Santtu ja joku juttu

Kärräsin pallogrillin ja pensselit pois Santusta, residenssikuukausi päättyi. Aikaansaannos melko vähäistä; viisi pientä öljymaalausta, yksi akvarelli ja muutama piirustus. En tiedä tuliko töistä valmista vai ei, ne ovat nyt jälkikypsytyksessä työhuoneeni nurkassa. Oikeastaan olen sitä mieltä, että niistä kaikista puuttuu joku juttu. Joku juttu on sellainen välttämätön ainesosa, joka minun mielestäni pitää maalauksessa olla. Joku juttu ei liity työn aiheeseen vaan on jotain muuta. Minulle joku juttu on esimerkiksi naulassa roikkuva pyyheliina Hugo Simbergin Kuoleman puutarhassa. Picasson Dora Maarin muotokuvassa joku juttu on pensselin väärällä päällä raaputeltu tiiliseinä. Otto Mäkilän Vaelluksessa joku juttu on hyvin ilmeinen; se on se että toisella vaeltavista miekkosista näyttää olevan kolme jalkaa, minkä vuoksi teoksen omistanut Mika Waltari nimittikin maalausta Kolmijalkaiseksi mieheksi.

 

 

 

Joku juttu on kai jotain sen suuntaista, josta Roland Barthes käytti valokuvan yhteydessä nimitystä punctum. Punctum on jokin huomiota kiinnittävä sinänsä ehkä vähämerkityksinen yksityiskohta, jonka katsoja kuvasta löytää ja jonka kautta kuva saa merkityksensä katsojan mielessä. Se voi olla sitä, että muotokuvan henkilöllä on tietynlaiset kengät jalassa tai tuppo sormessa.

 

 

 

 

Punctum ei ole mikään sellainen asia, jonka valokuvaaja voisi tarkoituksellisesti kuvaan asettaa. Punctum vain on tai sitä ei ole. Jos valokuvaaja vaatii muotokuvattavalle huomiota herättävät kengät tai kipsin jalkaan, katsoja löytää, jos löytää, punctumin jostain muualta, vaikka kuvattavan hölmistyneestä ilmeestä. Miten vastaavan asian voisi maalata? Ei mitenkään. Otto Mäkilä ei taatusti pohtimalla pohtinut jotain sopivaa jäynää Vaellusta maalatessaan, vaan idea lienee syntynyt spontaanisti, sen kummempia pohtimatta.

Minusta maalauksen jälkikypsytys tuntuu tarpeelliselta juuri sen takia, että ottaa aikansa ennenkuin ymmärtää mitä on tullut maalanneeksi. Kun työt lepäävät nurkassaan sopivan ajan, ne tuntuvat ilmaisevan itse, onko niissä kuitenkin joku juttu vai ei. Tuntemus on tietysti täysin subjektiivinen ja katsoja löytää jonkun juttunsa muualta kuin maalari, eikä asialla ole mitään tekemistä sen kanssa, onko maalaus jotenkin muuten laadukas ja hyvin maalattu. Mutta jos jotain juttua ei maalauksesta löydy, olen haluton asettamaan sitä esille. Mieluummin vedän uutta väriä päälle. Asia erikseen on se, että kerran jos toisenkin näyttelyn viimeiset työt ovat valmistuneet aivan viime tipassa, eikä jälkikypsyttelyyn ole jäänyt aikaa. Onko se ollut haitallista? No ei välttämättä. Kun ei sitä jotain juttua voi sinne kuitenkaan varta vasten maalata, ja katsojan asiahan se on löytää se joku juttu oman mielensä mukaan.

Ehkäpä siksi pidän kiireessä ja stressissä maalaamisesta, ettei jää ylimääräistä aikaa sellaisten juttujen pohtimiseen, joihin ei voi vaikuttaa. Äly ämpäriin! Taide on hyvää puoliraakana. Sanon usein oppilailleni, että minusta viittä vaille on parempi kuin viittä yli; vähän kesken jäänyt maalaus näyttää raikkaalta ja katsoja kyllä täyttää mielessään puutteet. Ylihinkattu sensijaan näyttää väsähtäneeltä ja ikävystyttävän yliturvalliselta.

Kas näin sain selitetyksi, että Santun maalaukseni ovat oikeastaan ihan jees. Olen kylläkin varma, että tulevina kuukausina näpertelen niiden kanssa yhtä ja toista, ja aikanaan yleisön eteen päästessään ne ovat jotain muuta kuin nyt.

Kategoria(t): Uutiset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *