Öljyvärimaalarille

Öljyvärillä työskentelystä – neuvoja harrastajalle


 

Öljymaalaus on monipuolinen maalaustekniikka, joka taipuu kaikenlaiseen ilmaisuun primitiivisestä roiskeesta mutkikkaaseen kerrosmaalaukseen.  Kuka tahansa voi aloittaa maalausharrastuksensa öljyväreillä, perustekniikan oppimisessa ei ole mitään kovin vaativaa.  Oikeastaan perustekniikka on se, että levittää siveltimellä väriä kankaalle.

Öljymaalauksen juuret lienevät jossain keskiajalla, mutta taidehistorian näyttämölle öljymaalaus rynnisti 1400-luvulla.  Öljymaalaus oli aiemmin käytössä ollutta temperaa monipuolisempi tekniikka ja siitä tuli varsin nopeasti yleisimmin käytetty maalaustekniikka.  Öljy- ja temperavärin yhdisteleminen on kuitenkin mahdollista, joten siirtyminen tekniikasta toiseen ei välttämättä tapahtunut aivan yhtäkkiä.

Öljyväri

Kaikki maalit koostuvat pigmentistä eli väriaineesta ja jostakin sideaineesta, joka pitää jauhomaisen pigmentin koossa ja maalattavana.  Nykyisin öljymaalauksen sideaineena on useimmiten pellavaöljy.  Muitakin öljyjä voi käyttää tilanteen mukaan, mutta ei kuitenkaan mitä tahansa öljyä. Öljyn pitää olla kuivuvaa, kohtalaisen vaaleaa ja vähän kellastuvaa.  Pellavaöljy on kompromissi, sen haittana on kellertävyys mutta etuna hyvä kuivuminen. Valkoisten ja sinisten värien sideaineena käytetään toisinaan vaaleampia öljyjä, esimerkiksi unikko- ja safloriöljyä.  Öljyt kuivuvat hitaasti, koska ne eivät kuivu haihtumalla vaan hapettumalla.

Taidemaalauksessa käytettävä pellavaöljy on kylmäpuristettua. Keitetty pellavaöljy eli pellavaöljyvernissa on tummanruskeaa, eikä sen vuoksi sovi taulun maalaamiseen.

Öljyväriä voi ohentaa pellavaöljyä lisäämällä.  Tällöin kuitenkin öljyväri kuivuu hitaanlaisesti ja maalauksen ilmekin näyttää turhan rasvaiselta.  Niinpä pellavaöljyn lisäksi maalinesteeseen sekoitetaan yleensä tärpättiä.  Tärpättiä ei ole hyvä käyttää yksinään maalausnesteenä, koska se helposti tekee väripinnasta samean.  Pelkällä tärpätillä ohennettu öljyväri on haurasta ja altis halkeilemaan.  Maalinesteeseen voi lisätä myös  dammarhartsia, jolloin se kuivuu nopeasti.  Nykyisin useimmat käyttävät valmista dammarliuosta, jossa hartsi on liuotettu balsamitärpättiin.  Dammari ei liukene hajuttomaan tärpättiin.

Usein maalinesteenä käytetään tärpätin, pellavaöljyn ja dammarliuoksen sekoitusta suhteessa 1:1:1.

Maalauspohjat ja pohjustus

Öljymaalauksen pohjaksi käy puu, kangas, kuitulevyt, pahvit ja paperit. Öljyvärimaalauksessa kankaana käytetään useimmiten pellavaa. Myös puuvilla-, keinokuitu-, hamppu- ja juuttikankaat ovat sopivia.  Varsin hyvän pohjan saat, jos liimaat levylle ohuen kankaan.  Tällaisen pohjan etuna on jäykkyys ja hyvä tarttuvuus.  Valmiit kangaspahvipohjat tehdään tähän tapaan, mutta ohuina ne taipuvat herkästi.  Kuhmuilta ne kuitenkin välttyvät ja ovat varsin käyttökelpoisia.  Niiden heikko imevyys ei miellytä kaikkia.

Minoan valikoimissa olevat P.E.R. Belle Artin poppelipuupohjat ovat nautinnollisen hyviä levypohjia.  Niiden imevyys on hyvä ilman että ne olisivat menettäneet luistoaan.  Ne ovat täysin sileitä.

Pellavakangas on vahvaa ja säilyttää hyvin ryhtinsä.  Kankaita valmistetaan monenlaisina paksuuksina ja leveyksinä.  Paksu ja karhea kangas sopii isokokoisiin töihin ja silloin, jos haluat maalaukseesi karhean pinnan luomaa elävää ilmettä.  Pikkutarkkaan työskentelyyn sopii sileä ja tiheä kangas.

Puuvillakangas on pellavaa pehmeämpää.  Puuvillalla on taipumus venyä pellavaa enemmän.  Hyvin usein puuvillakankaat ovatkin keinokuidun ja puuvillan sekoitetta.  Keinokuitu on ihanteellista maalauskangasta sikäli, että se joustaa mutta ei jää löysälle.  Maalauskankaan täytyy kuitenkin olla imevää, joten keinokuitu sellaisenaan ei ole miellyttävää.

Hamppu- ja juuttikankaat ovat hyvin karkeita.  Jos tällainen kangas on riittävän tiivistä, se sopii hyvin maalauskankaaksi silloin, jos tavoittelet karheaa ilmettä.  Paul Gauguin käytti maalauksissaan hyvin karkeaa kangasta, mikä on olennaista hänen maalaustensa tunnelmalle.

Kankaan pingottaminen

Ensiksi tarvitset kiilakehyksen.  Yhteen maalauspohjaan tarvitset neljä kiilalistaa.  Kiilalistoihin on valmiiksi sahattu kolot, joiden avulla ne liitetään yhteen.  Yhteenliittämiseen ei tarvita sen kummempia työkaluja.  Kun olet liittänyt kiilalistat yhteen, tarkista että kaikki kulmat ovat suoria.  Paras tapa on ristimitata kiilakehys niin, että pituus vasemmasta yläkulmasta oikeaan alakulmaan on sama kuin oikeasta yläkulmasta vasempaan alakulmaan.  Tai mittavälineen puuttuessa tarkista vaikka ovenkarmia vasten, että kulmat ovat suorat.

Pingota kangas pitkien sivujen keskeltä aloittaen.  Voit käyttää kankaan kiinnittämiseen niittipyssyä tai nupinauloja.  Hyvää kiinnitysjärjestys on esim. oheisen kuvan numeroiden mukaan.  Kun olet kiinnitttänyt kankaan kultakin reunalta kolmesta kohtaa, jatka niin että niittejä tai nupeja tulee n. viiden sentin välein.  Tässä vaiheessa kiinnitysjärjestyksellä ei ole enää suuremmin väliä.   Kankaan voi kiinnittää kiilalistan sivuun tai listan ympäri niin, että kankaan reunat jäävät näkymättömiin taulun taakse.  Pienissä, alle 50 – 60 senttisissä töissä kankaan voi kiristää kohtuullisen tiukalle, mutta jos pohjustat isomman työn, jätä löysää, koska pohjustettaessa pellavakangas kiristyy melkoisesti, jolloin kiilakehys hyvin helposti taipuu mutkalle.

Yli metrin kokoisissa töissä yksinkertainen kiilalista ei riitä, vaan tukena on syytä olla yksi poikkipuu.  Puolitoistametrinen maalaupohja tarvitsee ristikon.

Jos käytät valmiiksi pohjustettua kangasta, se on hyvä kiristää mahdollisimman tiukalle.  Hyvä apu kiristämisessä on pingotushohtimet.  Pingotushohtimissa on leveät leuat, joten niitä käytettäessä kangas repeä, niinkuin saattaa käydä jos käytät tavallisia hohtimia.

Pohjustaminen

Kaikki imevät pohjamateriaalit täytyy pohjustaa. Pohjustamattomalle kankaalle olisi hankala maalata ja toisaalta ilman pohjustusta öljy tuhoaa maalauspohjan ajan mittaan. Pohjustamiseen käytetään useimmiten valmista gesso- nimistä pohjustusmassaa. Valmisteen nimi on lainattu italiankielestä, mutta alkuperäisen gesson liima-aineena käytettiin eläinliimaa, ks. seuraavan kappaleen ”liitupohja”.  Modernin gesson liima-aineena on akryyliliima ja sen täyte- ja väriaineina ovat liitu ja valkoinen pigmentti. Myös mustaa gessoa on saatavana.  Valmispohjia ei tarvitse pohjustaa.  Valmispohjat ovat useimmiten akryyligessolla pohjustettuja, mutta P.E.R Belle Arti valmistaa myös liitu- ja öljypohjustettuja pinkopohjia.  Myös rullakankaita saa valmiiksi pohjustettuina.

Gesso on siveltävissä sellaisenaan.  Jos se tuntuu paksulta, sitä voi ohentaa vedellä jonkin verran.  Puukuitupohjalle sivelykerroksia on tarvitaan vähintään kaksi. Kangaspohja vaatii mieluiten vähintään kolme kerrosta.  Paras tulos tulee sillä, että sivelet useita ohuita kerroksia.  Ensimmäisten kerrosten ei tarvitse olla peittäviä.  Jos haluat säästää gessoa, voit sivellä ensimmäisen kerroksen valkoisella PVA-liimalla (Eri-Keeper tai vastaava).

Hio pohja huolellisesti santapaperilla jokaisen pohjustuskerran jälkeen.  Viimeisen kerroksen jälkeinen hionta tietysti vaikuttaa maalaustuntumaan eniten.

Pohjustusmassaa voi tehdä myös itse.  Liitupohjusteen voit tehdä seuraavan ohjeen mukaan.

Liitupohja

1 mitta liimavettä (esim. 60-70g jänisliimaa liotettuna litraan vettä tai 50 g liivatetta litraan vettä)
1 mitta liitujauhoa (tai kipsiä)
1 mitta sinkkivalkoista pigmenttiä

Pohjusteen valmistus

Jänisliiman on annettava turvota 12 tuntia, jonka jälkeen se liuotetaan lämpimässä vesihauteessa.  Jänisliima ei saa kiehua!

Liitupohjustetta valmistettaessa yhdistä ensin kuivat aineet, ja lisää sitten liimavesi vähän kerrallaan.  Sekoita voimakkaasti niin, ettei pohjuste paakkuunnu.  Sähköporaan liitettävä sekoitin on hyvä apu, jos teet pohjustetta useamman litran kerralla.  Seosta voidaan ohentaa lämpimällä vedellä (1-2 mittaa).

Liitupohjuste sivellään lämpimänä.  Pohjuste on käyttökelpoista joidenkin päivien ajan, jos säilytät sitä kylmässä.  Lämmittämällä saat sen uudelleen juoksevaksi.

Pohjustaminen

Ensimmäisenä pohjustuskerroksena voi käyttää pelkästään jänisliimaa.  Liima sivellään kertaalleen tasaisesti leveällä siveltimellä. Anna kuivua.

Älä puske siveltimellä liimaa kankaaseen, vaan anna siveltimen kulkea kankaan pinnalla loivassa kulmassa.

Sivele pohjuste ristikkäisin kerroksin vähintään 2-3 kertaan.  Huolellinen pohjustaja sivelee pohjustetta jopa 9 kertaa.  Tällöin ensimmäiset kerrokset saavat olla hyvin ohuita.  Pohjuste saa olla kerros kerrokselta hieman paksumpi, mutta vältä ehdottomasti sivelemästä kovin paksua pohjustekakkua.  Periaate on, että pohjusteen on parempi olla liian ohut kuin llian paksu.  Paksu pohjuste on altis halkeilulle.  Kankaalla halkeamia syntyy levypohjaa herkemmin.  Kerroksien annetaan kuivua n. 15 min.  Hio pinta sivelykerroksien välillä hienolla hiekkapaperilla.  Kannattaa hioa kohtuullisen huolellisesti, niin saat paremmin luistavan pohjan.

Hyvin tehdylle liitupohjalle on nautinto maalata.  Kun kerran kokeilet, voi olla ettet enää halua käyttää akryyligessopohjaa.  Liitupohja on akryyligessopohjaa imevämpi.  Se imee sitä enemmän, mitä paksumpi on pohjustus.  Pohjusta siis ohuesti, jos haluat että pohja on luistava.  Pohjan imevyyttä voi vähentää, jos sivelet täysin kuivuneeseen pohjaan ohuesti dammaria ja annat pohjan kuivua vuorokauden ennen maalauksen aloittamista.

Jos lisäät lämpimään pohjusteeseen 25% kylmäpuristettua pellavaöljyä, tuloksena on puoliöljypohjuste, joka imee vähemmän kuin pelkkä liitupohja.  Lisää öljy pieninä määrinä kerrallaan ja sekoita voimakkaasti, koska tarkoituksena on aikaansaada emulsio.  Puoliöljypohja on liitupohjaa keltaisempi.

Pleksi ja metallipohjat

Myös pleksiä ja metallipohjia käytetään. Pleksi yleensä jätetään pohjustamatta, mutta tällaiselle imemättömälle pohjalle öljyväri tarttuu melko huonosti. Metallipohjien pohjustamiseen ei sovi vesiliukoinen pohjustusmassa. Sen sijaan käytetään lyijyvalkoista öljyväriä.

Siveltimet

Öljymaalauksessa käytetään enimmäkseen jäykkiä harjassiveltimiä. Harjassivellin kestää railakastakin maalaamisen meininkiä ja kuljettaa hyvin maalia kankaalla. Myös keinokuitusiveltimet sopivat öljymaalaukseen. Ne eivät sula tärpättiin ja ovat erittäin kestäviä. Ne ovat harjassiveltimiä joustavampia ja tuntuvat miellyttävältä silloin, jos maalaustyyli on pehmeämpi.  Häränkarvasiveltimet ovat pehmeitä ja taipuisia ja sopivat ohuiden läpikuultavien värikerrosten maalaamiseen.

Pyöreitä siveltimiä käytetään pyöreiden muotojen maalaukseen. Pyöreällä siveltimellä saat maalaukseesi liikkuvaa ja rentoa ilmettä.  Lattasiveltimellä maalataan tasaisia pintoja.  Kolmas sivellintyyppi on pyöristetty lattasivellin ”filbert”. Tällainen sivellin on varsin monikäyttöinen pyöreän ja lattasiveltimen välimuoto.

Pienten yksityiskohtien maalaamiseen voi käyttää näädänkarvasiveltimiä.  Myös synteettiset pikkusiveltimet ovat käyttökelpoisia yksityiskohtien maalaamisessa.

Pese siveltimet aina heti käytön jälkeen. Tärpätillä saat lähtemään enimmät öljyvärit ja loput kannattaa pestä mäntysuovalla lämpimässä vedessä. Tärpättiä ympäristö- ja sivellinystävällisempi vaihtoehto siveltimenpesuun on  ruokaöljy tai sitten Daler-Rowneyn siveltimenpesuaine, joka irrottaa väriä hyvin tehokkaasti mutta on kuitenkin hellävarainen siveltimille.  Yritä saada väri lähtemään myös harjasten juuresta, niin siveltimesi kestää hyvänä pitkään. Maalatessa olisi hyvä ottaa väriä vain siveltimen kärkeen, jolloin välttää värin joutumisen harjaksen juureen.   Älä koskaan jätä sivellintä seisomaan tärpättipurkkiin. Siis, älä koskaan.  Pidä sivellin pöydällä.

Armahda itseäsi, osta hyviä siveltimiä ja pidä niistä huolta.  Et säästä mitään, jos ostat halpissiveltimiä ja seisotat ne tärpättipurkissa vänkkyröiksi heti ensimmäisen käyttökerran jälkeen.  Korkealaatuinen sivellin kestää todella pitkään jos siitä pitää huolta, ja sellaisella maalaaminen on mukavampaa.  Maalauksetkin näyttävät paremmalta, ihan oikeasti.

Alla prima

Öljymaalaus on oikeastaan vasta-alkajallekin kohtalaisen armelias maalaustekniikka. Sellainen aloittelija, joka ostaa kaupasta valmispohjan ja muutaman öljyvärituubin, ja maalaa yhdellä istumalla, liiemmin korjailematta ja väriä ohentamatta kuvan lemmikistään, tulee toimineeksi teknisessä mielessä aivan oikein. Jos maalausmateriaalit eivät ole aivan kehnointa laatua ja maalausta säilytetään kunniapaikalla olohuoneen seinällä, se todennäköisesti kestää hyvässä kunnossa vuosia. Tekniikkaa kutsutaan nimellä ”alla prima” eli kertamaalaus.  Ongelmat alkavat vasta sitten, kun työskentely pitkittyy ja värikerroksia alkaa olla useita päällekkäin.

Maalausta aloittaessa ei siis tarvitse isommin epäröidä. Jos ensimmäinen siveltimenveto töpsähtää väärään kohtaan, virheen saa pyyhkäistyä pois tärpättiin kastetulla rätillä. Öljyväri kuivuu hitaasti ja antaa aikaa harkita ja tehdä muutoksia maalaukseen.

Paletti

Palettina käytetään perinteistä puupalettia tai repäisypalettia, jossa on pahvipohjan päällä pinkka paletinmuotoisia voipapereita.  Pistä peulalo paletin reikään ja anna paletin levätä käsivartesi päällä.  Kiinnitä metallinen maalausnestekuppi paletin reunaan.

Maalatessasi ota ensin väriä siveltimeen ja kasta sen jälkeen sivellin maalinesteeseen.  Maalineste pysyy yllättävän hyvin puhtaana jos kastat nesteeseen ainoastaan siveltimen kärjen.  Jos tökkäät siveltimen kupin pohjaan, maalineste likaantuu.  Kokeile vaikka!

Jos et halua pitää palettia kädessä, ota viereen apupöytä.  Tällöin voit käyttää palettina lasilevyä, pellinpalaa tai voipaperia.  Hyvin toimii myös auki leikattu ja levitetty maitopurkki.

Kun aloitat maalausta, pistä paletille vain muutamia värejä – sellaisia joiden uskot olevan aiheen esittämisessä tarpeellisia. Mutta purista niitä kunnon kasat. Työskentelyn edetessä voi lisätä paletille uusia värejä tarpeen mukaan. Kaikkia värejä voi sekoittaa keskenään. Aloittelija tarvitsee työskentelyyn kymmenkunta värituubia. Kolme pääväriä ei ihan riitä. Televisiokuvassa kolme väriä riittää sen takia, että kuva muodostuu värillisestä valosta. Mutta maalarin on tultava toimeen aineen maailmassa ja aineen maailma on aina vähän mutkikkaampaa tai sotkuisempaa. Ei ole olemassa punaista öljyväriä josta voisi yhtä hyvin sekoittaa puhdasta oranssia ja puhdasta violettia. Kummankin sekoittamiseen tarvitaan omansa. Harrastuksen edetessä värejä helposti kertyy laatikkoon melkoisesti, mutta sellainen väri on kyllä turha, jota ei opi tunnistamaan ja nimeämään ulkonäön perusteella. Aluksi hyvän valikoiman saa kootuksi jos valitsee keltaisesta, sinisestä, punaisesta ja vihreästä kustakin kaksi sävyä, kylmän ja lämpimän. Kylmä tarkoittaa sinertävää ja lämmin oranssiin vivahtavaa.

Aloittelijan värivalikoima voi olla vaikka:

- sitruunankeltainen

- keskisävyinen kadmiumkeltainen

- vaalea kadmiumkeltainen

- alitsariinipunainen

- ultramariinisininen

- ftalosyaniinisininen  (tai preussinsininen)

- ftalosyaniinivihreä  (tai viridianvihreä)

- titaanivalkoinen

Lisäksi voi olla joitakin maavärejä; keltaokraa, poltettua umbraa ja poltettua siennaa. Maavihreä on hennonlainen mutta hyvä täydennys vihreisiin väreihin.  Mustaa väriä saa olla, mutta oikein hyvä on, jos päättää pärjätä ilman. Mustaa saa kun sekoittaa tummia värejä keskenään ja tulos on raikkaampi. Valkoinen on öljymaalauksessa välttämätön, useimmiten käytetään titaanivalkoista ja monesti maalarit käyttävät sitä ainoana valkoisenaan.  Titaanivalkoinen peittää oikein hyvin, mutta sen huono puoli värisekoituksissa on että se tekee väreistä hieman liitumaisia.  Sinkkivalkoisella saat sekoituksista raikkaampia, joskin peittävyyden kustannuksella.  Hyvä kompromissi on sekoittaa näitä keskenään tai käyttää Mixing Whitea, joka on sinkki- ja titaanivalkoisen sekoitus.

Värisekoituksista

 

Värinsekoitustapoja on monenlaisia.  Tämä on yksi tapa.  Tee värisekoitus palettiveitsellä siten että ensin valitset värin, joka näyttäisi olevan lähinnä tavoiteltavaa sävyä.  Sävytä ensin valittua väriä sitten muilla väreillä haluamaasi suuntaan.  Eli kun etsit jotain vihreää, ota sekoituksen pohjaksi sitä lähinnä muistuttava vihreä, jota sitten lähdet sävyttämään.  Yleensä pääset aika lähelle jo kahta väriä sekoittamalla.  Toinen tapa on sekoittaa ensin keltaista ja vihreää, jolloin pääset oikealle suunnalle, ja sitten virität sävyn jollain kolmannella värillä.  Väittäisin, että ensin mainitulla tavalla osut kohdalleen helpommin ja sävy näyttää raikkaammalta.

Lähes kaikki värit on mahdollista sekoittaa lukemattomilla eri tavoilla. Yksinkertaisin tapa on yleensä paras. Vaikka jonkin tietyn lehdenvihreän voisikin sekoittaa vaikkapa ultramariinista, sitruunankeltaisesta, kadmiumpunaisesta ja titaanivalkoisesta – täydennettynä muutamalla ripauksella sitä ja tätä – sävystä tulee useimmiten raikkaampi silloin, jos käyttää yksinkertaisempaa sekoitusta. Ehkä sama sävy löytyy suoraan tuubista nimellä maavihreä, tai ehkä maavihreään pitää sekoittaa hieman keltaokraa.

Kun sekoitat väriä palettiveitsellä, lisää valitsemaasi perussävyyn toista väriä vähän kerrallaan. Jos sinulla on kasa sitruunankeltaista ja sekoitat siihen muitta mutkitta saman kokoisen kasan preussinsinistä, syntyykö vihreää? Ei synny, vaan isompi kasa preussinsinistä. Se johtuu siitä, että värit ovat sekoitusvoimaltaan erilaisia.  Harrastajalaatuisissa väreissä värien välisiä voimakkuuseroja tasoitellaan täyteaineilla.  Taiteilijaväreissä eri värien eroavaisuudet ovat suurempia.

Väriä kannattaa sekoittaa aina riittävä määrä. Monella menee sormi suuhun, kun on sekoittanut hienon värin (summanmutikassa, sen kummemmin katsomatta minkä nimisiä värejä on tullut käyttäneeksi) ja sitten väri loppuukin kesken. Kuinka kummassa saisi sekoitetuksi saman sävyn uudelleen? Sekoita siis yksinkertaisesti, katso minkä nimisiä värejä käytät, sekoita väriä riittävästi ja lähde liikkeelle perussävystä johon sekoitat muita värejä varovasti.

Värien ominaisuuksista

Tuubeissa olevilla väreillä on muitakin ominaisuuksia kuin sävy. Jotkut peittävät hyvin ja jotkut ovat läpikuultavia. Jotkut ovat sekoituksissa hyvin voimakkaita. Väreistä paljastuu ohentaessa tai sekoittaessa sävyjä, joita ei arvaisikaan. Läpikuultavat värit tuntuvat sisältävän enemmän sävyjä kuin peittävät; joku lämmin läpikuultava väri saattaa näyttää ohuena kellertävältä ja paksuna punertavalta.

Tulos näyttää usein hienolta, jos rinnastaa maalauksessa peittäviä ja läpikuultavia värejä. Värin sävy muuttuu yllättävästi kun siihen sekoittaa valkoista. Sellainen on osa maalaamisen viehätystä. Ei kannata asennoitua niin, että jäät harmittelemaan sitä ettet saa täsmällisesti aikaan haluamaasi sävyä. Ehkä sinulla on paletilla elämän riemu ja kaikki paratiisin sävyt, mutta suret sitä ettet saa syntymään mallina olevan virttyneen villasukan väriä. Katso palettia.

Akvarellisti mieluiten välttää valkoisen värin käyttöä. Öljymaalaukseen valkoinen väri kuitenkin kuuluu. Valkoinen lisää värin peittävyyttä ja tekee maalaukseen täyteläisyyden tuntua. Jotkut värit näyttävät heleämmältä jos niihin sekoitetaan hieman valkoista. Joitakin värejä valkoinen samentaa. Ei siis kannata järjestelmällisesti vaalentaa kaikkia värejä valkoisella. Tulos saattaa olla melko yksitoikkoinen.

Pliisua?

Moni harrastaja valittelee maalauksensa ääressä, että työ näyttää pliisulta. Pliisu tarkoittaa yleensä kontrastien puutetta. Maalaus on ehkä tehty turhan ohuilla tai liian paljon valkoisella vaalennetuilla väreillä. Railakas siveltimenveto tai terävä muoto ei paranna asiaa. Kokeile ensin lisätä valööri- eli vaaleuseroja. Sen jälkeen lisää intensiteetti- eli värien välisiä voimakkuuseroja – pistä pastellisävyn viereen samanlainen väri, mutta puhtaampana. Kolmas keino on lisätä värikontrasteja; pistä punaisen viereen vihreää. Mutta jos käytät pelkästään jyrkkiä värikontrasteja ilman vaaleus- ja intensiteettieroja, tulos näyttää ehkä villiltä mutta ei kovin hengittävältä.

Miten maalaus pitäisi aloittaa

Työskentelyn voi aloittaa hiilellä piirtämällä. Piirrä kevyesti ja pyyhi säämiskällä pois väärät viivat. Hiilen haittapuoli on että se saattaa jäädä rumentavasti näkyviin vaaleissa kohdissa. Esipiirustuksen voi tehdä myös punaliidulla, vaalealla pastellilla tai jollakin värikynällä. Piirustuksen päälle sumutetaan fiksatiivia, jolloin väri ei irtoa pohjasta maalattaessa.

Maalaus kannattaa aloittaa suurista pääasioista jostain valon ja varjon välimailta. Tässä pääasia tarkoittaa isokokoista asiaa. Sisällöllinen pääasia on eri juttu, sehän voi olla vaikka vihkisormus morsiamen nimettömässä, mutta tuskin siitä kannattaa työskentelyä aloittaa, vaikka se inspiraation lähteenä kuinka polttaisi maalarin mielessä.

Yleensä ei kannata maalata yhtä asiaa kerrallan valmiiksi asti. Maalauksen voi aloittaa isokokoisella siveltimellä summittaisesti maalaten. Jos maalauksen aiheena on vaikkapa talo ja sen vieressä oleva puu, kannattaa lähteä liikkeelle vaaleista taustan asioista ja sitten maalata keskivertosävyllä talo ja puu. Jos maalaa valmiiksi yhden asian kerrallaan, kaikki työskentelyssä on sidoksissa siihen ensimmäiseen asiaan. Jos ensin maalaa puun viimeistä lehteä myöten ja sitten huomaa että siitä tuli väriltään turhan räikeä, on paha enää muuttaa mieltään – räikeäksi se on sitten maalattava talokin. Ja entä sitten ne kukkaset, joiden piti kirkkaina erottua etualalla? Ja miten sen taivaansinen saa enää tökittyä sinne puunlehtien väliin? Siis, maalaa ensin kaikki isot asiat rauhallisin perussävyin. Öljyvärillä voi maalata päällekkäin useita värikerroksia, joten se summittaisesti maalattu hahmotelma voi toimia karttana jonka mukaan edetään, ilman että siitä lopulta jäisi paljonkaan näkyviin.

Miten sitten jatketaan

Maalausjärjestys on, että maalaa ensin keskisävyt, sen jälkeen varjot ja viimeisenä valot. Keskisävyillä ratkaiset maalauksen skaalan ylimalkaan, varjoilla syvennät sitä ja valokohdilla hienosäädät maalauksen tunnelman kohdalleen. Jos maalaat varjot viimeisenä, tulos näyttää usein kömpelöltä. Voi olla, että arkijärjen mukaan valokohdat maalataan ohuesti ja varjot paksusti, mutta perinteinen tapa on toimia toisinpäin. Varjot näyttävät hyvältä, jos ne maalataan läpikuultavasti. Kirkkaimmat valokohdat voi maalata viimeiseksi paksulla, peittävällä värillä. Periaate on ”lihaa luitten päälle”, eli alle väriä ohuesti ja päälle paksummin.

Yksityiskohtien määrää kannattaa usein rajoittaa. Televisiosarjoissa roisto saadaan yleensä kiinni tunnissa. Yksityiskohtia karsitaan, koska tekijät tietävät, että katsojana et ole kovin kiinnostunut poliisin hikkakohtauksista ja kengännauhan solmimisesta. Oletko siis varma, että haluat erikseen maalata jokaisen kattotiilen valoineen ja varjoineen? Jos haluat, tulos voi näyttää hienolta, mutta toisaalta voit pohtia mikä on sinulle aiheessa olennaista. Olennaisen saat parhaiten esitetyksi pelkistämällä.

Yksityiskohdat maalataan työskentelyn loppuvaiheessa. Merkitykselliset yksityiskohdat ovat maalauksessa tärkeitä silmän kiintopisteitä. Niitä ei välttämättä tarvitse valtavasti korostaa, jos maalaus on riittävän selkeä. Tärkeää on yksityiskohdan suhde ympäristöönsä. Jos maalauksessa on liikaa hässäkkää, mikään yksittäinen asia ei enää erotu.

Epäonnistunut kohta maalauksessa kannattaa raaputtaa palettiveitsellä pois ja ehkä vielä pestä tärpätillä. Silloin kun se ei ole mahdollista, pitää vain vetää uusi väri päälle. Sellainen onnistuu märän värin päälle jopa värikerrosten sotkeentumatta. Temppu ehkä edellyttää enemmän rohkeutta kuin taitoa: ota puhtaaseen pensseliin kunnon nokare (siis todella reilusti) ohentamatonta väriä ja kuljeta sivellintä hyvin kevyesti peitettävän värin yli. Älä paina, hinkkaa, äläkä vatkaa. Tekniikka on suunnilleen sama kuin se, kun yrität pistää hilloa paahtoleivällä olevan voin päälle sotkematta niitä. Siis jos ei suju, pyydä lapsilta apua.

Tällaisesta työskentelystä käytetään nimitystä ”märkää märälle”. Käsite voi olla tutumpi akvarellimaalauksen yhteydessä, mutta öljymaalauksessa sillä tarkoitetaan uusien värikerroksien maalamista silloin, kun alla olevat kerrokset ovat vielä märkiä. Maisemamaalari työskentelee usein juuri näin, ja samoin tekee myös muotokuvamaalari. Jotkut muotokuvamaalarit nimenomaan haluavat hitaasti kuivuvia öljyvärejä, jotta työskentelyä voi jatkaa seuraavan päivän istunnossa vielä märälle väripinnalle. Märät värikerrokset sitoutuvat toisiinsa hyvin.

Märkää märälle-tekniikalla on mahdollista pehmentää väripintojen rajoja ja luoda tasaisia siirtymiä väristä toiseen. Oikeastaan öljyvärimaalaus on suurelta osin juuri tätä. Muotokuvamaalauksia katsomalla ymmärrät asian erityisen hyvin. Katso vaikkapa jotain Tapani Raittilan maalaamaa muotokuvaa. Sehän koostuu lukuisista siveltimenvedoista joissa pieniä väripintoja on maalattu toistensa päälle ja sulautettu yhteen. Tällaisissa muotokuvissa käy myös selväksi, että maalineste ei ole läträämistä varten. Väri on mieluummin paksuhkoa, vain sen verran ohennettua että siinä on jonkin verran taipuisuutta.

Maalinesteet

Väriä ohennetaan maalinesteillä maalauksen sujuvuuden tai tietynlaisen maalausilmeen tavoittelun vuoksi. Maalinesteellä värin saa leviämään tasaisesti. Maalinesteiden liikaa käyttöä on kuitenkin syytä välttää. Tärpätillä, erityisesti lakkabensiinillä, on taipumus hajottaa öljyjä. Jos ohennat pelkällä tärpätillä, maalaus saattaa näyttää samealta.

 

 

 

 

 

 

Kerrosmaalauksessa käytetään maalinesteillä ohennettuja läpikuultavia värikerroksia, joita voi olla useita, jolloin lopullinen värisävy syntyy värikerrosten yhteisvaikutuksesta. Esimerkiksi Rembrandtin muotokuvien tummat taustat on tehty tällä tavalla, laseeraamalla ehkä jopa kymmeniä vastavärikerroksia päällekkäin. Näin syntyy vaikutelma mallin takana olevasta hämärästä huonetilasta. Jos tausta olisi maalattu peittävällä mustalla, tilantuntu olisi kadonnut.

Liian paksuja värikerroksia on periaatteessa syytä varoa, koska ne aiheuttavat kuivuessaan halkeilua, joskin yleensä melko pitkän ajan kuluessa. Jotkut värit kuivuvat nopeasti, toiset hitaasti, riippuen värissä käytetyn pigmentin ominaisuuksista ja sideaineen määrästä. Jos maalaa nopeasti kuivuvan värin hitaasti kuivuvan, vielä osittain märän värin päälle, saattaa käydä niin että päälle maalattu värikerros halkeilee.

Maalatessa työskentely etenee aina rasvaista rasvattomalle-periaatteella, joten aluksi voi käyttää maalausnesteenä seosta 1 osa kylmäpuristettua pellavaöljyä ja 2 osaa balsamitärpättiä ja maalauksen loppuvaiheessa seosta 1 osa öljyä ja 1 osa tärpättiä. Vaihtoehtoisesti koko työskentelyn ajan voi käyttää Haarlemin maalinestettä, jossa on 1 osa öljyä, 1 osa dammarliuosta ja 1 osa tärpättiä. Dammari on kova hartsi, joka kuivuu nopeasti ja kellastuu pellavaöljyä vähemmän. Dammari on tarpeellista erityisesti silloin, jos halutaan maalata läpikuultavia värikerroksia päällekkäin. Kerrosmaalauksessa sitä on hyvä sivellä värikerrosten väliin. Samoin on hyvä tehdä jos haluaa jatkaa keskenjääneitä maalauksia. Dammari sivellään kuivuneen värikerroksen päälle.

Umtonin Medium I on valmis maalinesteseos, joka sisältää tärpättiä, safloriöljyä, kylmäpuristettua pellavaöljyä ja pellavastandöljyä.  Umtonin Medium II on nopeammin kuivuva maalausneste.  Se ei kuitenkaan sisällä kobolttisikkatiivia, jota usein käytetään kuivikkeena.  Se sisältää tärpättiä, pellavastandöljyä ja dammarvernissaa.

Michael Hardingin Oil Painting Medium on valmistettu pellavastandöljystä ja puhdistetusta tärpätistä.

Michael Hardingin Balsam Resin Glaze Medium on valmistettu itävallantärpätistä, dammarhartsista, pellavastandöljystä ja puhdistetusta balsamitärpätistä.  Itävallantärpätti, tutummalta nimeltään venetsiatärpätti, on lehtikuusesta saatavaa öljyhartsia joka parantaa öljymaalin siveltävyyttä ja muodostaa kovan ja varsin kauniin kiillon. Se on aromaattista ja erittäin miellyttävän tuoksuista – jo tuoksu saa aikaan vastustamattoman maalaamisenhalun.  Hardingin Balsam Resin Glaze Medium on erinomainen maalausneste sellaiseen kerrosmaalaukseen, jossa tavoitellaan voimakasta kiiltoa.

Hardingin Resin-Oil Wax Medium on sekoitettu mehiläisvahasta, dammarhartsista ja standöljystä. Se saa aikaan maalauspinnalle satiinimaisen kiillon ja hienovaraisen impastovaikutelman.  Jos tavoittelet himmeää kiiltoa, vahamedium on sopiva maalineste.

Standöljy on tyhjiössä kuumentamalla paksunnettua pellavaöljyä.  Se tuntuu siveltimessä miellyttävän luistavalta.

Munankeltuaisen käyttö öljyvärin maalinesteen osana on ehkä vähän unohduksiin päässyt juttu.  Sekoita esim. 1 osa keltuaista, 1 osa standöljyä ja 1 osa dammaria tai 1 osa keltuaista ja 1 osa standöljyä.  Tämä toimii nopeasti kuivuvana maalinesteenä.  Katso, että käytät tuoreita munia ja erottele keltuainen puhtain käsin.

”Sammuneita”, kiillottomia kohtia maalauksessa voi myös korjailla dammarliuoksella. Dammaria ei pidä koskaan käyttää liikaa. Dammarliuos on tärpättiin liuotettua dammarhartsia; varomattomasti siveltynä se irrottaa väriä maalauksesta. Oikeaoppinen loppuvernissaus tehdään vasta sitten, kun maalaus on kuivunut vähintään puoli vuotta. Jos vernissaat maalauksen liian aikaisin, öljyvärin hapettumisprosessi estyy ja tuloksena voi olla, ettei maalaus kuivu täysin kuivaksi ikinä.  Loppuvernissaus suojaa maalausta, mutta se lisää myös kiiltoa. Ole harkitsevainen: sopiiko kiilto maalaukseesi?  Hyvä väritön dammarin vaihtoehto on Daler-Rowneyn synteettinen Picture Varnish, joka ei ole taipuvainen kellastumaan dammarin lailla.

Lopuksi

Paljonko pitää osata, että voi kutsua itseään maalariksi? Ei yhtään! Riittää, että haluaa maalata. Maalaus on maalarille paikka, jossa kaikki toiveet toteutuvat. Joskin fiktiivisesti, mutta hyvä niin – silloinhan sopii haluta enemmän.

Kommentointi on suljettu.