Näkökulmaa

Minoan galleriassa on uusia kiinnostavia taiteilijoita, joilla on jokaisella näkökulmaa omilta sijoiltaan. Samaan ympäristöön sijoitettuna yksittäisistä näkökulmista alkaa muodostua virtaa. Sanoin joskus, että Minoan galleria ei pyri ainakaan tarkoituksellisesti edustamaan mitään tietynlaista näkökulmaa taiteeseen. Välillä olin silti havaitsevinani jonkinmoista linjaa, nyt katsoen en sellaista näe. Katsojalle joka pitää kiikareita eripäin kuin minä galleriassa esillä olevat teokset voivat kuitenkin näyttää keskenään samankaltaisilta.

Minoan galleriassa on joitakuita sottapellejä ja tahattomia naivisteja. Se johtuu siitä, että valitsen taiteilijoita galleriaan ja pidän näistä taiteilijoista. Voi olla, että useillakin galleriamme taiteilijoilla on pyrkimystä esittää jonkinlaisia näkökulmia lapsuuteen. Ainakin Aura Hakurilla on. Ja Eija Isojärven akvarellit on maalattu hänen ystäviensä lapsuudenkuvien mukaan.

Mikko Kallion ja Samppa Törmälehdon työt ovat aivan poikaa, enemmän poikien kuin äijien maailmaa. Ai niin, mutta äijäthän ne nykyisin poikia ovat. Poikaviikarimainen kohellus lienee nykyäijäilyn ydin.

Lapsuus on taiteen perusruokaa ja kenties kuvataide on erityisen otollinen taiteenlaji kaikenlaiselle infantiiliudelle. Me emme juuri tapaa romaania, elokuvaa tai oopperaa, joka vaikuttaisi lapsen tekemältä. Sen sijaan monikin voi olla sitä mieltä, että Aura Hakurin teokset ei näytä aikuisen maalaamilta.

Yksinkertaisin keksimäni – ja ehkä aivan ontuva – selitys kuvataiteessa harrastettavaan lapsenomaisuuteen on se, että kuvataide, varsinkin maalaus, on taiteenlajeista se jota lähes jokainen on tullut lapsena harrastaneeksi – ja nimenomaan luovassa mielessä. On sutannut paperille suurenmoisia näkymiä omasta päästä. Muita taiteenlajeja ei yleensä harrasteta samalla tavalla. Tai on oikeastaan niin, että muita taiteenlajeja nimenomaan harrastetaan – soitetaan viulua tai käydään balettitunnilla – mutta se, että lapsi läiskii innokkaasti vesivärillä menee usein enemmän leikin kuin harrastuksen piikkiin. Minusta on hyvä niin. Minusta olisi vielä parempi, jos kaikkia taiteenlajeja leikittäisiin.

Musiikkia harrastava lapsi yleensä opettelee soittamaan kappaleen niinkuin se kuuluu soittaa. Kuvia piirtävä lapsi sensijaan keksii vasta murrosiän kynnyksellä, että jäljittely on parempaa. Onkin hienoa, kun osaa piirtää Homer Simpsonin oikein. Kolmasluokkalainen viuluviikari voi soittaa kohtalaisen sujuvasti jonkin aika vaativan kappaleen, mutta kuvan tekemisen puolella vastaavaa ei juuri tapaa. Olisiko hienoa, jos kolmasluokkalainen jäljittelisi sulavasti Gallen-Kallelaa? Minusta ei olisi. Kuvantekemisessä on säästynyt tila liskoaivon älämölölle. Sitä samaa älämölöä voisi ihan hyvin soittaa ja tanssia ja kirjoittaa, mutta niin jätetään mieluiten tekemättä, koska se on noloa ja se häiritsee.

Kesäkuussa 98-vuotiaana kuolleen Louise Bourgeoisin (ks. blogi 04/06) tuotanto oli kytköksissä lapsuuden traumaan.

Suhtaudun kylläkin hieman skeptisesti aina Bourgeoisin yhteydessä kerrottuun tarinaan taiteilijan isän ja kotiopettajan välisestä salaisesta suhteesta, jonka paljastuminen sitten olisi ollut taiteilijan koko tuotannon moottorina. Kyynisesti epäilen, että kyse on fasadista, jonka takana taiteilija sai työrauhan ja joka toimi mainoskylttinä yleisön suuntaan. Kenties se oli Bourgeoisin ”connecting people”, markkinointiosaston keksimä slogan jolla sai yleisön langalle. Tai sitten se täysin totta, jysäyttävä tapahtuma joka antoi suunnan kaikille sen jälkeisille elämän tapahtumille. Joka tapauksessa Bourgeoisin teoksissa on kyse lapsuuden asioista, ja siihen nähden on mielenkiintoista, että Bourgeois teki kansainvälisen läpimurtonsa vasta 70-vuotiaana. Tarvittiin vuosikymmenien viive, ennenkuin taiteilija oli riittävän kypsä elämään uudestaan lapsena koettuja asioita. Aikuiset kun ovat useimmiten liian epäkypsiä lapsiksi.

Arvostelmana on outoa sanoa teoksesta, että se on aivan kuin lapsen takemä – tai puberteettinen. Mikä vika puberteetissa on? Voisiko sanoa, että onpa kehno teos, aivan kuin eläkeläisen tekemä? Ai juu, kyllähän sitä niinkin tavataan sanoa. Eläkeläiset katsotaan lasten kanssa samaan sakkiin. Entä voiko teosta moittia siitä, että se näyttää kolmekymppisen tekemältä? Ihan hyvin voisi, mutta niin ei tehdä, koska keskiverto kravatti-suorassa tervepäinen aikuinen ihailee omia aikaansaannoksiaan hyvän mittarina. Onko niin, että on asiallista tehdä vain sitä, minkä katsoo omille ikävuosilleen sopivaksi? Että pitää päivittää omat hommat aina vuosittain? Voi hyvää yötä. Maalari voi maalatessaan olla yhtäaikaa viisivuotias, viisikymppinen ja satavuotias. Voi olla yhtäaikaa merenpohjassa ja Uranuksella. Voi olla elävä ja kuollut. Se on se syy miksi maalataan. Se on myös syy katsoa taidetta, se on syy ottaa taide peiliksi josta näkee onko itse tajuissaan ja elossa vaiko ei.

Aura Hakuri kertoi näyttelyn tiedotteessa 2007 ajatuksistaan näin:

”Kaikki esineet ovat eläviä. Ne voivat liikkua, kun käännät selkäsi. Teepannu, kampa ja kirjekuori siirtyvät vaivihkaa, kun poistut huoneesta. Peili on ovi ja maalaus ikkuna. Kirjaan voi myös astua sisään, mutta silloin ei saa epäillä. Jos onnistuu unessa nukahtamaan, niin voi päästä toiseen uneen. Joillakin ihmisillä on kasvojen paikalla kasvojen näköinen naamari. He voivat yllättävässä tilanteessa ottaa naamarin pois ja alla on rosvon kasvot. Joku on piiloutunut verhojen taakse, vaikka koti on tyhjä. Ikkunasta voi nähdä koko maailman.

Näin ajattelin lapsena. Maailma ei ole muuttunut.”

Aura Hakurin esittää teoksissaan näkökulmia lapsuuteen, mutta äidin silmin. Kiinnostavaa on se, että Hakuri on teoksissaan lapsiaikuinen ja aikuislapsi. Se ei tarkoita, että Hakuri olisi henkilönä millään tavalla lapsenomainen. Mutta hän ei ota sitä asennetta, että ”lapset on sulosii”, mystifioituja söpöilevästi esitettäviä olentoja. Lapset eivät ole toista, vaan jokainen kantaa lapsuuttaan mukanaan koko ikänsä.

Tuomo Rosenlundin maalauksissa miehet puhuvat tunteistaan. Teokset ovat ilmiasultaan hyvin sarjakuvamaisia, mitä korostavat puhekuplat, joissa ei kylläkään ole sanoja vaan keskustelu käydään kuvakielellä. Tällaiset maalaukset tekevät miehistä poikia. Rosenlund vie äijiltä arvovallan, vaikka maalausten miehet eivät näytä suhtautuvan itseensä kovin huumorilla.

Sarjakuva on laji, jonka lukeminen opitaan lapsena tai sitten ei ollenkaan. Se on lapsellista puuhaa. Pääjohtajan muotokuva ei kestä sarjakuvatyyliä juuri siksi, että sellainen tekee miehistä poikasia ja mikäpä olisi sen nolompaa. Miehet voivat olla äijiä ja äijinä poikia, mutta silloinkin sellaisia poikia jotka ovat sentään äijiä! On hämmästyttävää miten pienestä uskottavuus on kiinni. Seisot tappisuorassa pylvään päässä, liiemmin elehtimättä.

Hakurilta ja Rosenlundilta puuttuu pönötyksen taito. Se on ärsyttävää.

Kategoria(t): Uutiset, Vinkkejä maalarille. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *