaamista varten ja samalla siveltimellä voi maalata leveitä vetoja. Siveltimiä ei välttämättä tarvita monia; ehkä yksi iso, yksi keskikokoinen ja yksi pieni. Älä koskaan työskennellessäsi jätä sivellintä pystyyn seisomaan vesikuppiin, vaan pistä ne aina pöydälle. Linttaan painuneita karvoja et saa suoraksi. Vänkkyrällä siveltimellä maalaaminen ei ole mukavaa.

Värejä

Vesivärien sideaineena käytetään palautuvia orgaanisia liima-aineita, traganttia, dekstriiniä tai arabikumia. Värien liukenevuuden parantamiseksi käytetään esimerkiksi glyseriiniä tai hunajaa. Kiinnittyvyyttä parannetaan häränsappiliuoksella. Vesivärejä myydään napeissa ja tuubeissa. Nappi- ja tuubivärien laadussa ei ole mainittavaa eroa. Napit ovat ehkä käytännössä riittoisampia.

Kaikkia värejä voi sekoittaa keskenään. Aloittelija tarvitsee työskentelyyn kymmenkunta väriä. Kolme pääväriä ei riitä. Televisiokuvassa kolme väriä riittää sen takia, että kuva muodostuu värillisestä valosta. Mutta maalarin on tultava toimeen aineen maailmassa ja aineen maailma on aina vähän mutkikkaampaa tai sotkuisempaa. Ei ole olemassa punaista öljyväriä josta voisi yhtä hyvin sekoittaa puhdasta oranssia ja puhdasta violettia. Kummankin sekoittamiseen tarvitaan omansa. Harrastuksen edetessä värejä helposti kertyy laatikkoon melkoisesti, mutta sellainen väri on kyllä turha, jota ei opi tunnistamaan ja nimeämään ulkonäön perusteella. Aluksi hyvän valikoiman saa kootuksi jos valitsee keltaisesta, sinisestä, punaisesta ja vihreästä kustakin kaksi sävyä, kylmän ja lämpimän. Kylmä tarkoittaa sinertävää ja lämmin oranssiin vivahtavaa. Lisäksi, muttei välttämättä, voi olla joitakin maavärejä; keltaokraa, poltettua umbraa ja poltettua siennaa. Mustaa väriä saa olla, mutta oikein hyvä on jos päättää pärjätä ilman. Mustaa saa kun sekoittaa tummia värejä keskenään ja tulos on raikkaampi.

Värisekoituksista

Värejä kannattaa yleensä sekoittaa lyhimmän tien mukaan: mitä etäämpänä kantavärit ovat toisistaan väriympyrällä, sitä harmaammalta näyttää sekoitus. Mustat ja harmaat syntyvät vastavärien sekoituksista. Värisekoitusten on hyvä olla yksinkertaisia. Valitse ensin väri joka näyttäisi olevan lähinnä tavoiteltavaa sävyä. Ensin valittua väriä sävytetään sitten muilla väreillä haluttuun suuntaan. Haluttu sävy kannattaa ensin yrittää sekoittaa kahdesta väristä ja lisätä kolmatta vasta tarpeen vaatiessa. Palettina voi käyttää värilaatikon kantta. Vesivärejä voi sekoittaa myös suoraan paperilla, mutta vain niin kauan kuin värilätäkkö on märkä. Keskity, älä epäröi. Mitä paksumpaa paperia käytät, sitä pitempään saat työskentelyaikaa. Jos maalaat "märkää märälle"-tekniikalla, eli läpikotaisin kastellulle paperille, voit hyvinkin tehdä paperilla kaikki sekoitukset. Sileälle paperille väri tarttuu heti, joten sellaiselle maalatessa värisekoitus kannattaa tehdä paletilla.

Akvarellimaalauksessa työskentely etenee aina vaaleista tummiin ja kylmistä väreistä lämpimien suuntaan. Tumman värin voi maalata vaalean päälle, mutta ei päinvastoin. Samoin tumma lämmin sävy näyttää raikkaalta kylmän päällä, mutta kylmä sävy lämpimän päällä tekee helposti tukkoisen vaikutelman. Useimmat lämpimät värit ovatkin luonteeltaan kylmiä peittävämpiä.

Lähes kaikki värisävyt on mahdollista sekoittaa lukemattomilla eri tavoilla. Yksinkertaisin tapa on yleensä paras. Vaikka jonkin tietyn lehdenvihreän voisikin sekoittaa vaikkapa ultramariinista, sitruunankeltaisesta ja kadmiumpunaisesta - täydennettynä muutamalla ripauksella sitä ja tätä - sävystä tulee useimmiten raikkaampi silloin, jos käyttää yksinkertaisempaa sekoitusta. Ehkä sama sävy löytyy suoraan napista nimellä maavihreä, tai ehkä maavihreään pitää sekoittaa hieman keltaokraa. Asennetta on kuitenkin hyvä vaihdella tilanteen mukaan. Mutkikkaassa, tukkoisen rajalle menevässä sekoituksessa sekoituksessa voi piillä rikas alasävymaailma, joka saattaa näyttää oikein hyvältä jonkin yksinkertaisen värisekoituksen vieressä.

Värien ominaisuuksista

Vesiväreillä on muitakin ominaisuuksia kuin sävy. Jotkut peittävät hyvin ja jotkut ovat läpikuultavia. Jotkut ovat sekoituksissa hyvin voimakkaita. Väreistä paljastuu ohuena tai sekoitettuna sävyjä, joita ei arvaisikaan. Läpikuultavat värit tuntuvat sisältävän enemmän sävyjä kuin peittävät; joku lämmin läpikuultava väri saattaa näyttää ohuena keltaiselta ja paksuna punaiselta. Tulos näyttää usein hienolta, jos rinnastaa maalauksessa peittäviä ja läpikuultavia värejä.

Moni harrastaja valittelee maalauksensa ääressä, että työ näyttää pliisulta. Pliisu tarkoittaa yleensä kontrastien puutetta. Railakas siveltimenveto tai terävä muoto ei paranna asiaa. Kokeile ensin lisätä valööri- eli vaaleuseroja. Sen jälkeen lisää intensiteetti- eli värien välisiä voimakkuuseroja - pistä pastellisävyn viereen samanlainen väri, mutta puhtaampana. Kolmas keino on lisätä värikontrasteja; pistä punaisen viereen vihreää. Mutta jos käytät pelkästään värikontrasteja, ilman vaaleus- ja intensiteettieroja, tulos näyttää ehkä villiltä mutta ei kovin hengittävältä.

Miten maalaus pitäisi aloittaa

Hiili sopii huonosti akvarellin esipiirustukseen. Lyijykynää ja muita kyniä käytetään usein, mutta ne jäävät akvarellissa näkyviin, joten kannattaa silloin asennoitua niin että piirustuksesta tulee olennainen osa työtä. Kova lyijykynä näkyy vähiten, mutta sellaisella on syytä piirtää kevyesti, ettei paperin pinta mene rikki. Jos rikot paperin pinnan, naarmu näkyy värikerrosten läpi. Akvarellikynät ovat hyvin käyttökelpoisia, siis kynät joiden väri on vesiliukoista ja joiden viiva sekoittuu maalauksessa vesivärin kanssa. Akvarellin voi hyvin aloittaa myös ilman piirustusta.

Tavallista on, että työskentely aloitetaan märälle tai ainakin kostutetulle paperille, jolloin on helppo hakea perussävyt paikalleen. Kostutetulle pinnalle maalatessa, varsinkin jos paperi on pintarakenteeltaan hieman karheaa, väri ei tartu heti paperiin kiinni, joten sävyjä on mahdollista muutella. Jos et halua työskennellä läpikotaisin kastellulle paperille, kostuta pinta siveltimellä, sienellä tai sumutuspullolla.

Kastele sivellin ja pyyhkäise sitten vesikupin reunaan valuva vesi pois. Jos kovin märällä siveltimellä kerran nuolaiset värinappia, et saa siitä paljon irti. Siveltimen on parempi olla melko nahkea ja sillä pitää nuolla nappia perusteellisemmin. On hyvä, jos saat siveltimeen väriä sellaisen määrän että voit sillä maalata haluamasi väripinnan kokonaan. Pidä aina vieressä jotain suttupaperia jolla voit kokeilla siveltimeen tarttuneen värin vahvuutta. Opit kyllä harjoittelemalla tietämään mikä on kulloinkin oikea määrä vettä ja väriä.

Aloita isokokoisella siveltimellä summittaisesti maalaten. Akvarellia maalatessa työskentely etenee vaaleista väreistä tummaa kohti. Maalaa ensin hailakoilla sävyillä suuret perusasiat, vaaleimmista alkaen. Vaaleimmat valokohdat voi jättää jopa kokonaan koskemattomiksi, joskin vaarana on että lopulta vitivalkoinen kohta tuntuu töksähtävältä. Hyvä kompromissi on maalata valokohdat "pensselinpesuvedellä", eli hyvin vaalealla sävyllä. Pensselinpesuvedestä puheen ollen, vaihda vettä usein! Jos maalauksesi näyttää kuraiselta, syy on pensselinpesuvedessä.

Jos maalaat valmiiksi yhden asian kerrallaan, kaikki työskentelyssä on sidoksissa siihen ensimmäiseen asiaan. Joten maalaa aluksi kokonaisuutta.

Miten sitten jatketaan

Vahvista paikallisvärejä ja syvennä sen jälkeen varjokohtia. Kiinnitä huomiota siihen, että varjokohta ei ole ainoastaan valokohtaa tummempi. Niiden välillä on myös väriero. Ulkona maalatessa valokohtia sävyttää keltainen auringonvalo. Varjokohtia värittää siniseltä taivaalta heijastuva valo. Valon ja varjon väriero riippuu kuitenkin aina kulloisestakin tilanteesta, joten luota aina ensisijaisesti silmän havaintoon. Huomioi aiheen ympärillä olevien pintojen heijastusvaikutus.

Yksityiskohdat maalataan työskentelyn loppuvaiheessa. Pikkutarkat yksityiskohdat kannattaa maalata vasta sitten, kun paperi on täysin kuiva. Kokeile paperin kosteutta kämmenselällä. Merkitykselliset yksityiskohdat ovat maalauksessa tärkeitä silmän kiintopisteitä. Älä maalaa yksityiskohtia velvollisuudentunnosta, vaan siksi, että haluat ilmaista niillä jotakin. Turhan itsestäänselvillä yksityiskohdilla pidät katsojaa hölmönä etkä saa varsinaista asiaasi esille.

Loppuvaiheessa maalattavia yksityiskohtia voi nostaa esiin jollain peittävällä värillä. Hyvin peittäviä ovat esimerkiksi napolinkeltainen, kromioksidivihreä, kadmiumpunainen ja maapunaiset. Jos käytät guasseja, ole varovainen ettet eksy toisen tekniikan hetteikköön ja menetä akvarellin valoisuutta. Jos aiot käyttää guassia jonkin virheen peittämiseen, olet jo eksyksissä. Anna olla, ei sitä pikku töppää kukaan huomaa! Ja jos huomaa, väitä kivenkovaa että se pikku erhe on siellä tarkoituksella.

Lopuksi

Paljonko pitää osata, että voi kutsua itseään maalariksi? Ei yhtään! Riittää, että haluaa maalata. Maalaus on maalarille paikka, jossa kaikki toiveet toteutuvat. Joskin fiktiivisesti, mutta hyvä niin - silloinhan sopii haluta enemmän. Ja säännöt on tehty rikottaviksi. Todennäköisesti saat aikaan kiinnostavampia maalauksia sillä, että et turhan tarkasti noudata edellä kerrottuja ohjeita. Ainutlaatuista saa aikaan vain sillä, ettei liikaa kuuntele toisten hyväntahtoisia horinoita.