Rituaali ja sen sellaiset

Itse tehdyssä on jotain jaloa. Suomalaiset taiteilijat – minä muiden mukana – arvostavat itse tekemistä tietyissä asioissa ja välttelevät sitä toisissa.

Nähdäkseni ammattilaisten enemmistö pohjustaa kankaat itse. Harrastajat ostavat mielellään valmispohjia, koska pohjustaminen vaatii tilaa ja vie aikaa maalaamiselta. Ehkä tästä johtuen valmispohjat ja valmiiksi pohjustetut kankaat ovat maineeltaan arveluttavia. Halpoja markettipohjia ei tehdä vaativaan käyttöön.

Olen pohjustanut itse lähes kaikki maalauspohjani ensimmäisestä alkaen. Vaikka kaikenlainen värkkääminen on kivaa ja jännittävää, pohjustamisesta en ole koskaan erityisemmin tykännyt. Se on vain kuulunut tehdä.

Olen käyttänyt pääasiassa MDF-levyjä, joita ei saa valmiiksi pohjustettuna. P.E.R. Belle Artin poppelipohjat ovat kuitenkin parempia kuin itse tehdyt pohjat, joten MDF:ien pohjustaminen on käynyt tarpeettomaksi se jälkeen kun löysimme poppelipohjat Minoan valikoimiin. Niiden koot toki ovat ainoastaan vakiokokoja.

Jos maalaat kankaalle, todennäköisesti saat parempia pohjia kun käytät valmiiksi pohjustettuja kankaita. Ne ovat tasaisempia ja virheettömämpiä kuin keskiverto-itsetehdyt. Huolellinen taiteilija kylläkin tekee itse omaan työskentelyynsä parhaiten sopivat pohjat; näkee vaivaa, hieroo ja hinkkaa, ja saa täsmälleen sitä mitä tarvitsee. Luultavaa on, että valmiiksi pohjustettuna saa kuitenkin lähestulkoon samaa.

Olen myös sekoitellut useimpien maalareiden lailla maalinesteeni itse. Sehän on yksinkertaista. On pullollinen tärpättiä, pullollinen pellavaöljyä ja pullollinen dammaria. Lisäksi olen pitänyt käden ulottuvilla standöljyä, venetsiatärpättiä ja mehiläisvahaa. Fiiliksen vuoksi minulla on jossain hyllyllä jokunen puteli vaaleampia öljyjä. En ole harrastanut mitään erityistä mittatarkkuutta maalinesteseoksessani, vaan olen lorauttanut vähän litkua muutamasta putelista purkin pohjalle. Olen jostain syystä tavannut ajatella, että valmiiksi sekoitetut litkut on tarkoitettu amatööreille. Sitten hoksasin, että amatööriydessä on se etu, että tarvitsee olla vain yksi puteli. Umtonin ja Hardingin maalinestesekoituksissa on ne samat liemet, ja niillä saa juuri sitä fiilistä, mitä kulloinkin kaipaa; himmeää, kiiltävää, nopeasti tai hitaasti kuivuvaa.

Minun sukupolveni maalareilla oli aiemmin tapana tehdä dammaritkin itse. Dammarhartsikiteitä pistettiin sukkahousunpätkään ja pussukka uimaan tärpättiin pariksi päiväksi. Aivan ensimmäistä kertaa dammarvernissaa tehdessäni valmistustapa ei ollut aivan selvillä. Pistin dammarikiteitä kattilaan ja tärpättiä päälle, ja sitten lykkäsin kattilan hellalle lämpenemään. Keitetty dammari ei ollut ihan onnistunutta. Ilmeisesti sukkahousudammaria ei juuri tehdä enää, ainakaan kukaan ei ole tullut Minoasta kysyneeksi dammarikiteitä. Jos joku tarvitsee, pistetään tilaukseen.

En kuitenkaan sano, että itse tekeminen oli järjetöntä. Teolliset valmisteet tuppaavat tekemään maalaamisesta tunnotonta puuhaa. Olen kannustanut harrastajia ja taideopiskelijoita kokeilemaan temperatekniikoita ja öljyvärin valmistamista. Sellaiseen hommaan voi hurahtaa. Teollisesti valmistetuissa väreissä pigmenttien luonne-eroja pyritään tasoittelemaan, erityisesti harrastajille tarkoitetuissa väreissä, joten itse tehdessä tulee löytäneeksi yllättäviä asioita. Huomaa vaikkapa sen, miten hentoa maavihreä onkaan verrattuna äärimmäisen intensiiviseen ftalosyaniinivihreään. Ja sen, miten erilaisia määriä eri pigmentit vaativat sideainetta.

