Guggis nurin

Nyt taisi Helsingin Guggenheimin matka päättyä. Kannatusta sille ei ole jäljellä oikein missään. Olin alkuvaiheessa hankkeen kannalla. Mikäpäs siinä, jos Helsinkiin olisi rakennettu ison kokoluokan museo, jolla olisi ollut tarjota jatkuvasti Kiasman profiilista poikkeavia huipputason näyttelyitä. Guggenheimilla luulisi olevan omissa kokoelmissaan huima määrä sellaista modernia ja nykytaidetta, jota ei täällä muutoin nähdä ikinä.

Innokkaankin riemu hiipui, kun Guggenheim-säätiön tolkuttoman ylimieliset vaatimukset tulivat julkisuuteen. Ei se nyt oikein niin voi mennä, että amerikkalainen osapuoli tienaa suomalaisten kustannuksella, vaikka näyttelyihin pantaisiin esille Guggiksen johtajien piirtelemiä tikku-ukkoja.

Merkillistä hankkeessa oli se, ettei näyttelyiden sisällöstä oikeastaan koskaan puhuttu julkisuudessa mitään. Ikään kuin olisi haluttu pelkästään wau-pömpeli Katajanokan rantaan, ja sitä sitten olisi tultu maailmalta joukoin pällistelemään. Samantekevää, olisiko pömpelissä ollut edes ovia.

Taiteilijoita aina tökkii se, että taidepömpeleitä kyllä rakennetaan, mutta toiminnan rahoitus tuppaa olemaan niin ja näin. Rahoitus riittää ehkä jotenkuten siihen, että sähkölaskut ja henkilökunnan palkat maksetaan, mutta itse taide saisi mieluiten olla ilmaista. ”Artisti maksaa”-hokema ei ole vitsi, vaan ihan oikeasti totta. Jos ne Guggenheim-museon rakentamiseen tarvittavat 140 miljoonaa käytettäisiin olemassa olevien museoiden kehittämiseen, taiteen ystävä saisi yllinkyllin mannaa – jotain enemmän kuin wau-pömpelin, mutta koska sellainen ihme tapahtuisi?

Toivotaan, että taiteilijoiden ideoimasta Checkpoint-hankkeesta kehkeytyy jotain. En ikinä usko, että sellaiseen lähdettäisiin Guggenheim-mittakaavan panostuksella, kun perusoletus on kumminkin, että eihän me mitään itse osata.

Lontoossa on nykyisin sellainen ilmiö, että kiinnostaviin nykytaidenäyttelyihin pitää varata liput etukäteen. Yleisömäärät ovat valtavia. Lontoo on tietysti tyystin eri asia kuin Helsinki, mutta näinkin se voi mennä: ihmisiä kiinnostaa esimerkiksi sellainen wau-taide kuin Lucien Freud; suorasukaisesti maalattuja kuvia tavallisista ihmisistä lihoineen ja läskeineen. Freudin näyttely National Portrait Galleryssä vetää väkeä. Jollekin voi olla yllätys, että kuvataiteesta kiinnostuneita ihmisiä voi kiinnostaa myös itse kuvataide. Se, missä se on esillä, on kenties toisarvoista.

 

 

 

 

 

 

Lucien Freud maalaa kuningattaren muotokuvaa.  Taiteilijalla on aika mukavasti asennetta. Kuva ei kylläkään ole paras esimerkki Lucien Freudin maalaamasta tavallisen ihmisen muotokuvasta, vaikka kyllähän kunigatar aika tavalliselta vaivautuneelta tädiltä käsilaukkuineen tässä näyttää.

 

 

 

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | Jätä kommentti

Maalinesteet

Järjestelimme maalinesteet-osastoa vähän uuteen järjestykseen. Öljyväripuolelle tuli nyt omia alaosastojaan, koska liemiä on monenmoisia. Gamblinin maalinesteet ovat nyt helpommin löydettävissä. Ne ovat alkydipohjaisina ihan oma juttunsa. Niitä käytetään kylläkin ihan normaaliöljyvärien kanssa ja perinteisten maalinesteiden tapaan, mutta ne vain eivät sovi sekoitettavaksi luonnonhartsien eikä ranskalaisen tärpätin kanssa. Ne ovat ehdottomasti kokeilemisen arvoisia.

Useimmille ei ole tuttu asia se, että dammari ja hajuton tärpätti eivät kuulu yhteen. Dammari ei liukene hajuttomaan tärpättiin. Jos käytät Raamareiden hajutonta tärpättiä, voit kyllä sekoittaa siihen pellavaöljyä mutta jätä maalinesteestä dammari pois. Jos haluat dammarin mukaan seokseen kuivumista edistämään, valitse tärpätiksi ranskalainen tärpätti.

Jos haluat miedontuoksuisen mutta nopeasti kuivuvan maalinesteen, niin sellaisia löydät Gamblinin maalinesteistä. Gamblinin Gamsol on Raamareiden hajutonta tärpättiä hajuttomampaa, tuoksultaan melkein kuin vettä. Voit sekoittaa siihen Gamblinin maalinesteitä. Pelkkää Gamsolin ja pellava- tai muun öljyn sekoitusta voit myös käyttää ilman esteitä.

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | 1 kommentti

Ukkopojat

Näinhän se aina menee. Juuri kun olin hyrissyt omaa tyytyväisyyttäni näyttelyni ripustukseen, niin sitten juuri siitä asiasta tulee kriitikolta sanomista. Otso Kantokorpi kirjoittaa Alaston kriitikko-blogissaan näyttelystäni muuten myönteisesti mutta moittii sen ripustusta. Otso olisi kaivannut tauluriviin jotain jippoa tai rytmiä. Omasta mielestäni ripustuksen oivallisen salavihkainen jippo oli vissiin sitten turhankin hienovarainen.

Samassa Otso kirjoittaa myös Paavo Paunun ja Petri Hytösen näyttelyistä. Otso piti kummastakin, ja niin minäkin. Paavon näyttely oli peräti kahdessa paikassa Helsingissä yhtäaikaa: galleria Sculptorissa sekä Korjaamo-galleriassa. Sculptorissa veistokset ja Korjaamossa maalaukset. Maalari-Paunu on kuvanveistäjänä ilahduttavan vääräoppinen – ja oikeastaan samoin myös maalarina; kumpaankin kuvan tekemisen lajiin Paavo suhtautuu aika kivasti konventioita kaihtaen ja silti varsin vakuuttavin tuloksin. Tekee mieli sanoa, että Paavon veistokset ovat uutta kuvanveistotaidetta, sikäli kun eivät ne lajin perinteisimpiä hyveitä niin kovin nuukasti pyri toteuttamaan. Joskus edelleenkin törmää sellaiseen murehtimiseen, että taiteilija tuskailee sitä ettei perinteisillä taiteen tekemisen välineillä ole enää merkitystä, kun kaikki voidaan tehdä uusilla teknisillä vimpaimilla paremmin. Miten naiivi ajatus, sanoisin! Väline ei tee yhtään mitään, se vain on. Taiteilijan asia on luoda sisältö, ja sisältö kyllä ohjaa valitsemaan oikean välineen. Maalaus, veistos, video tai käsitehässäkkä – väliäkö hällä. Paavo oli keräillyt erilaisia kiinnostavan näköisiä puunkarahkoita ja lisäillyt niihin välillä pieniä ja joskus suurempia veistoksellisia elementtejä, tai toisinaan maalaillut niihin erilaisia pikku juttuja. Ihan vakuuttavaa nykytaidetta voi tehdä samoin menetelmin kuin mökin ukko tekee pahkaveistoksia.

Rakas vesivärittäjä-kilpakumppanini Petri Hytönen oli tyylinsä mukaisesti suurellinen galleria Heinon näyttelyssään. Petrin Suomi-ilmiö-nimisen näyttelyn aiheena oli tietysti koko Suomi. Hienoja töitä, niinkuin Petrin työt tapaavat yleensä olla. Minua viehätti erityisesti muutama herkkä työ, kuten Savusaunan polunvartija, jossa enkeli seisoskelee suojelemassa saunapolkua. Aihehan ei varsinaisesti ole ainakaan äkäisimmän ja teoreettisimman nykytaiteen kärkipään suosikkeja. Douze points myös Pedrolle.

 

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | Jätä kommentti

Ripustelua

Kun on saanut valmiiksi näyttelyllisen esityskelpoisia maalauksia ja ehkä onnistunut kehystämään ne teoksiin sopivalla tavalla, ripustus on vielä se näyttelyn tekemisen vaihe, jossa on kaikki mahdollisuudet latistaa sinänsä hyvä työskentely. Näyttely pitäisi saada yleisilmeeltään kiinnostavaksi, ja samalla jokaisella yksittäisellä työllä pitäisi olla edellytys sanoa sanottavansa. Ryhmänäyttelyripustuksia tehdessäni olen yrittänyt varoa tekemästä yksittäisistä töistä ripustuksen tykinruokaa, mutta joskus – tai useimmiten – on vaikea välttyä siltä, että kokonaisuuden ehdoilla on mentävä. Niissä jurytetyissä näyttelyissä, joissa taiteilijoita on kymmeniä päätyy väistämättä niputtamaan teoksia milloin milläkin perusteella, tavoitteena se, että näyttely olisi yleisön kannalta helpommin sulatettava.

Jossain ideaalitapauksessa teosten rinnastus luo yhden ajatuskerroksen lisää ja kenties auttaa yleisöä ymmärtämään teoksia. Osuva rinnastus valaisee teoksia, nostaa paremmin esille jotain hämärästi erottuvaa.

Pyysin oman Alaskalan kuuma kesä-näyttelyni ripustusavuksi Pekka Hepoluhdan, jonka kanssa olemme yhdessä ripustelleet näyttelyitä kolmekymmentä vuotta, ensimmäisistä näyttelyistämme alkaen. Kuvittelin että Pekka joutuisi nyt seisoskelemaan lähinnä seuranpitäjänä ja sielunhoitajana, koska näyttelyni perusidean olin mielessäni jo ajatellut valmiiksi. Kahdentoista samankokoisen teoksen ripustamisessa yhteen huoneeseen ei tuntunut olevan kovin paljon vaihtoehtoja, ei varsinkaan, kun teokseni muodostavat tarinan, jolloin teosten järjestyskin oli jokseenkin selvä jo ennakkoon. Hyvä oli silti, että pyysin Pekan avuksi. Omin päin olisin ripustanut paljon kehnommin, koska olisin kuitenkin vältellyt riskinottoa. Teokset tulivat seinälle sinänsä perusideani mukaan, mutta kuitenkin muutaman virityksen takia ratkaisevasti paremmalla tavalla. Kaksi yhteensopivaa aivoa tuottaa tuplatehon ja työ käy vähemmällä ähinällä ja paremmin tuloksin.

Onnittelen itseäni siitä, että tätä näyttelyä tehdessäni tulin työskennelleeksi niin hitaasti, että alkuperäiset sitä-sun-tätä-seinät-täyteen-suunnitelmat oli hylättävä. Pelkäsin kyllä, että töitä olisi hieman liian nuukasti ja näyttely jäisi tyhjän oloiseksi. Kun vein työni galleriaan, ne näyttivätkin säälittävän pieniltä ja tyhjää seinää tuntui jäävän pelottavan paljon. Oikeasti on kuitenkin niin, että tavanomaisin näyttelyn ripustuksen ongelma on se vanha ”kill your darlings”, eli että taiteilija ei malta jättää joitakin ehkä sinänsä kelpoja töitä syrjään vaan ahtaa seinille enemmän kuin mahtuu. Olin etukäteen laskenut, että töitteni määrän pitäisi riittää mutta galleriassa nousi pikkuisen kylmää hikea otsalle, että olivatko taskulaskimeni patterit varmasti olleet kunnossa. Olen yleensä käyttänyt kaavana, että yhtä seinämetriä kohti tarvitaan puoli metriä taidetta. Tällä kertaa taidetta taisi olla hieman vähemmän.

TM-galleria on hankalan ripustettavan maineessa. Galleria on vain yksi huone ja muodoltaan melkein kolmikulmainen. Arkkitehti Markku Komonen kysyikin minulta näyttelyä valmistellessani miten aion ratkaista ongelman. Silloin ajatukseni oli vielä sellainen, että jaan tilan puoliksi, vasemmalle seinälle mustavalkoisia piirustuksia ja oikealle värikkäitä akvarelleja. Värikäs/mustavalkoinen-kahtiajako olisi toiminut ripustuksen jännitteenä. Piirustushomma ei vain oikein edistynyt, joten päätin lopulta tehdä pelkkiä akvarelleja ja toivoa parasta.

Pelkästään samankokoisista töistä koostuva näyttely on mielestäni piinallinen ripustettava, joten ajattelin, että tästä samankokoisten akvarellien näyttelystä tulee väistämättä ripustukseltaan tylsä. Vaan eipä tullutkaan. Olin lopputulokseen erittäin tyytyväinen. Tämä oli nopein ripustukseni ikinä: puolitoista tuntia ja homma oli valmis. Venkslaaminen oli aika vähäistä mutta lopputuloksen kannalta täysin ratkaisevaa. Pekka hoksasi, ehkä akvarellieni merkillisen tasapainottomat sommitelmat nähtyään, loistavan idean jota ensialkuun epäilin oudoksi, täysin vieraaksi ja mahdottomaksi. Pekka ehdotti, että pitkällä seinällä teosvälit kasvavat tasaisesti: ensimmäinen väli on metrin, seuraava metrin ja kaksikymmentä senttiä ja niin edelleen. Olen sillä tavalla palikka-aivo, että ymmärrän paremmin tasavälejä tai ryhmiin ripustamista. Pekka tyrmäsi ryhmittämisen turhan sommitelmallisena ja oli oikeassa. Pekan outoa ideaa kokeiltiin, koska kaikenlaiset päähänpälkähdykset on hyvä ensin kokeilla ja vasta sitten hylätä. Olin hämmästynyt, tuloksena oli valeperspektiivi jota katsoja ei välttämättä edes huomaa, mutta tila vaikutti  syvemmältä ja hieman epävakaalta. Kummallinen tilanvenytysefekti upposi vaivihkaa gallerian omiin perspektiiveihin, eikä keskenään samankokoisista tauluista tullutkaan monotonista riviä, vaan tila näytti aktiiviselta. Pieni epävakauden tuntu istui loistavasti näyttelyn ideaan, jossa vanha merikarhu seilaa Alaskalan tuntemattomilla vesillä. Perspektiiviristiriita on sitäpaitsi hyvä sana kuvaamaan näyttelyn yleistä ajatussisältöä. Olipa yksinkertainen juttu. Töiden paikkoja ei tarvinnut juurikaan vaihdella, melkein noudatettiin alkuperäistä suunnitelmaani. Itse asiassa ainoa muutos teosjärjestyksessä oli vahinko, jonka totesin hyväksi ja annoin olla.

Yksi avoimesti kikan näköinen kikka tehtiin; gallerian lyhyelle peräseinälle ripustettiin kaksi työtä reilun epäsymmetrisesti niin, että toinen niistä oli kymmenen sentin etäisyydellä nurkasta, eli katsoja joutui nurkkaan häpeämään katsoessaan teosta. Ratkaisu tuntui välttämättömältä. Yleisfiiliksen epävakaus tuntui vaativan yhden nurkkaan nojailevan merisairaan, muuten koko meininki olisi lähtenyt leijailemaan ihan holtittomana. Nurkkapaikka sattui sopimaan myös teoksen ajatussisältöön: kapu oli huolimattomuttaan ajanut karille. Samanlaisia sommittelukikkoja suosin myös maalatessani, vaikka ripustusratkaisun kytköstä sommitelmiini ei millään tavalla ajateltu. Pistän varsin usein joitakin juttuja nojailemaan maalauksen nurkkiin ja sitten on asioita jotka seilaavat miten sattuu. Sillä tavalla vaikutelmasta tulee mukavasti nyrjähtänyt. Sitäkin harrastan mielelläni, että kasaan sommitelmassa tavaraa tolkuttomasti johonkin kohtaan ja sitten jätän sen kummemmin perusteluita esittämättä toisaalle reilusti tyhjää tilaa. Sekin periaate toteutui myös ripustuksessa.

Maalaukset ripustettiin varsin matalalle, koska siltä tuntui, ja kenties siksikin että sellainen luo jollain tapaa lempeämpää tuntua, vaikka ihmiset, ainakin pitemmät herrat, joutuvat tutkimaan maalauksia takapuoli pystyssä. Minusta tuntuu, että teokset yleensä itse sanovat mille korkeudelle haluavat tulla ripustetuksi. Jos ne haluavat katonrajaan, ne kannattaa ripustaa sinne. Amos Andersonin taidemuseossa meneillään olevassa erinomaisessa Andreas Erikssonin ja Roland Perssonin näyttelyssä oli rivi maalauksia todellakin ripustettu aivan katonrajaan, ja aivan ilmiselvästi ne halusivat olla juuri siellä.

Loppupäivä sitten laiskoteltiin Pekan kanssa sillä tavalla kuin vanhat herrat tykkäävät laiskotella: mentiin Kaivopuiston rantaan juomaan kuohuviinilasilliset, sitten lounaalle ja kahville. Suunniteltiin hienoja suunnitelmia tulevaisuuden varalle.

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | Jätä kommentti

Meirat

Meiratin akvarellipapereita on taas Minoan hyllyssä kaikkia paksuuksia. Paperit ovat kauniita käsintehtyjä pellavapapereita ja paksuuksia on valittavana tuhanteen grammaan saakka.

Minulle Meiratin paperit ovat olleet välttämättömyys jo vuosia. Napakka pellavakuitupaperi on ihan oma juttunsa. Pellava kestää työskentelyä, imee miellyttävästi ja saa värin näyttämään hyvältä. Käsintehdyn paperin kuitusuunta on kaoottinen, minkä ansiosta väri leviää tasaisesti ja on hyvin kontrolloitavissa.

Pellavapapereita ei nykyisin valmisteta teollisesti, siihen keskittyvät vain pikkupajat. Se on sääli, koska pellava on ihanteellinen paperikuitu. Setelirahassa pellavaa edelleen käytetään, koska niissä tarvitaan lujuutta, mutta muuten pellava on paperikuituna jo varsin harvinaista. Ennen puukuitupaperin yleistymistä kirjat painettiin pellavapaperille. Vanhojen kirjojen keräilijät tietävät, että 400 – 500-vuotta vanhoja kirjoja voi selailla yllättävän huolettomasti, paperi ei ole haperoa. Uudempien kirjojen kanssa varovaisuus on tarpeen, koska puukuitupaperi ei ole pitkäikäistä.

Käsintehty paperi maksaa tietysti tehdaspaperia enemmän. Kannattaako hankinta? Kyllähän hyvä akvarellipaperi on kallista, paperiksi. Hyvä tehdaspaperi maksaa uimahallilipun verran. Työssäkäyvä ihminen ei hirveästi epäröi riittävätkö varat uimahallissa käyntiin.  Käsintehdyn paperin hinta on uimahallilippu plus uinnin jälkeen uimahallin kahvilassa juodun cocacolan verran. Uinti tai elokuvissa käynti tai joku muu iltapuuha on hyvää ja suositeltavaa harrastetta, mutta kuluu se ilta mukavasti akvarellipaperinkin ääressä. Ihan oikeasti, paperi on paperia. Ei se lompakkoa tyhjennä, jos menee ja ostaa muutaman nautinnollisen hyvän akvarellipaperin. Paperin pelko on sitten toinen juttu. Sitä voi pelätä ettei sille paperille synnykään mestariteosta ja kymmenen euroa menee ihan hukkaan! No, elämässä on riskinsä.

Joskus suunnittelin käsintehdyn paperin kaupalliseen valmistukseen ryhtymistä, mutta laskelmissa päädyttiin siihen ettei sellainen kannata. Arkin hinta olisi ollut niin korkea ettei niille olisi ollut asiakkaita. Ei olisi kyetty valmistamaan papereita niin liukuhihnamaiseen tahtiin, että hinta olisi pystytty laskemaan kohtuulliselle tasolle. Suomessa Baalin alttarit-niminen yritys teki kunnianhimoisesti käsintehtyä paperia jonkin aikaa 1990-luvulla, mutta yritys jäi lyhytikäiseksi. Tervakoskella tehdään kai edelleen arkkeja, mutta ei käsittääkseni kuitenkaan akvarellipaperia.

Meirat kykenee tekemään hyvää laatua hämmästyttävän kohtuullisin hinnoin. Laatu ei liiemmin vaihtele, yhtään käyttökelvotonta paperia ei ole ainakaan minun pensselini alle sattunut. Grammamääriltään ne tietysti vaihtelevat aika reilusti. Käsin tekemällä on mahdoton saada arkeista samanpaksuisia.

Olen tullut tutustuneeksi arkin valmistukseen. Tein omat paperini joskus toistakymmentä vuotta sitten ja ihmeen hyvin ne vanhimmatkin arkit ovat kellastumatta kestäneet. Kuituna käytin pellavaa. Taisin lopulta saada kiintiöni täyteen sitä lajia, kun tein erääseen Vantaan taidemuseossa pidettyyn näyttelyyn n. 3 x 3,5 metrin kokoisen yksittäisen arkin. Kuitua siihen meni kaksitoista kiloa. Paperin valmistukseen ja kuivatteluun meni pari viikkoa. Vesivärittelyn tein sitten päinvastoin, suitsait liiemmin suunnittelematta. Kivaa oli. Mutta jotenkin into paperin valmistamiseen sitten hiipui.

Opin kyllä arvostamaan paperimestareita. On hyvin vaikea valmistaa tasalaatuisia virheettömiä arkkeja. Mutta on kiva, että joku niitä akvarellimaalareille tekee. Missään tehdaspaperissa ei ole käsintehdyn korvaavaa fiilistä, vaikka monet tehdaspaperit hyviä ovatkin.

Paperi – väri – sivellin-kolminaisuudessa paperi ei ole se jonka laadusta ensimmäisenä tinkisin. En kyllä tingi siveltimienkään laadusta. Enkä värien.

Tallennettu kategorioihin Uutiset | 4 kommenttia

Alaskala

 

 

Huh huh. Näyttelyn työt tulivat valmiiksi. Sain viimeisenkin akvarellin viriteltyä esityskelpoiseksi ja koko roskan kehystäjälle. Töiden piti alunperin olla sitä sun tätä mutta idea tiivistyi pelkiksi akvarelleiksi ja hyvä niin.

Näyttelyn avajaiset ovat 27.3. klo 17 Taidemaalariliiton galleriassa. Tervetuloa!

 

 

Tässä vaiheessa, kun paketti on kasassa, on sitten havahtumisen hetki, että mitä sitä onkaan tullut puuhailtua ja mistä näyttelyssä on kyse. On aina yksi asia mitä luulee tekevänsä ja toinen mitä oikeasti tekee. Kukin maalaus on oma työprosessinsa ja muodostuu miksi muodostuu. Kokonaisuuden näkee sitten kun kokonaisuus on tehty, ja se muodostaa sisällökseen jotain mitä ei ehkä alun perin suunnitellut.

On merkillistä miten jotkut työideat haihtuvat vähin äänin jonnekin ilman että niitä olisi koskaan tieten tahtoen hylännyt. Ne samat ideat voivat silti toisiksi naamioituneina kulkea mukana ja tulla vaikka miten keskeisiksi. Ehkä on niin, että ideahaituvien keskellä pitää kellua kiirehtimättä tekemään ehdottomia hyväksymis- tai hylkäyspäätöksiä. Kyllä deadline lopulta ampuu alas joutavimmat ajatushattarat.

Valmis näyttely pistää pohtimaan mielen merkillisyyksiä, niinkuin sitä miten muisti toimii ja sekoittelee asioita niin, että samat iänikuiset oman työskentelyn perusideat toistuvat vaikka itse luulee tehneensä jotain ihan uutta. Ilmeisesti on niin, että oma työskentely on aina löydettävä uudestaan ikäänkuin upouutena jännittävänä leikkipaikkana.

Keväällä aloin tekemään piirustussarjaa. Hain sytykettä kirjahyllystäni; nappasin satunnaisen kirjan ja avasin sen satunnaiselta sivulta. Sukulaisten jäämistöstä minulle päätynyt, minulta lukematta jäänyt 1940-luvulla painettu kirja ilmeni jonkinlaiseksi villin lännen rajaseutujen tarinaksi jossa taisteltiin intiaanien kanssa. Intiaanit tuntui hyvältä, uudenlaiselta idealta piirustussarjalle. Tein piirustuksia innokkaasti jonkun määrän mutta sitten työskentely jotenkin pysähtyi kun keskityin enemmän akvarelleihin. Intiaanitkin vaivihkaa siirsivät leirinsä akvarellien puolelle, joissa yleisemmin kuitenkin oli kyse laivoista ja merikarhusta. Tuota pikaa akvarelleissa seikkailtiinkin jännittävässä Alaskalassa. Lopulta piirustukset unohtuivat jonnekin paperipinon väliin, niille ei ollut mitään omaa roolia.

Työskentelyni oli edennyt kohtalaisen pitkälle, kun sattumalta löysin samassa Taidemaalariliiton galleriassa kahdeksan vuotta sitten pitämäni Sokea tyttö on kadonnut-nimisen näyttelyn hukassa olleet valokuvat. Ehkä olisi ollut kauniimpi lopetus sen näyttelyn tarinalle, jos sokea tyttö olisi jäänyt pysyvästi kadoksiin, mutta iloitsin kuitenkin löydöstäni. Sokea tyttö-näyttelyn maalasin improvisoiden suoraan gallerian seinään, joten konkreettisia töitä ei näyttelystä jäänyt jäljelle ja muistikuvatkin olivat jo aika hataria. Kävi ilmi, että laivoja olin tuolloinkin maalannut ja pari intiaaniakin siellä seassa toikkaroi aika lailla samanlaisessa irrationaalisen toimijan roolissa kuin uusissa töissänikin. Jutun juonessa oli etsimistä ja lemmentarinaa, ja sama meno jatkuu Alaskalassa.

Tuskinpa nämä aiheet ovat maailman harvinaisimpia. Minua kummastuttaa vain se, että voin pyyhkiä tietoisen muistini niin putipuhtaaksi, etten lainkaan havaitse työskennellessäni että touhussani on jotain ennestään tuttua, ja että intiaani-idea ilmestyy uudestaan eteeni ikäänkuin täydellisesti sattumalta.

Tulinko sitten tehneeksi nyt saman näköisiä töitä kuin silloin kahdeksan vuotta sitten? En oikeastaan ollenkaan, paitsi tietysti sikäli että tyylini on se mikä on.

Oikeastaan tässä uudessa Alaskalan kuuma kesä-näyttelyssä tämä kehän kiertäminen onkin olennainen ajatus. Näyttelyyn tulevan akvarellisarjan viimeiseen kuvaan kirjoitin: ”Vasta perille päästyään merikarhu tajusi, ettei ollut kaukanakaan sieltä mistä oli lähtenyt. Kaikki vaiva oli ollut lähestulkoon turhaa, puhuivat ne, jotka eivät mukana olleet. Eipä turhaa ollut ollenkaan, tuumi merikarhu itsekseen.”

Näissä akvarelleissa merikarhu tutkimusmatkailee Alaskalassa etsien jotain tiettyä lahdenpoukamaa. Miksi se pitäisi löytää, jää epäselväksi. Yleinen syy on se, että poukaman etsintä on annettu merikarhulle tehtäväksi. Toisaalta merikarhulla on oma salainen syynsä, joka on niin hämärä ettei hän sitä oikein itsekään tiedä. Lopulta merikarhu ryhtyy intiaanitytön kanssa merirosvoksi.

Sokea tyttö-näyttelyssä etsittiin sokeaa tyttöä. Sokea tyttö löytyi, hän ilmestyi kaikkien yllätykseksi syvyyden torvesta rakkauden laivalla. Jossain näyttelyssäni etsittiin salaperäisiä baneja. Yhdessä näyttelyssäni betonipäälliköllä oli ongelma: Mikä olisi oikea tapa arvioida lämpöesimerkkien laatua? Betonipäällikön ongelma ratkesi, lämpöesimerkit tuli arvioida käsialan kauneuden perusteella. Suunnitelma-valokuvasarjassani hyvin salaperäinen ryhmä yritti sinnikkäästi toteuttaa jotain niin salaperäistä suunnitelmaa, ettei ryhmä itsekään tiennyt mikä oli tavoite ja toimintatapa.

Näyttelyissäni on moneen kertaan ollut kyse siitä, että tutkitaan tai etsitään jotain hyvin salamyhkäistä, ja jos tutkinnassa tai etsinnässä johonkin päädytään, ei tulla yhtään viisaammiksi. Kumma kyllä, en ole mitenkään tarkoituksellisesti asettanut työskentelylleni tällaisia puitteita. Touhuan juuri niinkuin salaperäistä suunnitelmaa toteuttanut ryhmä, ei hajuakaan minne ollaan menossa.

Etsitään jotain mielen syvyyksien hämärää, joka kieltäytyy paljastumasta? Kenties. Betonipäällikön ongelma juonsi siitä, että olin tuolloin lehtorinvirassa ja minulla oli ongelma opintosuorituksien lajittelussa. Ymmärsin, että lajittelu oli äärimmäisen tärkeää, mutta en saanut sitä pasianssia menemään läpi vaikka miten yritin. Opiskelijoilla oli kyllä kaikilla riittävä määrä opintoviikkoja mutta usein ne olivat väärää lajia. Teoriaopintoja oli liikaa tai liian vähän.  Lopulta sain ohjeet: ”lajittele ne vain omalla fiiliksellä, kunhan saat oppilaalle 160 opintoviikkoa täyteen”. Aha. Jokin byrokratian kukkanen edellytti jotakin, jota ei tosiasiallisesti ollut olemassa, mutta siitä huolimatta oli käyttäydyttävä niinkuin kyse olisi jostain merkityksellisestä. Tällainen tuntu tietysti tulee ihmisellä vastaan aika monessakin asiassa.

Jussi Viitalan kirjassa Älykäs eläin mainitaan sellainen aivotutkimuksen teoria, että ihminen kalkuloi kaiken aikaa ennustetta lähitulevaisuuden tapahtumista, ja sitten on korjaileva systeemi, joka päivittää ennustetta todellisten tapahtumien mukaan. Tällaisen asian jokainen ymmärtää arkikokemuksenkin perusteella. Ennuste sanoo, että pimeälle kadulle astuminen on vaarallista, jos näet että auton valot lähestyvät tuhatta ja sataa. Jos auto sitten yllättäen hiljentääkin vauhtiaan, ennustetta korjaileva syysteemi ehkä ehdottaa muutosta suunnitelmaan. Yleensä on järkevää toimia ennusteen sijasta ajankohtaisten tosiasioiden mukaan. Saman teorian mukaan unien outous voisi johtua siitä, että havaitseva systeemi toimii mutta korjaileva ei; mikään ei korjaile tulevien tapahtumien ennustetta järkeviin uomiin.

Laajemmin ajatellen, meillä on jokaisella jokin yleinen elämänsuunnitelma, jota sitten korjailemme vastaan tulevien tosiasioiden mukaan. Hankalaa vain on tietää missä määrin sopiva tuo yleinen suunnitelma on, onko sillä edellytyksiä toteutua. Jos elelee hyvin matalalla profiililla vähin odotuksin, suunnitelma toteutuu todennäköisemmin mutta jälkeenpäin voi jäädä kaivelemaan, olisiko ehkä kannattanut ottaa pikku riskiäkin silloin tällöin. Tosielämän havainnot sitten toppuuttelevat tai kannustavat, mutta hankalaa on tietää mitkä havainnot ovat luotettavia. Voi olla oikea havainto, että hurjasteleva auto hiljentää vauhtiaan, mutta syy voi olla muukin kuin se, että kuljettaja havaitsi sinut. Ehkä sinulta jäi heijastin kotiin eikä lähestyvän auton kuljettaja nähnytkään sinua lainkaan, vaan hiljensi vauhtiaan jostain muusta syystä.

Minua kiinnostaa tämä tosiasioiden tunnistamisen loputon hankaluus. On vaikea tietää milloin seilaa hullujen laivan kipparina ja milloin on menossa luotettavalla reitillä. Aina on vaara, että huomaat olevasi Francesco Schettino, maailman mahtavimman paatin kippari nolosti karilla.

Alaskala-näyttelyn merikarhu on jonkun sortin schettino: jurnuttaa reitillään sivuille vilkuilematta, lujasti luottaen että homma on hanskassa eikä yllättäviä kiviä ja kareja vastaan tule. Ja sitten on vierellä se ärsyttävä epäilijä joka viisastelee, että olisi hyvä vähän katsella miten ja missä toikkaroi. Merikarhu on periaatteen mies, yhdellä tapaa ihanneihminen; mies joka ei ole takinkääntäjä eikä muuta suuntaa joka tuulenvireen mukaan. Oikeastaan jämäkkä periaatteen mies elelee ihan ikiomassa kuplassaan. Mutta tekeepä kapu lopulta suunnanmuutoksen; ryhtyy intiaanitytön kannustamana merirosvoksi – ja on tyytyväinen ratkaisuun.

Hyvä tapa juhlistaa näyttelytöiden valmistumista on tietysti mennä risteilylle intiaanitytön kanssa. Schettinokin taitaa olla turvallisesti jossain häkissä. Alaskalaan asti ei mennä, Tukholmaan vain.

Tallennettu kategorioihin Uutiset | Jätä kommentti

Pieni värioppi

Miksi on olemassa päävärit? Siksi, että silmässä värinhavaitsijan roolissa olevia tappisoluja on kolmenlaisia, kullekin päävärille omansa. Aivot tekevät tappisolujen havaitsemista valoärsykkeitä värisekoituksia aivan kuten maalari paletillaan. Kun kaksi tappisoluryhmää havaitsee jotakin yhtäaikaa, kyseessä on väliväri, sellainen jonka maalari sekoittaa kahdesta pääväristä. Kun maalari sekoittaa mukaan kolmatta pääväriä, tulos alkaa näyttää samealta. Tappisolut joutuvat ikäänkuin kilpailuun keskenään; jos mikään ryhmä ei pääse voitolle, tuloksena on kompromissi: harmaa.

 

Jos on vähemmän kokenut värinsekoittaja, jonkinlainen opaskartta voi olla tarpeen. Goethen kolmio on hyvä, yksinkertainen suunnistuksen apuväline. Kolmion kärjissä on primääri- eli päävärit sininen, keltainen ja punainen. Niiden välissä on sekundääri- eli välivärit vihreä, oranssi ja violetti. Sekundäärivärien välissä on vaimeammat tertiäärivärit, joiden kohdalla värinnimistö jo loppuukin. Voidaan puhua siniharmaasta, kellanvihreästä ja – mistä, violetinruskeasta? Maalitehtaan värikartassa siniharmaa voi olla nimeltään 588X, verhokaupassa jotain muuta.

Goethen kolmiosta löydät myös vastavärit. Päävärin vastapäisellä kolmion kyljellä on sen vastaväri. Kolmion huipulla olevan keltaisen vastaväri on alhaalla näkyvä violetti. Jos Goethen kolmio tai väriympyrä ei satu olemaan takataskussa kun tarvitset tietoa vastaväristä, avuksi käy jälkikuvailmiö. Tässä on harjoitus sitä varten. Tuijota alla olevaa sinistä kiinteästi puoli minuuttia ja katso sen jälkeen jotain valkoista pintaa (tai vaihtoehtoisesti sulje silmäsi). Näkökenttääsi ilmestyy sinisen vastaväri. Eikö näy mitään? Opit kyllä, kun harjoittelet.

 

 

 

 

 

Harmaat syntyvät vastavärien sekoituksista. Periaatteessa on samantekevää, sekoitatko harmaan keltaisesta ja violetista vai punaisesta ja vihreästä mutta käytännössä asia ei mene ihan niin. Värilaatikostasi ei välttämättä löydy kovin montaa ehdottoman tarkkaa vastaväriparia. Ehkä helpoimmin neutraali harmaa on sekoitettavissa tummasta kadmiumpunaisesta ja viridianista. Toisaalta värivaikutelman kannalta on merkitystä mistä väreistä harmaa on sekoitettu. Jos jonkun maalaukseni väriskaala painottuisi puna-vihreä akselille, sekoittaisin myös harmaan niistä, ellen sitten erikseen pyrkisi siihen, että harmaa jotenkin erottuisi skaalasta. Aivan erilaiselta näyttää sekin, oletko sekoittanut harmaan mustasta ja valkoisesta vai jostain vastaväriparista. Vastaväreistä sekoitettu harmaa näyttää värikkäämmältä ja yleensä istuu maalaukseen paremmin, ainakin silloin jos maalauksessa on pyrkimys esittää valovaikutelmia.

Goethen kolmiota voi jakaa pienempiin osiin monin tavoin oman mielen mukaan. Ylimmäinen kolmio ehkä olisi päivänpaisteen värejä. Alimmainen viisikko voi olla jotain arvovaltaista ja syvämietteistä. Sinisen kärjen johtama neljän värin muodostama kolmio voisi edustaa kylmiä värejä. Klassinen kiistakapula kuuluu, mikä on kylmin sininen? Kysymys kylmistä ja lämpimistä väreistä on puhtaasti kielellinen. Varsinaista fysikaalista perustaa sille ei ole. Tai miksipä ei, voisihan kylmin väri olla vaikka sinisten tappisolujen herkkyysmaksimi 445 nanometriä. Lähimmäksi sitä menee ultramariini. Sovitaanko asia vaikka näin, eli olkoon tämä absoluuttinen totuus. Ultramariinin spektri tosin on kaksijakoinen ja se heijastaa myös punaisen aallonpituuksia mutta ei jäädä saivartelemaan. Tällä logiikalla lämpimimmän värin pitäisi sitten olla ultramariinin vastaväri, joka olisi ehkä jossain keskisävyisen kadmiumkeltaisen vaiheilla. Se olisi jotakuinkin kahden muun tappisoluryhmän sekoitusväri. Useimmat kyllä sijoittaisivat lämpimimmän värin reilusti oranssimpaan suuntaan. Keskisävyisen kadmiumoranssin vastaväri taas olisi jossain ftalosyaniinisinisen ja – vihreän välimailla, eli kokolailla turkoosi.

Mikä tahansa murrettu väri voidaan sekoittaa lukemattomilla eri tavoilla. Värin sekoittamisen kannalta maalari ei aina tarvitse laajaa palettia. Laajaa palettia tarvitaan siihen, että eri pigmentit eroavat toisistaan sävytysvoimaltaan, läpikuultavuudeltaan, kuivumisajaltaan ja niin edelleen. Ne ovat myös sekoittamattomana käytettynä usein sävyltään uniikkeja. On mahdoton saada sekoittamalla seruliinisävyä. Maavärejä sen sijaan on helppo jäljitellä. Voit helposti sekoittaa poltettua umbraa kadmiumeista ja jostain sinisestä. On vain huomattavasti helpompaa ja halvempaa puristaa umbra suoraan tuubista. Voi sen toki sekoittaa halvemmallakin.  Tosiasiassa tuubiumbrakin hyvin usein on sekoitus. Moni valmistaja tekee poltetun umbran synteettisten maavärien sekoituksena. Onko se vääryys? Samanlainen mineraalicoctail se on maasta kaivettunakin, paitsi ehkä vähän sotkuisempi.

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | Jätä kommentti

Lapis lazulista ja valkoisista

Michael Hardingin Lapis Lazulia on nyt saatavana Minoasta. Pigmenttinä on aito afganistanilainen lapislatsuli. Lapislatsuli eli lasuurikivi on kaunis sininen puolijalokivi. Tämähän on lähinnä museoista tuttu väri, se aito ja alkuperäinen ultramariini jota tuotiin vuosisatojen ajan silkkitietä pitkin Eurooppaan. Pigmentti oli, ja taitaa olla edelleenkin maailman kallein väriaine. Syy pigmentin kalleuteen ei ole yllättävä. Se on ensinnäkin harvinaista. Lasuurikiveä löytyy vain muutamista paikoista maailmassa. Afganistanilainen pigmentti on parasta. Paikka, josta sitä Afganistanissa mainataan on hyvin vaikeasti saavutettavalla vuoristoseudulla. Ja kilosta kiveä saadaan vain 30 grammaa parhaimman laatuista pigmenttiä.

 

 

 

 

 

Pigmentin hinta vaihtelee. Pari vuotta sitten Michael Harding teki afganistanilaisesta pigmentistä lapis lazuli-öljyväriä vain erikoistilauksesta. Pigmentin hinta oli 1500 puntaa/100 grammaa. Nyt hinta on maltillisempi mutta eipä tuota halvaksi voi edelleenkään sanoa. Mutta onpa kaunista! Lapis lazuli-ultramariini on nykyaikaiseen synteettiseen ultramariiniin verrattuna oikeastaan aivan toinen väri. Lapis lazuli on huomattavasti hillitympi sininen.

Jos haluat hommiisi renessanssimaalarin fiilistä, tartu toimeen, emme takaa että väriä olisi meillä jatkuvasti tarjolla.

Niistä valkoisista. Gamblinilla on hyvä valikoima valkoisia ja tässä on hyvä ohjeistus valkoisten valintaan: www.gamblincolors.com/newsletters/getting-the-white-right.html

Usein maalarit käyttävät pelkkää titaanivalkoista asiaa sen kummemmin ajattelematta. Olen huomannut, että moni maalari asennoituu valkoiseen vähän niinkuin kraanaveteen, jos niinkään. Niinsanotut värit tulee ehkä valittua huolella, mutta valkoinen on ikäänkuin ei-väri, joka voi sitten olla ihan mitä sattuu. On kuitenkin niin, että useimmissa maalauksissa valkoista on ylivoimaisesti eniten. Harkitsisin hyvin tarkkaan, minkä valkoisen kanssa sekoittelisin vaikkapa tuota Lapis Lazulia. Tavallinen titaanivalkoinen olisi varmaankin huonoin valinta. Enkä takuulla sekoittaisi siihen pisaraakaan halpaa harrastajalaatuista valkoista. Värin ainutlaatuinen luonne olisi silloin samantien menetetty. Paras valinta tällaiseen sekoitukseen olisi varmastikin Michael Hardingin saffloriöljypohjainen Flake White 1, joka on lyijy- ja sinkkivalkoisen sekoitus. Lyijyvalkoinen on kylläkin hyvin myrkyllistä, mikä maalarin on otettava huomioon.

Titaanivalkoinen peittää hyvin mutta tekee väristä samean liitumaista. Värisekoituksissa kannattaa ennemmin käyttää sinkkivalkoista, joskin se peittää heikosti. Gamblinin Titanium – Zinc White-sekoitusvalkoinen on yleiskäyttöinen kompromissi, sideaineena siinä on pellavaöljyn sijasta saffloriöljy joka on lähes väritöntä. Myös Gamblinin Radiant Titanium Whitessa on sideaineena saffloriöljy. Muhkean oloiseen impastomaalaukseen sopii Gamblinin Flake White Replacement, joka on työskentelyominaisuuksiltaan lyijyvalkoisen kaltaista mutta ei sisällä lyijyä ja on siten myrkytöntä. FastMatte-titaanivalkoinen kuivuu nopeasti himmeäkiiltoiseksi ja sopii erinomaisesti alusmaalausvalkoiseksi. Sideaineena siinä on pellavaöljyn ohella alkydihartsia.

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | 2 kommenttia

Mokailun taito, osa 2

Viime kirjoituksessa pohdin mokakieltoa ja mokapakkoa, yritystä välttää tietynlaisia virheitä ja toisaalta pyrkimystä antaa sattumalle tilaa.

Minusta jotain tavattoman kiinnostavaa on siinä, että maalaus on fyysistä maailmaa, aineesta työstettävä asia. Aineen ehdoilla on maalarin mentävä. Minulle aine on eräänlainen turvaköysi; en eksy kokonaan kun aine määrää maailman rajat. Rajathan on jonnekin asetettava, että touhuun tulisi tolkkua. Toki tarvitsen muutakin rajausta kuin sen, että maalaan akvarelleja ja käytän maalatessani tietynvärisiä nappeja. Enin osa itselleni asettamista rajauksista jää kuitenkin verbalisoimatta. Maalausta jyystää pitkään, eikä ainakaan minun höpsistisellä, sinne tänne kääntyilevällä työskentelytavallani maalauksesta työsty mitään ytimeen saakka tiivistyvää ajatuksen jyvästä. Jos jyvä alkaa löytyä, pyörähdän vielä muutaman kulman ympäri, niin että liika selkeys mukavasti katoaa. Mieluiten toikkaroin jonkun hataran ja ylimalkaisen ennakkosuunnitelman mukaan, seuraten itse asettamiani teknillisiä ja taiteellisia sääntöjä ja määräyksiä, samalla etsien säännöistäni livahdettavaksi sopivia porsaanreikiä. Minulla on tällainen luovuusaparaatti, jolla ei ole pyrkimystä lisätä järjestystä maailmaan. Maalaus on siitä mukava laji, että siellä ei ole pakko olla tiskit tiskattuina. Sen suljetussa maailmassa elellään peppipitkätossu-tyyliin, vaikka maalaaminen sinänsä olisikin enemmän tai vähemmän kurinalaista. Oikeastaan tykkään juuri tästä idean ja aineen törmäämisen luomasta kaksijakoisuudesta.

Mokakielto on asia jonka maalari itse määrää ja määrittelee itselleen. Neuvoisin olemaan noudattamatta muiden asettamia mokakieltoja. Ne ovat kuitenkin samaa kategoriaa kuin värityskirjanväritysohje, että viivan yli ei saa mennä. Sivumennen sanoen, itse kyllä noudatan tätä klassista ohjetta. Piirrän ensin ääriviivat, ja niiden väliin jääviä alueita värittäessäni en ylitä viivaa. Huomasin että Carl Larsson, jonka näyttely on tulossa helmikuussa Ateneumiin, on kutsukorttikuvan perusteella hulvattomampi eikä väritä viivan mukaan. Tällainen merkityksettömän oloinen juttu merkitsee maalauksen kokonaisuudessa paljon. Jos olisin Carl Larsson, toimisin täsmälleen samalla tavalla. Pikku häiriö viivan ja värin välillä pistää maailman liikkumaan: jostain tullaan ja jotain puuhataan, ja valo elää. Ilman tällaista pikku efektiä Larssonin miljöökuvat saattaisivat olla monta astetta jäykemmän asetelmallisia. Aivot prosessoivat viivaa ja pintaa eri aparaateilla. Juuri samasta syystä minä en jätä viivan ja värin väliin ilmaa; en maalaa tuulta. Haen ennemminkin arkaaisen jäykkää fiilistä. En kuitenkaan kategorisesti kieltäydy kikasta. Asennoidun niin, että kaikki keinot käytetään, jos tarve tulee.

Maalaus ei ole suoritus joka toteutetaan ohjeen mukaan. Tai enpä sanokaan, saahan niinkin tehdä. En ole perehtynyt lajiin, olen individualisti ja puhun vain omasta näkökannastani. Minä sivelen värin maalaukseen sillä tavalla, että tarkoittamani sisältö välittyy. Se ei onnistu yleisillä mokanvälttelyopeilla, ohjeistamisen vastuu on vain itsellä. En pyri oikeaoppisen näköiseen suoritukseen, sellaiseen että värit näyttäisivät raikkaan akvarellimaisilta. Monesti teen juuri päinvastoin, valitsen värisekoituksen värit niin, että takuulla näyttää rähmäiseltä. Rähmävärin viereen voi sitten olla kiva laittaa jotain raikkaanpehmeänpyöreää puhdasta väriä. Se näyttää kivalta tai idioottimaiselta, tarkoituksesta riippuen. Mokakielto tarkoittaa minulla sitä, että itse asettamani yleinen pyrkimys toteutuu.

Periaatteessa luulisi, että ihmiset enemmän tykkäisivät mokaamisen pakosta, siitä että saa sotata miten sattuu, kuin mokakiellosta. Ilmiselvästi ihmiset kuitenkin mielellään pitäytyvät mokakiellon puolella. Mitä ei saa tehdä on enemmän pohdinnan alla kuin mitä saa tehdä. Erityisen paljon ihmiset tykkäävät siitä, että joku toinen asettaa mokakiellon. En tiedä mistä se johtuu.

Mutta on se vain niin, että virheiden välttelyllä ei päädy oikein minnekään. Pakan sotkeva mokapakko on tarpeen, ettei itse asetettu yleinen pyrkimys ihan prikulleen toteutuisi. Aina on tarpeen vähän hölöttää ohi suunsa. Ei liikaa, mutta sopivasti. Perinteisesti sopivaksi katsottu perspiraation ja inspiraation suhde on 9/1. Se on hyvä lähtökohta. Olen ollut huomaavinani, että asiat joista yleisö viehättyy ovat usein juuri näitä inspiraation luomia kukkasia, sellaisia jotka maalarin omassa arviossa ovat toisarvoisia nippeleitä. Ne voivat olla juuri niitä tarttumapinnaksi sopivia rosoja, joiden kautta maalaukseen pääsee kiinni.

Tekniikan houkutus voi olla paha ansa. Käsi on vakaa, siveltimet hyviä ja värit kauniita. Ei huvita ruveta sotkemaan. Jotain muutakin ehkä pitäisi olla, mutta se muu pitäisi käväistä hakemassa nykytermillä ilmaisten epämukavuusalueen, vanhemmalta nimeltään inspiraation puolelta. Eikä sieltä oikein muuta tunnu löytyvän kuin sotkua ja sekavuutta. Se vain on kumma, että yleisöllä on taipumus tykätä rosoista. Pikku epämukavuus yhtäällä voi tuottaa mukavuutta toisaalla. Se epämukavuus voi tuottaa lopulta kaiken olennaisen sisällönkin. Ehkä hätäisesti sutaistu epäselvä mutta kiinnostavan näköinen sotku jossakin kohtaa maalausta tekee kaiken sen ympärillä olevan huolellisen mokakielto-aherruksen täysin näkymättömäksi ja turhanpäiväiseksi. Silti se aherrus on aherrettava. Epämukavuusalue-mokapakko-inspiraatio-sotku kuitenkin imee kaiken energiansa sieltä perspiraatio-mokakielto-perustalta, väitän.

Että silleen niinkuin elämää ja erotiikkaa 9/1 suhteessa, niin hyvä tulee.

 

 

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | Jätä kommentti

Onko yätyästä hyätyä?

Pitkiksi menee illat. Näyttely jonka vissiin lupasin itselleni enimmältään valmistuvaksi jo syksyn puolella on vielä pahasti levällään. Näin se tuppaa menemään aina. Taisin asian todetakin tällä foorumilla jo kevätpuolella, näyttelyn tekoa aloitellessani. Usein väitän, etten stressaa näyttelyntekoa kovin raskaasti mutta taidanpa puhua siinä palturia. Aina se on jonkinmoista ähellystä ja vääntoä. Muutamana yönä olen maalannut tieten tahtoen sillä tavalla aivot yösäädöllä, että ajatus on jo mukavasti nukkumatin puolella. Olen huomannut sen joskus hyödylliseksi, kunhan osaan lopettaa ennenkuin motoriikka alkaa hoiperrella. Tyhmää saa olla muttei sotkuista. Tunnen kyllä montakin maalaria joilla on päinvastainen ajattelun tapa.

Teen ihan määrämittaista hommaa. Näyttelyn ydinjutuksi tulee yksitoista vakioarkin kokoista akvarellia. Miksi yksitoista? Siksi, että suunnittelemilleni seinille menee yksitoista työtä ja minulla on siksi tähän projektiin varattuna niin monta Meiratin pellava-arkkia. Äitini kysyi että eikö ole mokavaraa. Ei ole, en tykkää semmoisesta. Tykkään vesivärimaalauksesta siksi, että siinä on tarpeen asettaa itselleen mokakielto. Maalatessa ei saa mitään jemmaan. Mokakiellon lisäksi olen kylläkin asettanut itselleni mokapakon. Piirrän ja sommittelen sillä tavalla höpsistisen päättömästi, että homma aina näyttää jotenkin holtittomalta. Miksi niin? Siksi kun se on kivaa eikä kukaan ole tullut kieltämään.

Kävin viime viikolla Viggo Wallensköldin työhuoneella katsomassa Viggon uusia Pirkanmaan Triennaaliin tulevia töitä. Viggon triennaalihomma tulee Tampereen Lenin-museoon. Voin näin ennakkoon luvata että kannattaa mennä katsomaan. Junarataakin ihailtiin. Viggolla on työhuoneellaan helkutin hieno sellainen. Samanlaisen kun saisi!

Viggo on työskentelyn tavaltaan toista maata kuin minä. Valmista oli runsaasti yli tarpeen jo hyvissä ajoin. Viggo voi tehdä lopulliset teosvalinnat tilanteen mukaan. Hienoja töitä! Eri teoskombinaatioista tuntui pusertuvan varsin erilaisia sisältöjä, vaikka näyttelyn perusidea oli hyvin selkeä.

Mutta tietyllä tavalla Viggonkin homma oli akvarellimaista. Viggollakin oli selvä mokakielto. Suurin maalaus oli varsin kepeästi maalattu, sillä asenteella että mussuttaa ei saa yhtään. Tai ehkäpä siinäkin oli mokapakko: ekspressiivisellä asenteella ei voi taata täyttä kontrollia. Maalaukseen tulee väistämättä jotain epäselvästi artikuloitua. Eräässä Viggon työssä epäselvä artikulointi sai aikaan vavahduttavan tunnelman. Traaginen aihe yhdistettynä mollamaijamaiseen toteutukseen loi maalaukseen täysin yllättäviä tulkinnan kerroksia, joista tuntui muodostuvan maalauksen varsinainen ydinsisältö. Siinäpä se, hieno ennakkosuunnittelu ja fundeeraus ei takaa mitään. Etukäteen pohtimaton enimmäkseen tahaton viattomuus yhdistyneenä maalauksen kauhistuttavaan aiheeseen olikin se yhtäkkiä se asia, miksi tuonkin maalauksen kuuluu olla olemassa. Ikäänkuin sattumaa koko juttu. Sitä sattumaa vain ei saa sinne maalaukseen muuten kuin sattumalle antautumalla; sille pitää jättää ovi auki.

Tässä kai on maalaamisen ja ylipäätään taiteen tekemisen lumo ja kauheus; pitää mokata ja olla mokaamatta yhtä aikaa. Pitää avata ovi yhdenlaisten virheiden syntymiselle ja kontrolloida toisaalla. Täytyy olla päättäväisesti suurpiirteinen. Täytyy olla täysin ja ei ollenkaan tajuissaan.

Minusta sellainen on aika kivaa. Nupit kaakkoon.

Tallennettu kategorioihin Uutiset | 6 kommenttia