Kamppailu-urheilua

Vuosi sitten pohdin kirjoituksessani Wilhelm Sasnalin näyttelystä, että loistoluokan maalarilla ja huippujääkiekkoilijalla on samoja ominaisuuksia: itseluottamus, loistava välineenhallinta, määrätietoisuus ja rentous. Tällainen ominaisuuksien lista lienee sanamattakin selvä vaatimus, samoin kuin se, että kun mikä tahansa näistä ominaisuuksista puuttuu, taiteilija tai kiekkoilija putoaa kakkoskategoriaan.

Viime vuotinen pohdintani liittyi Sara Hildenillä esillä olleen Sasnalin näyttelyn ohella olympiafinaaliin, jossa USA ja Kanada kisasivat jääkiekon kultamitalista. Tuolloin voiton vei Kanada Suomen saadessa pronssia. Tämänvuotisissa MM-kisoissa uuden mantereen joukkueet jäivätkin sitten merkillisen kauas kärjestä mutta Suomi kiipesi kärkeen. Taiteen puolellakin harrastetaan paremmuuskilpailua. Artfacts.netin rankkauksen mukaan Wilhelm Sasnalin tämänhetkinen sijoitus taiteilijoiden maailmanlistalla on 290. Kärkeä pitävät edelleen hallussaan Andy Warhol ja Pablo Picasso. Oma rankkaukseni samalla listalla on muutamia kymmeniä tuhansia pykäliä alempana, eli kasvunvaraa on jonkin verran. Vanha lempparini Otto Mäkilä on sijalla 20 989.

Taide- ja jääkiekkoherkkua nautin myös eilispäivänä: kävin katsomassa Turun Taidemuseossa Otto Mäkilän näyttelyn ja illalla sitten oli tarjolla makoisaa jääkiekkoilua, jossa Suomi näytti pelin alkupuolella olevan pikku pulassa mutta painoi kuitenkin päälle loppua kohti yltyvällä vimmalla ja päihitti Ruotsin 6 – 1. Vain lopputuloksella on merkitystä. Sama juttu koskee maalausta; hienolla tuumailulla ja pensselitaituroinnilla ei ole merkitystä, jos hommaa ei jaksa puskea loppuun saakka.

 

 

 

 

Otto Mäkilä maalasi ilmiselvään lätkämestarityyliin: itseluottamuksella, loistavalla välineenhallinnalla, määrätietoisesti ja rennosti. Otto Mäkilän maalaustavassa on hieman jotain joka tuo mieleen tanskalaisvirtuoosi Per Kirkebyn. Otto Mäkiläkin työsti maalauksiaan melkolailla abstraktiona. Usein Mäkilä veti kepeän ja korjailemattoman viivapiirustuksen – joka kertoi maalauksen aiheen – vasta aivan lopuksi. Samanlainen juttu on Kirkebylle tunnusmerkillistä, sillä erolla, että Kirkebyn viiva ei viittaa mihinkään aiheeseen. Usein tuntuu, että viiva merkitsi Mäkilälle jotain terävää elementtiä johon voi tarkentaa katseen. Toki aihekin tuntui olevan hänelle tärkeä 1940-luvun lopulle saakka, jonka jälkeen hän siirtyi konesommitelmien kautta täysin abstraktiin ilmaisuun. Silti minulle tulee mieleen, että tunnistettavan aiheen esittäminen oli hänen kannaltaan myönnytys katsojalle, jotain jonka kautta katsojan oli helpompi päästä kartalle. Kirkeby on ilmaissut asian niin, että hänellä on tapana maalata kovan uurastuksen päälle kevytmielinen piirustus. Ajatus sopii myös Mäkilään hyvin. Luulisin, että Mäkilän kannalta katsottuna maalauksen varsinainen urakka oli luoda perusta sille kepeälle kynäilylle, joka näyttäytyi katsojalle maalauksen sisältönä. Maalarin työ on hakea ne värit ja ratkaista sommittelu. Se on kamppailu-urheilua.

Taidetta se on se jääkiekkokin, minun mielestäni, vaikken lajia kovin aktiivisesti seuraakaan. Jokseenkin samanlaisista asioista siinäkin on kyse.

Kategoria(t): Uutiset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *