Mikä ero on harrastaja- ja taiteilijalaatuisilla väreillä?

Harrastaja on usein sormi suussa värejä valitessaan, kun laatuja ja hintatasoja on monenmoisia. Mitä kannattaa valita? Saako kalliimmalla hinnalla jotain sellaista mistä kannattaa maksaa?

Jos lompakkosi näyttää kovin laihtuneelta, älä murehdi vaan hanki värejä ja välineitä sen mukaan minkä talous kestää. Tärkeintä on ryhtyminen ja tekeminen, eikä aloituskynnystä kannata nostaa korkeammalle kuin mihin kykenee. Mutta jos taloutesi tasapaino ei ole ihan eurosta kiinni, niin älä haksahda suomalaiseen ”emmää kun emmää mitään”-ajatteluun, eli älä tee maalaamisesta itsellesi turhan hankalaa kolmen euron markettisetillä. Maalaaminen on joka tapauksessa halpaa harrastusta ja keskiverto-harrastajaväreillä pääset jo pitkälle.

Jos olet maalannut pitempään, ota harkintaan josko olisi aika hieman korottaa panoksia. Olen kursseilla opettaessani huomannut, että moni konkari maalatessaan aivan suotta kiusaa itseään turhan heppoisilla vehkeillä. Taitoja tosiasiallisesti vastaavat välineet ovat olevinaan liian prameita. Jotenkin taiteilijan kuuluu olla köyhä, vaikka ajelisikin Mersulla. Kannattaa kuitenkin ajatella, että säästö saattaa olla pelkästään näennäistä ja säästäväinen tulee ostaneeksi heppoisempaa tavaraa kalliilla hinnalla.

Mutta kysymys kuului, mikä maalissa maksaa. Niiden hintaa nostaa ensisijaisesti pigmentin määrä. Toinen hintaa nostava asia on se, että jotkut pigmentit ovat erityisen kalliita. Kalleimpia pigmenttejä harrastajalaatuisissa väreissä ei käytetä vaan ne korvataan halvemmilla. Korvaavat pigmentit eivät ole teknisessä mielessä huonompia, ne vain ovat valmistuskustannuksiltaan hieman halvempia. Toisaalta ne ovat sellaisia, että niitä voi helposti laimentaa ilman, että se vaikuittaisi suuresti sävyyn. Kalliita pigmenttejä ovat esimerkiksi kadmiumit. Taiteilijat suosivat niitä, koska ne ovat sekoituksissa voimakkaita ja ne peittävät hyvin. Harrastajaväreissä kadmiumit korvataan naftolipunaisilla ja hansakeltaisilla, jotka oikeastaan ovat sekoituksissa vielä tehokkaampia, mutta luonteeltaan läpikuultavia. Niiden tehokkuus jää kuitenkin harrastajaväreissä paljolti hyödyntämättä, koska ne laimennetaan täyteaineilla sopuisammiksi. Samalla hinta saadaan huokeaksi. Harrastajalaatuiset värit hinnoitellaan yleensä niin, että kaikki sävyt ovat saman hintaisia.

Halpisvärit eivät ole uusi idea. Entisaikojen ateljeissa oppilaan väreihin sekoitettiin puolet marmorihiekkaa ettei kallista väriä tärvääntyisi harjoitellessa. Laimentamattomia värejä aloitteleva taiteilija siirtyi käyttämään sitten, kun kokemusta oli karttunut. Nykyiset harrastajavärit tehdään samalla periaatteella; pigmentin lisäksi niihin sekoitetaan täyteainetta. Tavanomaisia täyteaineita ovat alumiinihydraatti ja blanc fix jotka ovat ikäänkuin näkymättömiä pigmenttejä. Ne ovat sävyltään valkoisia mutta sekoitusvoimaltaan niin heikkoja etteivät ne sovi sellaisenaan käytettäviksi pigmenteiksi. Ne ovat väripigmenttejä halvempia ja niitä voi lisätä värin sekaan melko reilusti ilman että perussävy siitä silminnähden muuttuisi, mutta toki ne tekevät värin voimattomammaksi.