Maalarille tärkeämpi näkökulma saattaa kuitenkin olla työskentelyyn ryhtymisen rituaali, se, että tekee ennen maalaamaan ryhtymistä valmistelutöitä joilla siirrytään maalaamisen mielentilaan. Jokaisella maalarilla on omanlaisensa maalarisielun henkiinherättäjät.

Jos pohjustat isoja kankaita viikkokausia aamusta iltaan, niin kuin vaikkapa Marjatta Tapiola tekee, tai jos keräilet salaisista paikoistasi maasta pigmenttejä ja teet omat pastelliliitusi, niinkuin Olli Marttila tekee, niin etpä maalaa hutiloiden. Se ettei hutiloi, ei välttämättä tarkoita pikkutarkan nysväämistä. Marttila ja Tapiola kumpainenkin tekevät kepeän huolettoman näköisiä töitä, mutta epäilemättä ajattelevat maalatessaan ainoastaan maalausta, koska ovat valmistelutöillään kieltäneet itseään tekemästä virheitä. Joskus maalausta opettaessani olen huomauttanut oppilaalle, että pistäpä pensseli pöydälle, ei ole hyvä jos pensselisi vaeltaa maalauksessa omia teitään silloin, kun kuuntelet opettajaa.

Valkoisen pohjaan kammoon voi suhtautua kahdella tavalla. Voi madaltaa ryhtymisen kynnystä niin alas, että maalaamaan ryhtyminen käy puolihuomaamatta, ilman rituaaleja ja korupuheita. Ostat halpispohjan, purkkivärejä ja pari huoletonta pensseliä. Silloin itsekritiikin piru naureskelee partaansa jossain näkö- ja kuulomatkan kantamattomissa. Se on hyvä asenne silloin, kun kokemusta on vähän. Mitä mutkattomampaa, sitä parempi.

Mutta kun haluat edistyä, on hyvä vaihtaa asennetta. Maalauspohjaa pitää pelätä! Nosta rimaa. Mestariksi ei pääse ilmaa huitomalla. Pitää olla vastustaja. Pitää ottaa välillä pataan niin että raikuu.

Tee iso maalaus, sellainen ettet voi tekeytyä näkymättömäksi. Tee pohja itse tai osta valmiina, samantekevää. Tee niin iso maalaus, että se herättää muiden huomion jo pelkällä koollaan. Sellainen joka ärsyttää ja herättää kateutta ja ihailua jo ennen kuin olet edes ehtinyt maalata yhtään vetoa. Iso maalaus on pakko maalata hyvin, joten kaikille taidoillesi tulee käyttöä – ja myös niille taidoille joita et tiennyt sinulla olevankaan.

Tai tee itse värit; öljy-, tempera-, tai vesivärit – tai pastelliliidut.

Ja sitten kun sinulla on se jättikokoinen pohja ja itse tehdyt värit ja sukkahousudammarit, ne pitää käyttää aivan kevein mielin. Keskity pensselin kärkeen äläkä mieti muuta. Tai sitten Pekka Hepoluhdan tapaan: mieti maalatessasi jotain muuta kuin maalausta.

Maalaus kun on oikeasti pala kangasta tai paperia, johon on levitetty vähän maalia. Hirmuisimmillaankin kuva on vain fiktiota. Ei se ole kovin vaarallista. Pelko on vain korvien välissä. Huikein tunne ei synny pelon välttämisestä vaan sen voittamisesta. Siitä keskittymisestä, että pensseli ei tärähdä vaikka viereen putoaisi norsu talon katolta.

Mitä maalauksen hurmasta sitten seuraa? Suuri voitto tai hirveä tappio. Kun tulet maalauksen syövereistä takaisin tosimaailmaan, tuntuukin samalta kuin nostaisi värikkään kiven vedestä aurinkoon kuivumaan. Väri katoaa. Olo on krapulainen. Mikä krapulaan auttaa? Tunnetusti se sama, mikä sen aiheuttikin, siis maalaaminen. Ehkä seuraava työ on se hyvä. Ehkä ei sekään, mutta entäpä sitä seuraava…

Kumma kyllä, vasta-alkaja on useimmiten ihan tyytyväinen ensimmäiseen maalaukseensa. Sitten ne työt jotenkin tuntuvat tekijän omasta mielestä huononevan. Aina on jotain pielessä. Voitettava pelko kasvaa kerta kerralta isommaksi. Mutta se on hyvä. Kimppuun vaan!

Kategoria(t): Uutiset, Vinkkejä maalarille. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *