Näkeminen ja havaitseminen

Olen toisinaan havahtunut siihen, että umpituttu maantie näyttää oikeastaan jokseenkin vieraalta: jokin metsätaival tai peltoaukea on lipunut silmieni ohi kymmeniä kertoja ilman, että olisin kiinnittänyt yksityiskohtiin erityisemmin huomiota. Olen aina ajatellut muita asioita, enkä pystyisi sanomaan tarkkoja etäisyyksiä lähimpiin kiintopisteisiin. Olen nähnyt, mutta en ole havainnut.

Taiteen tekeminen on olennaisesti havaitsemista. Taiteilija tekee havaintoja siitä, miten maailma toimii. Kun maailmaa tönäisee jotenkin, saadaan havainto mitä siitä seuraa. Taiteilija tekee havaintoja siitä miltä maailma näyttää ja miten ihmiset käyttäytyvät.

Pekka Hepoluhdan maalausten näyttely avattiin AMA-galleriassa Helsingissä viime viikolla. Hepoluhta keskittyy työskentelyssään valon ja värin havaitsemiseen, siihen, miltä esineet todella näyttävät, kun maalari katsoo niitä tietyssä valaistuksessa ja tietyltä etäisyydeltä. Usein ne näyttävät Hepoluhdan maalauksissa hieman oudoilta. Hepoluhdan maalauksissa esineet näyttävät aina myös kauniilta, riippumatta siitä mitä esineet ovat. Kauneus ei ole hänelle edes varsinainen pyrkimys, se on vain tarkan havainnoinnin seuraus.

Tavallisesti esineen funktio ohjailee havaintojamme vastaamaan mielessämme valmiina olevaa mallia, emmekä havaitse esinettä sellaisenaan vaan enemmän tai vähemmän mallin mukaisena. Jos katsot piirtämisen tarkoituksessa jotain yksinkertaista esinettä oudosta perspektiivistä, olet luultavasti helisemässä, ja kenties päädyt esittämään esineen joko kohtisuoraan tai sitten outona vänkkyränä. Esine kyllä sinänsä piirtyy verkkokalvollesi oikein, ja voisi ajatella että kuva olisi helppo tulostaa maalaukseksi. Tässä kohtaa tekee mieli sanoa, että aivot narikkaan! Aivot kun käsitteellistävät, nimeävät ja selittävät yksinkertaisen asian mutkikkaaksi. Aika koomista, itse asiassa: silmä näyttää muodon ja värin täsmälleen oikein, eikä maalarin tarvitsisi muuta kuin jäljentää näkymä, mutta silti päässä rupeaa pörräämään raskas teoreettinen aparaatti. Mikä onkaan esineen nimi, käyttötarkoitus, materiaali, kiinnostus- ja kauneusarvot jne. ja entäpä mitä perspektiivi-, väri- ja materiaalioppi sanovat sen maalaamisesta? Periaatteessa esineen maalaaminen on yksinkertaista; katso mitä värejä näet, etsi tuubeistasi niitä vastaavat ja sohi ne pensselillä kankaalle. Hepoluhta työskentelee suunnilleen näin, ja tulokset näyttävät hämmästyttäviltä.

Hepoluhta on erityisesti kiinnostunut kiiltävistä tai läpikuultavista esineistä jotka häilyväisyytensä vuoksi käyvät aktiivista vuoropuhelua ympäristönsä kanssa. Hepoluhdan tämän kertainen suosikkiaihe on peltivati jossa on hieman vettä. Vadin muoto erottuu, mutta sinänsä se on esineenä Hepoluhdalle yhdentekevä. Maalausten kiinnostavuus syntyy siitä, miten esine heijastaa ympäristöään. Tällä kertaa Hepoluhta on karsinut aihevalikoimastaan ilmiselvästi ”rumat” esineet. Aiemmin on nähty satunnaisia tärpättipurkkeja ja sähköjohtoja.

Ehkä tämän näyttelyn ”rumin” esine on muovinen pakasterasia, jota kylläkin on vaikea maalauksesta sellaiseksi tunnistaa, siitä huolimatta että se on täsmälleen näköinen.

 

Pakasterasia asetetaan kategoriaan ”yhdentekevä, melko ruma”, eikä sen kauneuspotentiaalista yleensä ole havaintoa. Mutta muovipurkki voi olla äärettömän kaunis kun valo heijastuu sen pohjalla olevasta vesitilkasta, aivan kuin purkki olisi tehty jostain arvokkaasta materiaalista.

Eräässä Hepoluhdan maalauksessa on punainen lasipallo. Maalausta katsoessani ihmettelin, aiheuttaako punavärin intensiivisyys silmässäni jälkikuvan, kun selvästi näin punaisen pallon vieressä hailakan vihreän läiskän.

Sitten tajusin, että Hepoluhta oli maalannut kuvaan näkemänsä jälkikuvan. Hepoluhta kertoi maalaamastaan läiskästä, että koska hän maalaa mitä silmä näkee, niin hän maalasi myös näkemänsä jälkikuvan. Asialla on merkitystä. Lasipallo-maalauksen erityinen intensiteetti syntyy kahdesta asiasta. Ensinnä haamumaisesta jälkikuvaläiskastä ja toisaalta siitä, että Hepoluhta oli maalannut samankaltaisen simultaanikontrastihehkun myös renkaaksi pallon ympärille. Hepoluhta kertoi, että kirkkaan punainen lasipallo oli hankala maalattava ja maalatessa meinasivat keinot loppua kesken. Ratkaisu löytyi lopulta yksinkertaisesti – maalaamalla. Todellakin, illuusio ei synny millään teknillisellä kommervenkillä eikä fluoresoivalla pigmentillä, vaan aivan yksinkertaisesti sillä, että maalari siirtää kuvaan tarkasti oman näköhavaintonsa. Tiedän, että tämä ei ole lohdullinen tieto. Kukapa ei kaipaisi kaiken kirkastavaa superpigmenttiä ja hyperöljyä, jolla saisi kaikki hankalasti maalattavat asiat kädenkäänteessä hehkumaan. Valitettavasti juttu ei mene niin. Maalaamisessa on vaikeaa se, että se on lopulta niin yksinkertaista. Ei auta vaikka lukisi kirjastollisen kirjoja. Kymmenen tuhannen tunnin sääntö on armoton: taitavaksi tulee kuin harjoittelee kymmenen tuhatta tuntia. Sitten osaa maalata vesitilkan peltivadin pohjalla. Voi Herran pieksut. Mutta kyllä se näyttää hyvältä kun sen osaa.

Näyttely jatkuu 2.9.2012 saakka paikassa Galleria Ama, Rikhardinkatu 1, Helsinki.

Suosittelen.

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | Jätä kommentti

Biyo Map -tarjous

Biyo Map -maalauspussit ovat -15% tarjouksessa elokuun ajan.

Seitsemän kokoa: 40×50, 60×70, 70×90, 90×110, 110×130, 130×160 ja 160x210cm. Hinnat alkaen 12.75.

Älä osta, jos et halua taas yhtä juttua josta tulet riippuvaiseksi. Osta, jos satut olemaan mukavuudenhaluinen, kauaskantoisesti ajatteleva ja kertakäyttöisyyttä vastustava järkevä ihminen.

Biyo Map -maalauspussit ovat riemastuttavan itsestäänselvä taiteilijan mieleenjuolahdus: miksi ihmeessä taiteilijan pitää aina sählätä epäekologisen ja epäkäytännöllisen kuplamuovin kanssa, kun teokset kannattaisi pakata kestäviin, hyvin suojaaviin ja helppokäyttöisiin modernista tekstiilistä valmistettuihin pusseihin? Ei kaikkeen taideroudaukseen kannata vanerilaatikoitakaan väsätä. Hollantilainen taiteilija Yolanda Philippens toteutti keksintönsä erittäin hyvin. Biyo Map -pussien materiaalivalinta on juuri oikea. Pussit on tehty kestämään käyttöä. Ne toimivat juuri niin kuin niiden pitää käytännössä toimia; ne suojaavat teosta hyvin ja ovat helppokäyttöisiä.

 

 

Kohta kohdalta, miksi Biyo Map:

A.  Töiden pakkaaminen kuplamuoviin ennen näyttelyä ja näyttelyn jälkeen on tosi kypsää puuhaa. Näyttelyn jälkeen galleriasta suoriutuu ulos mieluiten ripeästi, lähtee kotimatkalle, heittää duunit työhuoneen hyllyyn ja painuu pehkuihin.

Biyo Map -pusseihin pakkaat gallerassa näyttelyllisen teoksia samassa ajassa jonka kollegasi käyttää kuplamuovien avaamiseen sopivan teräaseen etsimiseen. Näyttelyä purkaessa homma käy näin: kun teos on seinällä, sujauta se pussiin ja nosta sitten seinältä. Pistä läppä kiinni ja vie autoon.

B.  Kuplamuovin repiminen galleriassa ja työhuoneella on tosi kypsää puuhaa. Galleriassa keskittyisi mieluiten ripustukseen. Kun olet galleriassa repinyt työt ulos kuplamuovipaketeistaan, sinulla on lattialla läjä teipin tahmaamaa kuplamuovia, jota sitten viikkaat pinoksi yhteen liimaantuvaa muovia. Kun tulet purkamaan näyttelyä, aloitat siitä, että revit muovinriekaleet irti toisistaan.

Kun käytät Biyo Map -pusseja, olet jo kotimatkalla tai baarissa kun kollegasi vielä suoristelee kuplamuovejaan pakkaamista varten (niin, teippihän on tietysti päässyt loppumaan ja rautakauppa kiinni).

C.  Säilytätkö työt varastossasi pakattuina vai pakkaamatta? Kun joku tulee katsomaan teoksiasi, onko kiva repiä auki kuplamuoveja? Teosten katsojan lähdettyä sinulla on taas lattalla läjä kuplamuovia. Loppupäivä menee teosten uudelleen pakkaamiseen. Jos jätät teokset pakkaamatta, ne pölyyntyvät. Työhuonevarastoinnissa Biyo Map -pussit ovat käteviä. Jos haluat katsoa tai esitellä teostasi, saat sen pussista hetkessä ja yhtä nopeasti sinne myös takaisin. Pusseissa on muovitasku johon voit pistää näkyviin teostiedot.

Jos viet teoksesi jonnekin näytille, se on helppo nostaa esille Biyo Map -pussista, ja jos kauppoja ei synny, teos on yhtä helppo sujauttaa takaisin pussiin.

D.  Hengittämätön kuplamuovi ei ole ihanteellinen pakkaustapa teoksille. Eikä sitä järin ekologiseksi valinnaksi voi kehua.

Biyo Map -pussien materiaali on tiivistä, tukevaa, kestävää, hyvin suojaavaa ja kosteutta kestävää. Materiaali on hengittävää, mutta ei ole moksiskaan pikku sadesäästä. Normaaliroudauksessa et tarvitse lisäpehmikkeitä. Pussit ovat pitkäikäisiä ja kestävät hyvin näyttelystä toiseen. Pussit suojaavat teoksiasi pölyltä, valolta ja naarmuuntumiselta.

Neuvoisin sinua olemaan ystävällinen itsellesi. Poista seuraavan näyttelysi ripustuksesta yksi rasittava elementti. Käytä eduksesi Minoan tarjous ja hanki näyttelysi teoksille Biyo Map -pussit ja keskity johonkin teippaamista olennaisempaan. Et sinä siitä hankinnasta itseäsi jälkeenpäin moiti.

PS.  Minun työhuoneeni nurkissa ja hyllyillä on lukuisia kuplamuovipaketteja, joiden päälle on kirjoitettu esimerkiksi ”93-01″, ”pitkät 99″, ”barb 99″, tai yksinkertaisesti ”vanhoja duuneja”. En tiedä mitä paketeissa on, enkä ole suunnitellut niiden avaamista. Joissakin paketeissa on museon tai gallerian nimi. Paketteja en ole tullut ikinä näyttelyn jälkeen avanneeksi. Uudemmat työt olen pakannut Biyo Mappeihin. Tiedän tietysti mitä niissä pusseissa on, koska työt ovat uusia, mutta tiedän myös, että ne ovat vastaisuudessakin helposti katsottavissa.

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | Jätä kommentti

Taiteilijamyytti

Antti Nylén huomauttaa kirjassaan Halun ja epäluulon esseet, että kaikki kaunokirjallisuuden tekijät ovat fiktiivisiä. Hyvä! Ajatus on itsestäänselvyys, joka yleensä jää sanomatta. Sen voi laajentaa koskemaan kaikkia muitakin taiteenlajeja. Nylén kirjoittaa: ”Kirjailija ”keksii itsensä”, halusi tai ei, tietoisesti tai tiedottomasti, ja tulos on tämän valinnan mukaan mietitty tai ajattelematon. Laiska kirjailija ei erota itseään tekijäkuvastaan. Hän on rehellinen sillä tavalla kuin oikeiden, läsnä olevien ihmisten kesken ollaan rehellisiä: takellellen ja sanojaan sovitellen, punastellen, peläten ja pahoitellen. Hän pelkää paljastuvansa, vaikka kaikkien tiedossa on (pitäisi olla), että hän käyttää kirjallista naamiota.”

Jos taiteilija on haluton erottumaan taiteilijakuvastaan, yleisö on siihen usein vielä haluttomampaa. Itse asiassa taiteilijat eivät välttämättä muistuta teoksiaan juuri lainkaan, jos taiteilijoita tarkemmin katsoo. Saan toisinaan itseni kiinni siitä, että liitän taiteilijaan jotain hänen teostensa ominaisuuksia. Saatan nähdä siveltimenvedoissa rohkeutta ja herkkyyttä ja ties mitä kliseitä, ja sitten olen sitä mieltä, että taiteilijassa itsessään on ilmiselvästi samoja ominaisuuksia. Oikeasti ei tarvitse olla herkkä ihminen maalatakseen herkkiä siveltimenvetoja. Kenties vaalennettu väri ja hyvä motoriikka riittävät. Kuten tiedetään, ihaillun taiteilijan tapaaminen elävässä elämässä voi olla pettymys. Tyyppi voi olla umpitylsä.

Taiteilija voi itsekin harmikseen havaita saman jutun, että on jokseenkin ankea henkilö, vaikka tekee kiinnostavia teoksia. Maalari maalaa omakuvaa, niin kuin maalarit aina tekevät, ja ehkä lopulta omakuvasta tulee maalarin mielestä niin mukavasti näköinen, että on kiva ajatella, että kuva on sama asia kuin maalari itse. Siinä on tallessa äly ja kaikki taiteilijan haavat ja sydänveret ja elämänviisaus, ja muu toiveajattelu. Jos taiteilijalle jää asiassa jotain epävarmuutta, aitouden illuusion saa varmistettua sillä, että ryhtyy elämässä matkimaan itse keksimäänsä omakuvaa, ja lopulta kaikki ovat sitä mieltä että taiteilija ja hänen taiteensa ovat yksi ja sama asia. Värikäs ja räiskyvä maalaus edellyttää, että taiteilijalla on vähintäänkin hassu hattu.

Kukapa olisi puhtaammaksi viljelty illusorinen taiteilijafiguuri kuin tänä kesänä Mäntän Honkahovissa esillä oleva Kalervo Palsa, juuri se sama, jonka tavanomaisimmin katsotaan olevan aidoista aidoin taiteilija? Yleisöllä on kova halu uskoa aitouteen (pitäähän maailmassa olla jotain aitoa), eikä siihen kovin kummoisia tunnusmerkkejä tarvita. Niinhän Reidar Särestöniemeäkin myytiin aitona Lapin shamaanina, ja ehkä se myytti menee edelleenkin jossain määrin läpi.

Kalervo Palsa päätti elää elämän, josta kaikki myyttiin sopimaton oli karsittu pois. Ikään kuin jokin taiteilijanerouden suuri sormi osoitti suunnan, että näin tämä elämä on nyt elettävä, eikä pullikoida sovi. Sex Pistolsin Johnny Rotten moitti kaverinsa Sid Viciousin hölmöyttä tämän kuoleman jälkeen, kun Rottenin mukaan Vicious nieli hetkessä koko paketin: sex, drugs and death. Palsan suomalainen versio samasta oli: ei seksiä, ja huumeena kiljua – mutta kuolema sentään on sama Lontoossa ja Kittilässä. Ei se Palsan kuolemakaan ihan putkeen mennyt; taiteilija oli kuollessaan neljäkymmentävuotias, eli vähän liian vanha, ikävästi keski-iän rajapyykin ylittänyt. Myyttisen maalarin kuuluu kuolla viimeistään 37-vuotiaana. Rokkareillahan parasta-ennen-päiväys tulee täyteen kymmentä vuotta aiemmin.

Jostain merkillisestä syystä ihminen joka uskollisesti tallustelee valmiiksi raivattua taiteilijamyytin polkua, saa jälkeenjääneiden silmissä epätavallisen aidon ihmisen maineen. Urheiluna laji on toki raskas. Jokainen, niin myyttiseksi taiteilijaksi aikova kuin yleisökin, osaa perussäännöt, ja harva taitelija tohtii koetella kovassa lajissa voimiaan. Ehkä Kalervo Palsa salaa haaveili mukavasta perusmaalarin elämästä. Tai ehkä ei haaveillut, mutta minun puolestani olisi ollut ihan OK, jos Palsa olisi lopettanut myyttinsä kanssa pöljäilyn ja vaikka hankkinut perheen, koiran ja rintamamiestalon, saanut apurahan ja maalannut tilauksesta muotokuvia. Kestäisin sen, että Palsa olisi jäänyt henkiin, vaikka hyvä myytti olisikin siinä mennyt vähän pipariksi, jos vastineeksi olisin saanut seestyneen maalarin loistavia teoksia. Olettaisin, että Palsan tasoiselta maalarilta olisi sellaisia syntynyt. Mutta ei ollut jätkällä siihen pokkaa! Taiteilijakollegat olisivat nauraneet, Kittilän juoppokaverit olisivat nauraneet, jälkipolvet olisivat nauraneet. Palsa kun kuuluu niihin taiteilijoihin, jotka säilyvät yleisön mielessä enemmän myyttisen elämän kuin taiteen takia. Palsan kenties loistokaskin myöhäistuotanto (jos sellaista olisi ollut) ohitettaisiin epäaitona, nolona jälkinäytöksenä. Kai se vain on perin juurin hankalaa olla rankka jätkä.

Jos käyt Mäntän kuvataideviikoilla, katso Pekilon näyttelyn ohella myös Palsa Honkahovissa. Näyttelyssä ei ole merkittäviä Palsan töitä, mutta jokunen kiinnostava kuitenkin. Teokset ovat paljolti Palsan varhaistuotantoa ja niistä käy ilmi, että Palsa oli erinomainen maalari jo parikymppisenä.

Pekilo paljasti minusta konservatiivin, mikä asia ei kylläkään tullut täytenä yllätyksenä. En syttynyt mitenkään vimmaisesti, vaikka olihan se taide ihan hyväksi tunnistettavissa. Heikki Marilan maalaukset olivat erinomaisia, samoin kuin Jukka Rusasen näennäis-spontaanit roiskemaalaukset. Hienolta näytti Laura Wesamaankin teos. Hanna Saarikosken video oli vänkä. No, itse asiassa teoksena pidin hyvinkin monesta vastaan tulleesta taideluomasta. Ehkä jotain nihkeyttä minussa herätti niin kovin monen teoksen kierrätyssäläläjä-meininki. Lajissa on lumonsa, ja hyviä teoksia sinänsä saattoivat olla, mutta ei sen sortin töitä montaa vierekkäin viitsi katsoa. Enkä niin kauheasti jaksa sitä taiteen kielioppisääntöjen treenailua, että onko tämä nyt sitten taidetta kun pistän nämä palikat tähän vierekkäin näin. Minusta olisi mukavaa kun joku vain sanoisi teoksella jotakin, vaikka että miltä tuntuu olla ja elellä. Että sanoa pöläyttäisi jotain selkeästi välittyvää, eikä niin kovasti pohtisi jakauksen paikkaa. Mutta hyvä on, tunnustan, viitsimisestähän se aina on taiteen katsominen kiinni. Jos ei viitsi, on turha marista ettei pääse jyvälle.

 

 

 

 

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | Jätä kommentti

Kankaalle

Minoassa on hyvä valikoima pohjustettuja ja pohjustamattomia puuvilla- ja pellavakankaita metritavarana. Italialaiset Caravaggio- ja P.E.R.Belle Arti -kankaat ovat laadukkaita ja valikoimaa on moneen tarpeeseen.

P.E.R.Belle Artin akryyligessopohjustetun 316-grammaisen extra fine -pellavan tarjousmetrihinta on vain 29.50€. Kymmenen metrin rullan hinta on vieläkin edullisempi: 255.50!

Miksi pohjustaisit itse? Moni tekee vaivalloisen työn aivan turhan takia. Useimmiten itse pohjustettu kangas jää laadultaan huomattavasti kehnommaksi kuin on tehtaassa pohjustettu. Harva levittää gesson riittävän ohuina kerroksina useaan kertaan, hioo riittävän tasaiseksi ja osaa pohjustaa niin, ettei gesso painu kankaan läpi. Eihän taiteilija tuntipalkkaa laske, koska taiteilijalla ei ole tuntipalkkaa, mutta pohjustamiseen käytetyn ajan voisi käyttää muutenkin. Esimerkiksi maalaamiseen.

Akryyligessopohjustettu 330 gsm täysin sileä pellava on kiinnostava, jos etsit kangasta jossa ei ole juuri lainkaan tekstuuria. Muut extra fine -kankaat ovat sileitä, mutta eivät täysin vailla tekstuuria. 498 gsm akryylipohjustettu medium on jämäkkä kangas vähän isompiin töihin. Jos haluat vielä karkeampaa kangasta, akryyligessopohjustettu 584 gsm juutti on sinulle.

Puuvilla-polyesterikankaat ovat edullisia yleiskäyttöisiä kankaita akryyli- ja öljymaalaukseen. Polyesteri antaa kankaille lisää jämäkkyyttä.

Sille, joka ei halua akryyligessoa öljyvärin alle, sopivat P.E.R. Belle Arin loistavat liitu- ja öljypohjustetut kankaat.

Oletko kokeillut mustalle kankaalle maalaamista? Sellaistakin löytyy. Musta kangas luo väreihin yllättävää syvyyttä. Ehkä se on juuri sinun kankaasi.

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | Jätä kommentti

Pehmeää ajattelua

Tampereen Patosillan kaiteeseen kiinnitetyistä lemmenlukoista taidetta tehnyt One Love-taiteilijaryhmä tuli eilen julkisuuteen kertomaan mistä teoksessa on kyse.

Ryhmän taiteilijat Kaija Papu ja Antti Pussinen kertoivat tutkivansa lukkoteoksellaan kaupunkitilan konflikteja. Kohtalaisen konfliktin teos saikin aikaan. Joidenkin mielestä mekkala sinänsä on onnistuneen teoksen tunnusmerkki, ilmeisesti ajatuksella kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta.

Ryhmän tiedote on hämmentävä. Taiteilijat kertovat olevansa yllättyneitä siitä, että lukkonsa ripustaneet ihmiset ovat loukkaantuneita ja että teoksesta käyty keskustelu on ollut vihamielistä. Taiteilijat kertovat tiedotteessaan myös, että installaation lähtökohtana oli ihmetys lukosta rakkauden symbolina. Heidän mielestään rakkauden ei kuulu kahlita vaan vapauttaa. He halusivat muovata lukkometallista veistoksen, joka symbolisoi rakkautta yhdistävänä voimana. Ulkoasultaan rosoinen ja paikoitellen kiiltävä veistos kuvaa heidän mielestään rakkautta hyvin. Taiteilijoiden mielestä joskus rujokin rakkaus on vahva ja kestävä.

Kivoja ajatuksia. ”If you love somebody set them free”, sanoo myös Sting, ja olen aivan samaa mieltä. Olen myös, kuten useimmat ihmiset, sitä mieltä, että rakkaus ei ole aina kiiltokuvaa. Rakkauden kuvauksena One Love –ryhmän teos kuitenkin on täysin lattea. Ei muodonantoa vailla oleva rosoinen ja aggressiivinen metallimöykky ole syvällistä ja oivaltavaa taidetta, vaikka onkin esillä taideteoksena ja herättää keskustelua. Mikä tahansa voi kuvata mitä tahansa ja minkä tahansa asian äärellä voi vajota syviin mietteisiin. Oikeasti jokin television liukuhihnatuotettu perhesarja voi kuitenkin ihan epähuomiossa kertoa osuvammin ihmissuhteiden kiemuroista kuin sankarilliseksi yrittelevä taideteko.

Taiteilijoilla on toisinaan se harha, että taide itsessään kantaisi, että teko on tärkein, vaikka ajatus pätkii. Aivan kuin väline itsessään olisi viisastenkivi joka antaa oikeuksia ja nostaa löperönkin ajattelun merkitykselliseksi. Taidepäissään voi tulla tehneeksi jotain, mikä muuten jäisi tekemättä. Ilman taiteen savuverhoa sillankaiteen lemmenlukkojen irrottelu näyttäisi aivan muulta, ehkä lähinnä toisten ihmisten onnen kadehtimiselta, mutta kun touhun naamioi teorian ja taiteen suojiin, se ykskaks tuntuukin ihan järkevältä ja maailmoja syleilevän kauniilta. En kuitenkaan usko, että taide sinänsä olisi minkään tekemisen oikeuttaja.

On totta, että lukkojen kiinnittäminen Patosillan kaiteeseen ei ole alun alkaen ollut luvallista, eli vailla oikeuksia ovat lemmenparit lukkojaan kiinnitelleet. Kaupunki on kuitenkin päättänyt antaa niiden olla. Eivät lukot kaikkien suosiossakaan ole olleet. Voi kysyä miksi. Mikä siinä niin kiusaa, että jotkut haluavat ilmaista sitoutumistaan näkyvästi?

Papu ja Pussinen määrittelevät tiedotteessaan kaiteessa olleet lukot teokseksi ja turvautuvat juristeriaan sanomalla että ”tekijä ottaa aina riskin, kun tekee teoksen julkiseen tilaan luvatta. Silloin ei voi tietää mitä omalle teokselle tapahtuu. Se voidaan poistaa, sitä voidaan muokata tai se voi kohdata ilkivaltaa. Lukkojen laittajat ovat ottaneet tämän riskin tietoisesti kun eivät ole hakeneet kiinnittämiselle kaupungin lupaa.”

Taiteilijat puhuvat omilla käsitteillään asiasta, joka todellisuudessa on aivan muuta. Ei lukoista voi puhua teoksena. Seikalla ei ole mainittavampaa merkitystä, mutta ajattelun tapa kertoo melko piinallisesta taideputkiaivoisuudesta. Kaupunkitilaan interventiota suunnitteleva taiteilija työkseen selvittää pykälät ja etsii porsaanreijät. Lemmenpari ei selvitä mitään, vaan kiinnittää lukon ja toivoo parasta.

Maailma ei koostu teoksista. Oikeasti maailmassa on runsaasti taiteesta vapaita alueita, ja niin pitää olla. Kammottavin dystopia olisi taiteeksi muuttunut maailma. Sitä paitsi, jos sillankaiteen lukot olisivat taidetta, jollain olisi niihin tekijänoikeus, jolloin ehkä päästäisiin kiinnostaviin lakiteknisiin pohdintoihin.

Taiteilijat saivarrellen perustelevat touhuaan niin kuin isot pojat kiusantekoa, että voinpa tuosta potkia nuo leikit nurin, kukas käski rakentaa ja meillehän ei kukaan mahda mitään. Taiteilijoiden mieleen ei edes juolahda, että pitäköön ihmiset symbolinsa jos niin haluavat, arvostivat taiteilijat sitä tai eivät.

Papun ja Pussisen mielestä taide sinänsä ja se, että he sattuvat olemaan kiinnostuneita julkisesta tilasta ja siihen liittyvistä konflikteista, antaa moraalisen luvan toimia oman mielen mukaan – tietoisina siitä, että teosta ei tule sanktioita, koska lukoilla ei ole minkään lain suojaa.

Taiteilijat toivovat teoksen avaavan keskustelua taiteesta kysymällä kolme tyhmää kysymystä. Kysymykset kuuluvat: olivatko kaiteessa olevat lukot taidetta? Entä ovatko lukot nyt enemmän tai vähemmän taidetta kun ne ovat museossa? Olisiko ollut parempi, että kaupunki olisi vienyt lukot romumetalliksi kuin että niistä tehtiin taidetta?

Lukot kaiteessa eivät ole taidetta. Niistä ei yksittäin eikä yhdessä muodostu itsenäistä ja omaperäistä luomistyön tuotetta, eikä lukkoja ole ripustettu taiteen tarkoituksessa. Teosta ei ole, jos ei ole tekijää. Lukkojen ripustajia tuskin kiinnostaa pohtia Pajun ja Pussilan jonninjoutavaa taidetta vai ei-tuumailua, enkä tiedä kiinnostaako ketään muutakaan. Sulatettuna ja museoon siirrettynäkään lukot eivät ole sen enemmän tai vähemmän taidetta vaan ne ovat taiteen materiaalia. Niistä tehty teos sen sijaan on taidetta, koska se on itsenäinen ja omaperäinen, taiteeksi alun alkaenkin määritelty luomistyön tuote, joka myös on asiantuntevan ulkopuolisen tahon taiteeksi legitimoima. Se on hyväksytty taideteoksena museossa pidettävään taidenäyttelyyn. Asian lisävakuus on, että tekijät ovat aiemmilla näytöillään ikään kuin suorittaneet taiteen mopokortin. Siitä, että teos on taidetta, ei laadullisesti seuraa mitään. Taide ei ole herkkua sinänsä, se on vain yksi kategoria. One Love -ryhmän teos voi olla potaskaa, taidetta se on silti. Kolmas kysymys on paljon puhuva ja kertoo taiteilijoiden logiikasta; ajatus ilmeisesti kulkee niin, että taiteeksi päätyvä lukko olisi paremmin kohdeltu lukko kuin romumetalliksi kierrättyvä. Ikään kuin taide olisi se hienoin kategoria.

Taiteilijat siis katsovat tehneensä vapautustyön, jossa tyhmistä kahlehtivista lukoista valmistettiin hienoa museokelpoista taidetta, ja siten ne kenties pelastettiin päätymästä kierrätykseen, jossa niistä mahdollisesti olisi tehty uusia tyhmiä lukkoja kaiteeseen ripustettaviksi. Jos sattuisin kuulumaan lukon ripustajiin, suhtautuisin kielteisesti siihen, että lukkoni olisi päätynyt minut tyhmänä esittävän taideteoksen materiaaliksi. Siitähän teoksessa on kyse, se arvostelee lukon ripustajien rakkauden kuvaksi valitsemaa symbolia. Teos arvostelee sitä, että ihmiset päättävät sitoutua toisiinsa ja osoittavat sen tietyllä symbolilla jonka voi tulkita toisin kuin symbolin käyttäjät sen itse tulkitsevat. Eiväthän ne symbolit aina niin osuvilta tunnu. Ei kristillinen ristikään äkkipäätä ajatellen tunnu rakkauteen viittaavan. Miten koomista, taiteilijat eivät tyydy symboliseen hyökkäykseen, vaan järjestävät raskaan ja konkreettisen operaation kommentoidakseen symbolia. Siinä on taistelu jota ei voi voittaa.

Taiteilijat kertovat, että teoksen tarkoitus oli kiinnittää huomio lukkoihin ilmiönä. Sellainen ei edellytä taiteilijoiden teoksen toteutustavaksi valitsemaa aggressiivista elettä. Taiteilijat kuitenkin esiintyvät ikään kuin aggressiota ei lainkaan olisi ja että teos olisi jonkinmoinen rakkauden ele. Taiteilijoiden anonyymiyden väitettiin viittaavan lukkojen ripustajien anonymiteettiin. Lukon ripustaminen ja lukon ripustamista kommentoiva teos eivät ole lainkaan samalla viivalla toisiaan peilaavia asioita. Taiteilijoiden anonyymius oli ilmiselvä yritys huudella puskasta.

Papu ja Pussinen toivovat, että heidän nyt yhteisölliseksi väittämänsä lukkoteos jatkaisi vielä elämäänsä ja sen vuoksi he keskustelevat Tampereen kaupungin toimijoiden kanssa mahdollisuudesta sijoittaa teos näyttelyn päätyttyä johonkin julkiseen tilaan. Taiteen ammattilaisina he tietävät, että julkiselle teokselle tosiaankin pitää hakea lupa, ettei se ei päädy romumetalliksi ja kierräty takaisin lemmenlukoiksi.

Mieleeni tulee, että mitäpä jo menisin ensin aidan jemmasta arvostelemaan naapurin meneillään olevia puuhia ja sitten ryhtyisinkin päällysmiehenä organisoimaan hommia joksikin muuksi kuin naapurilla oli aie, ja lopulta kehuskelisin että onpa mukavaa tämä yhteisöllinen puuhailu?

Löperön ajattelun ja ylimielisyyden yhdistelmä on kerrassaan raivostuttavaa.

Teoksen voi nähdä TR1 Taidehallissa 12.8.2012 asti.

Näin keskikesän juhlan aikaan sopii ripustella uusia lemmenlukkoja tai kokeilla lemmenavaimia ja -juomia ja työntää kukkia tyynyt ja patjanaluset täyteen ja kirmailla niityllä – ja mitä muuta lemmentaikaa sitä nyt kukin keksiikään.

 

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | Jätä kommentti

Sulaa rakkautta

Tampereen Patosillan kaiteeseen kiinnitetyt lemmenlukot katosivat mystisesti toukokuussa. Arvoitus ratkesi Pirkanmaan 5. triennaalin avajaisissa Tampereen TR1-taidehallissa. One Love-taiteilijaryhmä oli sulattanut lukot taideteokseksi.

Teos on aiheuttanut runsaasti keskustelua. Paheksujia on enemmistö. Ymmärtäjät ovat enimmäkseen niitä, joiden mielestä lukot sillankaiteessa ovat lähinnä ilkivaltaa. Feministisessä aikakauslehti Tulvassa Pieta Hyvärinen näkee kuitenkin teoksessa feministisen pointin, joka on ehkä huomionarvoinen; Hyvärinen kysyy minkälaista rakkauskäsitystä rautainen lukko lopulta symboloi.

Mutta aika vahvasti närkästynyt olen. Jos nyt ihmiset haluavat kiinnittää lukkoja sillan kaiteeseen sitoutumisen merkiksi, niin mielellään sitä kunnioittaisin. Saahan niitä romanttisia paikkoja olla. Sillan kaiteessa lukot ovat jokainen erikseen ja kaikki yhdessä, ja ajan mittaan aikakerrostumina. Pia Hyvärisen mielestä ”oman elämän suuren rakkauskertomuksen symbolina toimivan uniikin rakkauslukon sulattaminen yhteen muiden samanlaisten lukkojen kanssa sulattaa myös illuusiota kertomuksen ainutlaatuisuudesta”. Minun mielestäni lukot toimivat riittävästi niin jo kaiteeseen kiinnitettyinä. Lukkojen ideahan on juuri se, että niitä on paljon ja se oma lukko lopulta katoaa massaan. Se on siellä, kuuluu joukkoon ja luo yhteistä ideaa, ja on silti erillinen. Toisekseen, haluaisiko joku ylimalkaan sulattaa illuusiotaan oman elämänsä kertomuksen ainutlaatuisuudesta, ja miksi? Jokainen haluaa kuulua joukkoon mutta ei kuitenkaan sulaa siihen.

Lukot kaiteessa ovat aina nähtävänä ja niiden ääreen voi palata, jos ne siellä saavat olla. Puhe siitä, että lukkojen kiinnittäjillä ei ole niihin oikeuksia ja niitä voi toinen käyttää halutessaan on melko merkillistä juristeriaa. Toiselle arvokasta voisi ihan yksinkertaisesti vain kunnioittaa. Entä sitten, että idea on tuontitavaraa? Sitä universaalimpi asiahan se silloin on, kun samanlaisia siltoja löytyy muualtakin.

Triennaalissa nähty teos ei minun mielestäni onnistunut luomaan mitään sellaista ajatusta, jota kaiteeseen kiinnitetyt lukot eivät jo sinällään sisältäneet. Teos oli ruma möhkäle, joka näyttelytilan nurkassa tuntui luovan ympärilleen epäpaikan. Se näytti metalliromulta romuttamon takapihalla.

 

 

 

 

 

 

 

Minun mielestäni taiteen suunnan pitäisi olla enemmäksi; olla enemmän kuin lähtökohtansa. Ehkä lukkojen ripustajilta olisi tullut enemmän ymmärrystä, jos taiteilijaryhmä olisi muuntanut lukot joksikin erityiseksi, oivaltavaksi, paremmaksi, kauniimmaksi ja arvokkaammaksi yhteensulautumaksi. Vaikka, olisiko sekään tarpeellista? Lukkojen tarkoitus on se, että ne ovat lukkoja kaiteessa, symboloimassa yhdessä oloa. Sehän riittää hyvin. Nyt oli sellaisesta, minkä luomiseen kellä tahansa on ollut lupa ilokseen osallistua, luotu esteettistä mielenkiintoa vailla oleva, yhtä näyttelyä varten tehty ankean näköinen metallikuutio näyttelysalin nurkkaan. Viestinään, että olettepa naiiveja näiden lukkojen ripustelijat. Näyttelyssä Patosillalla kulkijoita vähäisempi ihmismäärä voi sitten hieroa älynnystyröitään rakkauden mysteerin äärellä, jos jaksaa. Minne teos näyttelystä päätyy? Taiteilijoiden varastoon vai kipataanko se jonnekin Tampereen puistoon kaupungin rumimmaksi veistokseksi? Raahataanko se takaisin Patosillalle ihmisten kompasteltavaksi? Sulatetaanko se uudelleen ja kierrätetään joksikin muuksi?

Näyttelyn kuraattori Veikko Halmetoja väittää, että teos pyrkii korostamaan, että rakkaus on universaali tunne, eikä se ole henkilöriippuvaista. Kyllä nyt Veikolla pätkii. Väittäisin, että rakkaus on nimenomaan henkilöriippuvaista. Ei se universaali mitään tunne.

Ei kyllä oikein irtoa pointseja täältä tälle teokselle.  Ehkä olen kuitenkin väärässä, Aamulehden kyselyssä vastaajien (peräti 3000) enemmistö oli sitä mieltä, että lemmenlukkotempaus oli hyvä juttu.  Ehkä en nyt tajua jotakin.

 

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | 1 kommentti

Kesänäyttelyt

Oriveden Purnu ja Mäntän Kuvataideviikot ja Honkahovi avattiin viime viikonloppuna. Purnun kävin jo katsomassa, Mänttään menen jonain sopivana päivänä.

Samuli Heimonen oli kuratoinut varsin hyvin onnistuneen Purnun. Samulilla näyttää olleen taiteilijavalinnoissaan se usein toimivaksi osoittautunut asenne, että fiilispohjalta tehdään mutta hyvin kantavan teeman puitteissa. Näyttelyssä oli esillä tuttuja konkareita mutta myös muutamia taiteilijoita joiden töihin en ole aiemmin törmännyt. Oikein hyvä niin. Kesänäyttelyn ei tarvitse olla valmiiksi umpituttua taiteilijoiden eturivistöä. Myönnän tosin, että minulle kolahti parhaiten pari naiskonkaria joita fanitan entuudestaan. Ulla Jokisalon ja Tiina Heiskan teokset olivat kertakaikkisen kiehtovia. Jokisalo tekee valokuvista kollaaseja ja Heiska maalaa valokuviin pohjautuen. Kumpikin päätyy teoksissaan jonnekin mielen syövereihin, etäälle valokuvan dokumentaarisuudesta.

Valokuvamaista maalaamista harrastetaan nykyisin niin ylenpalttisesti, että minulla tulee herkästi torjuntareaktio mutta Heiskalla on niin vahva maalarinote, että pelkästään ihailen hänen maalaustensa taidokkaita Edward Hopper-fiiliksiä. Aika paljon pidin toisenkin valokuvamaisen maalarin Kari Vehosalon töistä. Häiritsevää mielenhämärää Vehosalokin maalaa.

Näyttelyn teema Rajantaju on napattu filosofi Johannes Ojansuulta . Ojansuu kirjoittaa, että ”raja on kohtaamisen, läsnäolon edellytys, kaiken puheen, kaiken suuntautuneisuuden alku. Raja on kohta, johon muistaminen ja tarina kiinnittyy”. Kaikenhan tällainen teema voi niellä kun taiteesta on kyse, mutta rajoista näyttelyn teoksissa hyvinkin oli kyse, ja rajojen pohtiminen antoi yhden hyvän näkökulman teoksiin. Ehkä jopa niin, että välillä teokset tuntuivat suoraan kuvittavan teemaa. Ojansuun avajaispuhetta tulkitsin niin, että hänen mielestään taiteessa onkin juuri kyse rajankäynnistä. En väitä vastaan.

Nyt on oikea aika ilmoittautua Oriveden Opiston kesäkursseille. Kursseja on koko heinäkuun ja kurssitarjonnassa on riittävästi valinnanvaraa. Purnun ja Mäntän kesänäyttelyt voi mukavasti katsastaa kurssin ohessa. Muista tehdä tarvikkeista tilaus Minoaan ennen kurssia.

Tallennettu kategorioihin Uutiset | Jätä kommentti

Kesäkurssimaalarin värilista

Kesäkurssien opettajat useimmiten neuvovat kurssilaisia hankkimaan värilaatikkoonsa kymmenkunta väriä. Värilista on kaikilla melkolailla samanlainen. Ajatus on useimmiten se, että kustakin pääväristä on kaksi sävyä, kylmä ja lämmin. Valikoimaa täydentävät ehkä välivärit vihreä, oranssi ja violetti, ja niiden lisäksi pari maaväriä ja valkoinen. Moni opettaja jättää suosituslistaltaan mustan pois, koska sen voi sekoittaa muista väreistä.

Tällaisesta värivalikoimasta voi hyvin sekoittaa useimmat maisemassa näkyvät sävyt, koska suurin osa maiseman tai minkä tahansa ympäristön sävyistä on murrettuja. Aivan täsmäsävyjä kaikkeen mahdolliseen tällaisesta paletista ei löydy, mutta tuskin tarvitseekaan. Ei ole välttämättä olennaista, että jonkin yksityiskohdan sävy olisi täsmälleen oikein.

Kesäkurssilaisen värilista on useimmiten tällainen:

- TITAANIVALKOINEN

Titaanivalkoinen peittää sinkkivalkoista paremmin ja on sen vuoksi suosittu. Se kuitenkin tuottaa sinkkivalkoista sameampia sekoituksia. Hyvä kompromissi on Mixing White, joka yleensä on titaani- ja sinkkivalkoisen sekoitus.

- KESKISÄVYINEN KADMIUMKELTAINEN

Yleiskäyttöinen voikukankeltainen

- SITRUUNANKELTAINEN

Nimensä mukainen vihertävänkeltainen sävy. Saman suuntainen on Cadmium Yellow Light.

- KESKISÄVYINEN KADMIUMPUNAINEN

Yleiskäyttöinen mansikanpunainen

- ALITSARIINI tai KRAPPILAKKA (Alizarin Crimson, Crimson Lake)

Tumma viininpunainen sävy. Alitsariini, krappilakka ja crimson lake (eli karmiini) ovat periaatteessa eri sävyjä, mutta nimien käyttö on vaihtelevaa, eikä asialla ole harrastajalle suurta merkitystä.

- ULTRAMARIINI

Joka palettiin kuuluva hieman violettiin vivahtava sininen.

- PREUSSINSININEN tai FTALOSYANIINISININEN

Tummia ultramariinia vihertävämpiä sinisiä. Värien ero on pieni. Harrastajille tarkoitetuissa värisarjoissa preussinsininen on usein ftalosyaniinisisen ja mustan sekoitus. Ftalosyaniinisininen on siis puhtaammansävyinen.

- VIRIDIANVIHREÄ

Aitoa viridiania ei ole harrastajille tarkoitetuissa värisarjoissa, vaikka sillä nimellä väriä usein myydäänkin. Korvaavana pigmenttinä käytetty ftalosyaniinivihreä on sävyltään aitoa viridiania puhtaampi.

- KELTAOKRA

Keltamulta, hyvä sävy maisema-aiheita maalattaessa. Ohuesti maalattuna valkoisella pohjalla yllättävänkin raikas keltainen.

- POLTETTU SIENNA

Ruskea punamullansävy. Jos sävy vaikuttaa liian raskaalta, hyviä vaihtoehtoja ovat punaisemmat englannin-, venetsian- tai intianpunainen.

- POLTETTU UMBRA

Tumma ruskea, käyttökelpoinen maiseman varjosävyissä.

- KADMIUMORANSSI

Sävy kadmiumkeltaisen ja -punaisen välimailta.

- KOBOLTTIVIOLETTI, MAGENTA, PURPLE

Jokin violetti sävy on usein tarpeen, koska sekoitukset (esim. alitsariini ja ultramariini) jäävät sameammiksi.

- NORSUNLUUMUSTA, LAMPPUMUSTA

Mustakin voi olla paletilla tarpeen, ainakin säästeliäästi käytettynä. Keltaisiin sekoitettuna tuottaa ikävähkön vihreän.

Palettia voi tietysti täydentää omilla suosikkisävyillä. Harrastaja yleensä valitsee värinsä edullisemmista harrastajille tarkoitetuista värisarjoista. Ne poikkeavat kalliista taiteilijaväreistä siten, että osa pigmentistä on korvattu täyteaineella. Niissä kalliit pigmentit on korvattu edullisemmilla vaihtoehdoilla. Korvaavat pigmentit eivät ole lainkaan huonoja. Niiden salaisuus on itse asiassa se, että ne ovat värjäysvoimaltaan erittäin tehokkaita ja siten sietävät täyteainekorviketta perinteisiä pigmenttejä enemmän. Ne ovat myös perinteisiä pigmenttejä vaarattomampia. Kun värissä on käytetty korvaavaa pigmenttiä, asia ilmaistaan tuubin kyljessä maininnalla hue (sävy).

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | 3 kommenttia

Kissa kiitoksella elää, sanotaan

Minoa lahjoittaa Favorin Hupikissa-kisan voittajalle tuotepalkinnon, joka on Minoan erinomainen mangapakkaus Maximus, arvoltaan 109,65.

 

 

 

 

 

 

 

Siis mikä Favor? Favor on nettipalvelu ratkaisuna ongelmaan ”Miten artistit voivat tienata rahaa sisällöllä jota he jakavat netissä ilmaiseksi?”

Siinäpä ongelma. Taide on jaettavaksi tehty, mutta ilman rahaa sen tekeminen tyssää, vaikka yleisö sille miten peukuttaisi. Favorissa voit pistää töitäsi esille, ja niille peukutetaan silkalla rahalla. Pienin summa jonka artistin kannatuksesta voi maksaa on kymmenen senttiä, ja se perustuu silkkaan vapaaehtoisuuteen. Idea on hupaisa ja kannatettava, ja sen vuoksi Minoa haluaa sitä tukea.

Favorit ovat kuvia, tekstiä, musiikkia, sarjakuvaa, videoita, pelejä, tiedostoja… Tienaus riippuu siitä kuinka paljon tekijä saa katsojia ja siten maksajia. Ja vaikka Favor-sisällöllä ei juuri tienaisikaan, ei siinä mitään menetäkään: alustan käyttö on ilmaista. Hosting-maksuja ei ole. Favor-sivu on kustomoitavissa niin, että se täyttää kotisivutarpeet.

Jos haluat aloittaa Favorin käytön, mene sivulle favor.org ja aloita teostesi julkaisu (ilmainen). Jos haluat selailla muiden tekemiä favoreita voit tehdä sitä sivulla All in Favor.

Palvelu tukee kaikkia suomalaisia verkkopankkeja sekä Luottokunnan maksuvälineitä. Myös PayPalin käyttäminen on mahdollista.

Favorin Hupikissa-kisa on siis tällainen:

 

 

 

 

 

 

 

Sarjakuvataiteilija! Osaatko luoda naurettavan, iskevän ja söpön kissasankarin joka aikaansaa huutonaurut? Tai tuokiokuvan joka oivaltaa jotakin arjesta (tai hampurilaisten syönnistä).

Favor Company Oy julistaa sarjakuvakilpailun, jonka teemana on Lolcat* .

Kilpailu alkaa 9.5.2012 ja päättyy lauantaina 19.5.2012 klo 18:00.

Voittaja julkaistaan Kemin kansainvälisillä sarjakuvapäivillä 20.5.

Luo Lolcat-sarjakuva, julkaise se Favor -palvelussa ja voita taiteilijan selviytymispaketti.

Julkaise kilpailutyösi verkossa Favor.org -julkaisualustan avulla.

Sarjakuvan tagiksi tulee julkaisun yhteydessä merkitä #LolcatComics.

Jaa julkaisusi Favorin Facebook-sivulla (tai mailitse comics@favor.org ) ilmoittautumisen merkiksi.

Voittajan valitsee Favor Company Oy:n kutsuma tuomaristo. Tuomariston jäsenet ilmoitetaan myöhemmin.

Siis piirtämään!  Heti.

Tallennettu kategorioihin Uutiset | 2 kommenttia

Hesari ja Guggenheim

Helsingin Sanomat sortui pääkirjoituksessaan hämmästyttävän matalamieliseen kiukutteluun siitä, että Helsingin Guggenheim-museohankkeen matka nyt tyssäsi. Helsingin Sanomien mukaan museota vastustettiin ulkomaalais- ja erityisesti Amerikanvastaisuuden takia. Muiksi vastustuksen syiksi lehti näkee, että joidenkin mielestä nyt törsättäisiin peruspalveluihin tarvittavaa rahaa turhuuteen ja toisaalta että kansainvälinen taidemuseo veisi määrärahoja muilta täällä jo toimivilta museoilta ja ylipäätään suomalaiselta kuvataiteelta.

Tunnustan, että kuulun viimeisenä mainittuun joukkoon. Raha ei ilmesty tyhjästä. Guggenheimin lisenssimaksuja tuskin otettaisiin peruspalveluiden määrärahoista. Ajatus toki oli, että museo kannattaisi itse itsensä ja toisi turistivirtojen myötä rahaa Helsinkiin. Jotenkin en vain usko, että taloudellisesta vastuusta täysin vapaa amerikkalainen osapuoli, jolla olisi myös vapaat kädet näyttelyiden sisällön suhteen, olisi paras tae museon kannattavuudelle.

Jotkut ovat ihmetelleet, että ovatpa taiteilijat nyt yhtäkkiä kovin taloustietoisia. Kyllä taiteilijat sellaisia toisinaan ovat. Jussi Kivi sai muutama vuosi sitten korvaukseksi osallistumisestaan Venetsian biennaaliin kolmetuhatta euroa. Paljon rahaa? Taiteilija työskenteli useita kuukausia näyttelyn eteen. Toisaalta, museonäyttelyistä ei makseta taiteilijoille mitään, paitsi toki kuvastokorvauksia jotka ovat teosmäärän mukaan joitakin satasia. Sellainen ajatus, että taiteilijoille joskus maksettaisiin työstä palkkaa ei ota edetäkseen, vaikka kyse ei edes olisi suurista summista. Ei voi välttyä ajatukselta, että taiteen sisältö ei oikeasti kiinnosta. Outo logiikkaristiriita on siinä, että kun jossain toisaalla ajatellaan, että ihmiselle pitää maksaa paljon rahaa jotta tämä ylipäätään motivoituisi tekemään töitä, taiteilija koetaan hankalaksi tyypiksi jo silloin, jos tämä keksii pyytää päivärahaa – palkasta puhumattakaan.

Ei ole odotettavissa, että suomalaiset taiteilijat porskuttaisivat vaikka Guggenheim-museo tuottaisi miljoonatappioita. Ne tappiot kiertyvät kuitenkin lopulta taiteilijan kukkarolle muiden kulttuurimäärärahojen leikkauksen myötä.

Jokainen ammattiryhmä pitää kiinni eduistaan. Jos näyttää siltä, että Pajusen poppoo pelaa kovin riskialtista uhkapeliä, jossa valttikortit ovat aivan muissa käsissä, taiteilijoilla tietenkin tulee tarve toppuutella intoa. Artisti tietää, että artisti maksaa aina.

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | Jätä kommentti