artisti maksaa – vähemmän

Jos tapanasi on maalata levypohjalle – MDF:lle tai kovalevylle – kokeile P.E.R.Belle artin liitupohjustettua poppelilevypohjaa, voin suositella.

Paremmalle pohjalle teet parempia maalauksia. Parempia niistä tulee siksi, että hyvä pohja ottaa työskentelysi ystävällisemmin vastaan ja esittelee rähmäisemmänkin värisi parhain päin. Kallon sisällön kunto voi toki yleisesti ottaen vaikuttaa taiteen laatuun samalla tavalla kuin se vaikuttaa Suomen joukkueen olympiamenestykseen, mutta maalauspohjan laadulla on merkityksensä samalla tavalla kuin suksen luistollakin.
Belle artin poppelipohjat ovat täysin sileiksi pohjustettuja ja maalaustuntuma on äärimmäisen miellyttävä; sivellin luistaa hyvin ja öljyväri ottaa sopivasti kiinni. Akryyligessopohja ei ole koskaan samalla tavalla nautinnollinen.

En ole koskaan kuullut kenenkään sanovan, että akryyligessopohjuste olisi jotenkin itsessään miellyttävä. Monen olen kuullut sen sijaan sanovan, että liitupohja se on pohjien pohja, mutta kun ei viitsi tehdä.

Olen itse käyttänyt MDF:ää öljymaalauspohjana toistakymmentä vuotta ja aina pohjustanut itse: levittänyt pohjustetta, hionut, levittänyt pohjustetta, hionut… mutta en ole itse koskaan saanut aikaan tällaista täydellisen sileää ja juuri sopivasti imevää pohjaa. Jos on ollut kiireempi päästä maalaamaan, olen läiskäissyt äkkiä pari kerrosta akryyligessoa ja ryhtynyt töihin – ja ollut sitten tyytymätön hätäisyyteeni. Pitää malttaa hioa ja hinkata. Olen käyttänyt levypohjaa juuri siksi, että haluan tasaisen pinnan. Joskus olen kokeillut melamiinilevyjä, joihin saa kyllä hyvän näköistä maalausjälkeä mutta ongelmana vain on, ettei niissä väri pysy kiinni. Alumiiniakin olen kokeillut ja niissä on sama juttu, näyttää hyvältä mutta tarttuvuus on aika huteraa. Pohjan pitää imeä.

Belle artin poppelipohjat sopivat toki myös tempera- ja akryylimaalaukseen, ja voivat olla kiinnostavia myös guassi- ja akvarellimaalarille.
Jos pidät himmeästä maalausilmeestä, jossa väri nousee upeasti esiin, tällaiselle suht imevälle pohjalle toimii hienosti maalinesteeksi Hardingin himmeä Resin-Oil Wax Medium joka sisältää mehiläisvahaa, dammaria, standöljyä ja tärpättiä. Se on siis perinteinen haarlemin maalineste johon on lisätty mehiläisvahaa. Periaatteessa sitä voi ohentaa tärpätillä, mutta en tekisi niin, koska sen koostumus on sellaisenaan optimaalinen. Ennen käyttöä vahamediumia pitää lämmittää hieman vesihauteessa. Hardingin vahamedium ei siis ole mattavernissa, vaan nimenomaan maalineste. Hardingin suositus on, että mediumia sekoitetaan öljyvärin joukkoon 5-10%. Todella hieno maalineste!

Sanonpa vielä millä pensselillä, kun vauhtiin pääsin. Minoan Roima, Ropotti, Ripakka ja Raketti-siveltimillä levität Hardingia poppelipohjalle oikein hyvin. Minun käytössäni ei ole vielä yksikään Minoa-sivellin hajonnut, levinnyt tai harottanut. Ne ovat mainioita käyttösiveltimiä yllättävän pienellä hinnalla, eli loisto-ostos. Mistäkö niiden hassut nimet? Lehmännimikalenterista. Pensselien nimet ovat useimmiten merkillisiä numerosarjoja, joten me halusimme poiketa kaavasta ja antaa Minoa-siveltimille oikeat kunnon nimet.

Öljymaalauksen – tai minkä vain maalauksen – pienet yksityiskohdat on kiva maalata Lineon näädänkarvasiveltimillä. Pikkupensselit eivät maksa kovin montaa euroa. Toinen hyvä öljymaalarin vaihtoehto pikkujuttuihin on Lineon tai Escodan pitkävartiset pienet pyöreät synteettiset siveltimet, jotka ovat näädänkarvaa napakampia.

Tässäpä siis menestysresepti. Kallo vaan kuntoon ja taideladulle!

Orivedellä kesämökkeilevä mainio akvarellisti Tuomas käväisi meillä paperiostoksilla ja lähtiessään kehaisi tyytyväisyyttään siihen, että oli edellisellä ostanut kunnon Kolinsky-siveltimen. Homma sujuu.

Olinkin ajatellut kirjoitella siveltimistä. Sori, nyt seuraa rasittavaa maalarisedän narinaa.

Jotenkin sivellin tuppaa jäämään monella hankintalistan hännille, vaikka taiteen tekeminen muutoin olisikin vakavallakin pohjalla ja välineet kunnossa. Se on merkillistä. Niinkin voisi ajatella, että sivellin olisi ykkösasia.

Maalaus ei ollenkaan synny hengen lennosta. Maalaukseen ilmestyy asioita ainoastaan niinä sekunteina, kun sivellin kulkee kankaalla – tai mikä se maalausalusta nyt kenelläkin on. Silloin kun sivellin ei kulje maalauksessa, on aivan samantekevää istuuko maalari syvämietteisen näköisenä vai etsiikö aarteita nenästään. Minulle tämä on maalaamisen ykkösajatus. Kun menet maalaukseen, niin ajatuksen on oltava siveltimen kärjessä, eikä missään muualla. Kun tulet sieltä pois, on ihan samantekevää mitä puuhaat. Hyvät, pahat ja rumat-elokuvassa Eli Wallace, eli Ruma lausuu kuolemattomasti saman asian: – When you have to shoot…Shoot! Don’t talk.

Kun ainoa säie maalarin ajatuksen ja maalauksen välillä on pensseli, niin sen pensselin on hyvä olla tarkoitukseen sopiva. Pensseli on ajatuksen ja aineen suoni, jolla häilyvä aatos muuttuu näkyväksi kuvaksi.

Moni kuvittelee, että eihän se siellä maalauksessa näy millä vehkeellä se on tehty. Ei pidä paikkaansa. Se näkyy. Jos hakee jotain höyhenenkevyttä keijukaisen lentelyä neljätuumaisella lankkumaalarin pensselillä, niin eipä sitä anna itselleen edes onnistumisen mahdollisuutta.

Usein on kyse tietämättömyydestä. Eli: öljymaalauksessa käytetään enimmäkseen harjassiveltimiä, koska sianharjas on siihen tarkoitukseen sopivan jäykkää. Figuratiivinen maalari käyttää usein pyöreitä siveltimiä tai filberttejä. Isoa tasaista pintaa on luontevaa maalata lattasiveltimellä. Öljymaalauksessa voi myös käyttää synteettisiä siveltimiä, joita on olemassa jäykempiä ja pehmeämpiä. Escodan Primerat ovat jäykemmästä päästä, Lineon ja Daler-Rowneyn synteettiset ovat hieman pehmeämpiä. Daler-Rowneyn System3-siveltimet ovat hyvin pehmeitä. Synteettiset sopivat kaikkiin maalaustekniikoihin: öljy-, akryyli-, tempera, guassi- ja vesiväreille. Pitkävartiset on tarkoitettu työskentelyyn telineen äärellä ja lyhytvartiset pöydän ääressä tapahtuvaan vesivärimaalaukseen. Muuta olennaista eroa niissä ei ole.

Pehmeitä siveltimiä voi käyttää muuhunkin kuin vesivärimaalaukseen. Häränkarvalla saat öljymaalaukseen pehmeämpää ilmettä. Kerrosmaalauksen lasuureissa häränkarva toimii hienosti, ellet sitten valitse siihen näädänkarvasivellintä – pyöreää tai lattamallista tilanteen mukaan.  Öljymaalauksen pieniä yksityiskohtia on helpompi maalata pienellä näädänkarvasiveltimellä kuin jäykällä harjassiveltimellä.

Akvarellimaalarit suosivat näädän- ja oravankarvasiveltimiä. Synteettinen akvarellisivellin ei ota vettä yhtä hyvin kuin näädänkarva, mutta hyvänä puolena niissä on täsmällisyys. Tarkka laveeraaminen jotakin ääriviivaa seuraten onnistuu mainiosti synteettisellä siveltimellä.

Pitkäkarvainen sivellin ottaa paljon väriä kerralla. Lyhyeksi leikattu tuntuu mukavan kynämäiseltä.

Joka haluaa yksinkertaista yhtenäistä ilmettä, voi maalata pelkästään isohkoilla siveltimillä, mutta jos haluat vaihtelua maalaukseesi, sivellinkokoja voi olla koko skaalan leveydeltä.  Jotkut maalaavat pienillä siveltimillä suuriakin pintoja, mikä voi näyttää ihan hyvältä, joskin aika levottomalta.

Riippuu maalarista montako sivellintä pitää olla käytössä. Itse en halua sovittaa ajatuksiani pensseliin sopiviksi, vaan haluan, että minulla on sopiva väline kunkin ajatuksen ilmaisemiseen.

Sivellintä kannattaa arvostaa. Pieni määrä hyviä ja hyvässä kunnossa pidettyjä siveltimiä tulee halvemmaksi kuin tukko heppoisia halpissiveltimiä, joiden käyttöikä on lyhyt.

Muuten melko ikävystyttävään Kiasman johtajanviran hakuprosessiin tuli uutta säpinää, kun yksi viran hakijoista, Witte de With -nykytaidekeskuksen saksalainen johtaja Nicolaus Schafhausen sai runsaasti palstatilaa Helsingin Sanomissa. En tiedä onko Schafhausen kiinnostava tyyppi tai loistoluokan viranhakija, mutta syy haastatteluun oli se, että hän on ulkomaalainen, mikä riittikin perusteeksi koko sivun juttuun. Oli tilaisuus kärttää ulkomaalaiselta jotain, edes pienen pientä, kommenttia siitä että ollaanko me metsän möllikät mallikelpoisia maailmankansalaisia vai ei. Schafhausen sitten kertoi että ei pojat, matkaa maailmalle on vielä kovin.

Taisi olla happamia Saksan kuraattoriketun pihlajanmarjat. Schafhausen ei voi tulla valituksi, koska ei osaa virkamieheltä edellytettävää suomea eikä ruotsia, joten hakemus jää pelkästään systeemin tökkäykseksi. Kiasman tapauksessa kielitaitovaatimusta ei voi kiertää, koska virkamieheltä todellakin edellytetään suomen ja ruotsin kielen taitoa, oli vaatimuksessa Kiasman kannalta järkeä tai ei.

Schafhausen purnasi jutussa kovasti Kiasman kansainvälisyyden puutetta ja tuikkasi perään, että hänen mielestään Kiasma näyttää kovin kuolleelta, mikä näkemys perustui siihen, että hän oli käynyt katsomassa Kiasmassa yhden näyttelyn. En tiedä millä tavalla johtajan ulkomaalaisuus voisi taata enemmän kansainvälisyyttä. Eihän ulkomaalainen ihminen mitään muuta tuo kuin itsensä.  En usko, että kansallinen eristäytyminen edes olisi kovin suomalaisille ominaista. Mehän päinvastoin olemme äärimmäisen herkkiä muiden mielipiteille.

Väistämätön ongelma johtajan valinnassa on kyllä se, että Suomessa on hyvin rajallinen määrä niitä ihmisiä joilla on pätevyyttä Kiasman johtajan virkaan, joten erilaisten näkemysten kirjo ei voi olla kovin laaja. Mutta eihän johtaja museota yksinään pyöritä.

Mikä sitten on Kiasmalle sopiva kansainvälisyyden määrä? Kuuluuko se olla niin, että menit nykytaiteen museoon missä tahansa maassa, niin aina näyttää samalta? Minusta on aivan luvallista, että suomalaisuus näkyy suomalaisessa museossa. Ei minulla ole sitä vaikutelmaa, että Kiasma olisi aivan Impivaaran umpiossa, mutta voin toki olla väärässä. Ympäri maailmaa pörräävä kuraattori toki tietää yhtä ja toista mistä minulla ei ole aavistustakaan.

Kuollein nykytaiteen museo missä minä olen käynyt Praton nykytaiteen museo Italiassa. Käynnistä kylläkin on aikaa ja voi olla että nyt museo on jo mitä mainioin, mutta se museokäynti jäi minulle melko tyrmistyttävänä mieleen. Kokoelma oli taatusti kansainvälinen, kaikilta tietämiltäni tähtitaiteilijoilta oli esillä joku teos. Mutta museossa vietetyn parituntisen aikana ei tullut vastaan yhtään ihmistä. Jostain etäältä vain kuului amerikkalaispariskunnan keskustelua. Mitä tämä todistaa? Ei mitään, tai ehkä sitä, että yleisöä olisi saattanut kiinnostaa enemmän paikallisuus. Museon kokoelmalla ei ollut mitään kytkentää omaan ympäristöönsä, eikä turistinäkökulmastakaan ollut järin kiinnostavaa mennä italialaiseen museoon katsomaan sitä samaa mitä näkee missä tahansa muuallakin.

Schafhausenin pölinä siitä, että “teemat ja aiheet ovat kadulla”, kuulostaa aika nololta, samoin kuin vaatimus että Kiasmassa pitäisi olla näyttelyitä “päivittäisestä väkivallasta, tai melankoliasta, depressiosta, taloudesta, kutistuvasta julkisesta tilasta”. Kiasmassa järjestetty Antony Gormleyn savikuutio-työpaja ei ollut kovin melankolinen, mutta sai yleisön kiinnostumaan ja oli lopulta sisällökästä taidetta ja varmasti loi elävyyttä. Siinä yleisö itse toi teemat ja aiheet kadulta. Jokainen sai itse muovailla oman depressionsa ja taloutensa, ja lopulta kun teoksia oli paljon, tehdä oman havaintonsa kutistuvasta julkisesta tilasta.

Nettigalleria on nyt avattu ja samassa rytäkässä uudistimme myös blogipuolta.

Galleriaan on tulossa tukku erinomaisia taiteilijoita, joten seuraile tilannetta. Emme erityisemmin – ainakaan tarkoituksellisesti – pyri keskittymään mihinkään tiettyyn tyyliin ja tekniikkaan, joten esille tulee monipuolisesti kaikenlaista taidetta.

Tammikuun kuukauden taiteilija on kaikille Oriveden Opiston kursseilla käyneille tuttu opiston legendaarin kuvataideopettaja Arja Jämsä. Arjan maalaukset ovat juuri sellaisia minkälaisena Arjan tunnemme: hillittömiä, villejä ja rempseän värikkäitä kaksoismuotokuvia. Teokset olivat esillä Forum Boxissa Helsingissä alkusyksystä 2008, jolloin Arja ja Aarne Jämsä pitivät yhdessä hienon ja hauskan näyttelyn. Näyttelyn yhteydessä julkistettiin myös Kustannus Oy Taiteen kustantama Aarne ja Arja-kirja jossa on Aarnen upea kuvitus ja Arjan mainio teksti. Parisuhdekirjallisuuden aatelia! Kirjan löydät Minoa kirjaosastolta.

Huomaat, että blogin ulkonäkö on uudistunut. Se toivottavasti näyttää nyt raikkaammalta ja selkeältä. Nyt keskusteluun osallistuminen on helpompaa kun näet heti sivun laidassa kuka on kommentoinut mitäkin. Haasta ja iske, ole eri mieltä, ehdota ja kysy!

Siirsimme myös akvarelli- ja öljymaalausopaat tälle puolelle. Niiden sisältöä on hieman uudistettu ja mukana on nyt kuviakin. Tarkoituksena on ollut tehdä enemmänkin oppaita, joissa neuvottaisiin eri tekniikoiden perusasioita ja jotka voisivat olla apuna tarvikkeiden valinnassa. Oppaita tulee sitä mukaa kun niitä valmistuu, emme lupaa mitään aikataulua.
Oppaat ovat harrastajan ensiapua; jos kaipaat syvempää tietoa maalaustekniikoista suosittelen kirjahyllyyn Pip Seymourin Artist´s Handbookia. Seymourin vesiväri- ja temperakirjasissa on erittäin kiinnostavaa näiden tekniikoiden täsmätietoa.

Asiakas kyseli öljymaalauksen vernissauksesta, että millä litkulla ja miten, koska hänellä oli kertamaalauksena tehty työ joka oli himmeäkiiltoinen, ja asia vaivasi.

Vernissa toimii maalauksen pinnalla lasimaisena kalvona jonka perimmäinen tarkoitus on suojata työ likaantumiselta ja hiertymiltä. Se myös lisää maalauksen kiiltoa. Siinä on myös se ajatus, että konservaattori voi aikanaan poistaa likaantuneen vernissakerroksen ja vot, alla on jäljellä puhtaana pysynyt öljymaalaus jonka päälle voi vetää uuden vernissan.

En kauheasti suosittelisi sitä, että hyvin himmeäkilltoista maalausta lähtisi vernissauksella jälkikäteen muuttamaan kiiltäväksi. Tuloksena voi olla epämiellyttävä yllätys, maalaus ehkä näyttikin paremmalta himmeänä. Toisekseen vernissaa ei pitäisi levittää kuin hyvin ohuena kerroksena. Helposti käy niin, että hyvin himmeä maalaus tarvitsee melkoisen vernissakylvyn ennen kuin se muuttuu kiiltäväksi.

Vernissaukseen on perinteisesti käytetty tärpätillä ohennettua dammarhartsia. Voit käyttää valmista pullotettua dammaria sellaisenaan tai ohentaa sitä hieman ranskalaisella tärpätillä tai Umtonin pudistetulla tärpätillä. Hajuton tärpätti ei sovi, koska dammari liukenee siihen huonosti. Hyvä vaihtoehto on Daler-Rowneyn synteettinen Picture Varnish, jonka etu on se että se on täysin kirkasta, eikä kellertävää niinkuin dammari. Tiedetään, että dammari kellastuu ajan mittaan jonkin verran. Synteettisestä hartsista ei ole vastaavaa pitkän aikavälin kokemusta, mutta oletettavasti synteettinen hartsi on kuitenkin kohtalaisen luotettavaa.

Mutta ylimalkaan, jos tavoittelet kiiltävää ilmettä, käytä vähemmän imevää maalauspohjaa ja sellaista maalinestettä joka tuottaa kiiltoa. Kysyjä oli käyttänyt maalinesteenä ainoastaan tärpättiä. Tärpätti tuottaa nimenomaan himmeää pintaa, eikä sitä pitäisi käyttää sellaisenaan vaan maalinesteeseen on aina syytä lisätä myös öljyä. Umtonin maalineste I sisältää safloriöljyä, standöljyä ja kylmäpuristettua pellavaöljyä ja tuottaa maalaukseen jo selvästi kiiltävämmän pinnan. Umtonin maalineste II sisältää standöljyä ja dammarhartsia, ja on nopeammin kuivuvaa. Jos maalaat työn ns. kertamaalauksena, eli haluat että maalikalvo pysyy pitempään työstettävänä, käytä ensinmainittua, mutta jos käytät lasyyreja eli maalaat kerroksellisella tekniikalla, valitse jälkimmäinen. Vastaavat litkut voit tietysti sekoittaa myös itse, jos haluat.

Umtonin Magistral varnish on erityisen kovaa, emalimaista kiiltoa luova kopaalivernissa.  Se on kongolaisen kopaalihartsin ja dammarin sekoitus, jota on kuitenkin syytä käyttää melko niukasti, koska kopaalilla on taipumus tummua.  Tummien värien yhteydessä asiasta on vähemmän haittaa.  Aine on sinänsä mielenkiintoinen reliikki, kopaalivernissaa kun ei juuri kukaan muu enää valmista.

Kerrosmaalaukseen kiilto sopii hyvin. Kiiltävät värikerrokset tuntuvat päästävän valoa lävitseen paremmin. Vanhojen mestarien työt eivät siis ole kiiltäviä pelkästään siksi, että kiiltävyys on hienoa.

P.E.R. Belle artin öljypohjustetut kankaat ovat vähemmän imeviä ja omiaan luomaan kiiltävämpää ilmettä. Lähinnä ne ehkä sopivat muotokuvamaalaukseen jossa kaivataan luistavuutta. Muotokuvamaalari valitsee todennäköisesti hitaasti kuivuvan maalausaineen, joka antaa aikaa tuumailuun.

Kiiltävyyden suosio katosi maalaustaiteesta modernismin myötä, mikä johtunee yksinkertaisesti siitä, että työt tehtiin nopeasti kertamaalauksena eikä enää tavoiteltu lasyyrien luomaa tilan tuntua. Tykö Sallisen imevälle liitupohjusteelle maalatut himmeäkiiltoiset työt näyttäisivät älyttömiltä jos niiden pintaan vedettäisiin korkeakiiltoinen vernissaus. Sallisen väri näyttää mehevältä ja rämäkältä juuri siksi, että se on nähtävissä sellaisenaan, ilman vernissankiiltoa.

Nykyisin tavanomaisin, ja harrastajien lähes yksinomaan suosima maalaustapa on kertamaalaus akryylipohjusteella pohjustetulle valmispohjalle. Maalaustapa tuottaa sellaisenaan himmeähkön ilmeen, eikä siinä oikeastaan ole perustetta vernissaamalla väkisin luodulle kovemmalle kiillolle.

Väärinmaalaus on kylläkin aina sallittua. Kiasmassa oli pari vuotta sitten amerikkalaisen Julian Schnabelin näyttely, jossa oli esillä joitakin oikein komeita väärinmaalattuja kiiltokuvankoreita muotokuvia. Schnabel oli maalannut ne aika spontaanin näköisinä täysin himmeäkiiltoisina rykäisyinä, ja sitten niiden päälle oli vedetty erittäin paksu, todella kiiltävä emaljointi. Isot työt oli kehystetty muhkeisiin kultakehyksiin, mikä sai ne näyttämään aika riemastuttavan ilkikurisilta. Samantapainen kikka oli muistaakseni joskus ruotsalaisella Max Bookilla joka veti maalaustensa pintaan erittäin kovakiiltoista venelakkaa.

Eli saat kyllä katsojan hyvälle tuulelle jos yhdistät kiiltoa ja ekspressiota, mutta jos tavoittelet jotain muita tunnetiloja, kannattaa ehkä jättää vernissaus vähemmälle.