Väripigmentti on siis se kustannustekijä jolla värituubin hintaa voidaan säädellä. Valmistus, varastointi, kuljetus jne. maksaa aina saman verran, oli kyseessä taiteilija- tai harrastajalaatu.

Taiteilija- ja harrastajalaaduille ei ole olemassa mitään standardia. Myös taiteilijaväreissä voi olla joku määrä täyteainetta. Niiden nimeämisessäkään ei ole standardia. Usein taiteilijavärituubin kyljessä lukee ”artist” ja harrastajalaatu on sitten nimeltään jotain muuta, esim. ”studio” tai ”akademie”.

Daler-Rowneyn taiteilijaöljyvärit kulkevat nimellä Artist (ei myynnissä Minoassa) ja harrastajalaatu on nimeltään Georgian. Daler-Rowneyn akryylivärejä on kolmessa luokassa, kallein on erinomainen Cryla, keskihintainen on System3 ja huokein Acrylic. D-R:n akvarelliväreissä on Artist ja Aquafine-laadut.

Yksinkertaisin tunnistustapa, hinnan ohella, mille käyttäjäryhmälle jotkin värit on tarkoitettu on se, onko värivalikoimassa mukana aidot kadmium- ja kobolttivärit. Väriniminä ne ovat mukana kaikentasoisissa värisarjoissa, mutta halvemmissa on värin nimen perässä maininta ”hue” tai ”imit”, jolla kerrotaan, että kallis pigmentti on korvattu korvattu halvemmalla samaa sävyä jäljittelevällä pigmentillä.

Alussa maalaaminen on etsiskelyä ja kokeilua, ja silloin on lompakolle armollisempaa maalata harrastajalaatuisilla väreillä, esimerkiksi sellaisilla kuin Georgian-öljyvärit tai System3- ja Acrylic-akryylivärit. Ne ovat hyvin valmistettuja ja niissä käytetään samoja pigmenttejä, niitä kalleimpia pigmenttejä lukuunottamatta, kuin taiteilijalaatuisissa väreissä. Vasta-alkaja joutuu tekemään enemmän korjailuja ja välillä ehkä pesemään pois koko yritelmän ja aloittamaan alusta, ja väriä menee hukkaan kirvelevän paljon. Huokeampi väri kirpaisee vähemmän.

Öljyvärimaalarin hyvä seuraava askel on Minoan valikoimista löytyvät St Petersburgin Master Class-öljyvärit. Ne ovat edullisia taiteilijaöljyvärejä, joiden hyvä hinnan ja laadun suhde johtuu valmistusmaasta. Venäjällä työn hinta on meikäläisittäin halpaa. Valmistaja ei kerro täyteaineen määrää, mutta arvelisin että sitä on jonkin verran. Master Classien sävyvalikoima on varsin laaja ja jännittäväkin – värikartassa on monia harvoin nähtyjä sävyjä. Joku saattaa jäädä pysyvästikin Master Classin käyttäjäksi.

Englantilaiset Michael Hardingin öljyvärit ovat laadultaan aivan omassa high-end-sarjassaan, kuitenkin ilman että hinnassa olisi luksutuotteen lisää. Niiden hinta ei perustu brändiin vaan laatuun. Harvinaisimmat sävyt niissä ovat kalliita mutta perussävyt ovat aivan kohtuuhintaisia, varsinkin kun ottaa huomioon, että Michael Harding ei käytä väreissään minkäänlaisia täyte- ja lisäaineita. Hardingia käyttävät ne maalarit, jotka haluavat että väreissä ei ole minkäänlaista lievennystä eikä loivennusta, ja että ne käyttäytyvät niin kuin öljyvärin kaikkein perinteisimpään tapaan kuuluu käyttäytyä. Myös pitkän linjan harrastajat ovat löytäneet Hardingit, koska ne yksinkertaisesti auttavat tekemään mehevämmän näköisiä maalauksia.

Jotkut ovat sitä mieltä, että mitään muuta kuin taiteilijavärejä ei kannattaisi alussakaan käyttää. Tämä on jonkinmoinen koulukuntakysymys, mutta ajatuksessa on kiistatta järkensä. Harrastajavärin hinta on yleensä noin puolet taiteilijavärin hinnasta siksi, että pigmenttiä on puolet vähemmän. Ero on vähän samanlainen kuin A- ja B-luokan grillimakkaroissa. Harrastajalaatuisessa värissä saat eurolla enemmän pensselintäytettä; vaikkakin laimeampaa ja sameamman näköistä tavaraa, mutta sellaista jolla saat kankaan peittoon sillä tunnulla, että maalia on runsaasti. Silläkin on merkitystä.

Oikeasti moni ammattilainenkin maalaa harrastajalaatuisilla väreillä. Useimmiten se johtuu säästösyystä, siitä että tilillä olevat rahavarat eivät kalliimpia värejä salli. Silti esimerkiksi Georg Baselitzin työpöydällä näyttää olevan Lucasin Studio-sarjaa ja Daler-Rowneyn Georgianeja! Syystä tai toisesta hän haluaa maalata linnassaan sellaisilla. Kysymys voi olla yksinkertaisesti tottumuksesta.

Moni pitää pigmentinvähyyden tunnusmerkkinä sitä, että öljyväristä vuotaa öljyä. Päätelmä ei välttämättä vastaa todellisuutta, yhtä hyvin sellainen saattaa kieliä täyteaineen vähyydestä. Pigmentti tapaa painua tuubin pohjalle jolloin pinnalle nousee öljyä. Se voidaan toki estää sillä, pigmenttiä on maksimimäärä suhteessa sideaineeseen, mutta yhtä hyvin myös sillä, että väriin sekoitetaan täyteainetta. Joidenkin pigmenttien kanssa sellainen on jopa välttämätöntä. Ultramariinin yhteydessä Michael Harding käyttää pientä määrää mehiläisvahaa, joka edesauttaa värin koossa pysymistä.

Moni haluaa paksua materiaalintuntua ja silloin tietysti mielellään valitsee halvempia värejä. Kalliilla värillä ei raaski maalata paksua värikerrosta. Paksuun maalaamiseen soveltuvat akryylivärit öljyväriä paremmin. Nopeasti kuivuvina niillä on mahdollista kasata päällekkäin paksuja kerroksia. Öljyväri kuivuu hyvin hitaasti ja jos maalaat päällekkäin hyvin paksuja värikerroksia, voi käydä niin, että alimmaiset kerrokset eivät kuivu ikinä. Ja koko paksu maalikakku valuu hiljakseen alaspäin koko elinkaarensa ajan.

Minulla oli nuorempana tapana turvautua sellaiseen keinoon, että maalasin halpisöljyväreillä paksusti sen vuoksi, että ohut kerros ei peittänyt riittävästi. Väärän värin sai maalattua peittoon kun rappasi uutta väriä päälle paksulti. Täältä setävinkkelistä katsoen hommassa ei ollut järkeä, mutta silloin tulos näytti mielestäni jotenkin rankemmalta kuin ohuesti lääpitty värikerros, jollaisten siveltelyä harrastivat näädänkarvapensseleillä nyhräävät maalarisedät – juuri sellaiset jollaiseksi olen nyt herrasmiesiässä päätynyt. Kaverit – tai vaimo ainakin – olisivat pottuilleet jos olisin tullut taiteilijatarvikekaupasta ulos turhan hienohelmaisten kamojen kanssa. Mutta sitten kun pääsi maalaamaan, sitä mätti ne maalit kankaalle mahdollisimman äkkiä, koska se tuntui rohkeammalta kuin maltillisempi nysvääminen. Mättämisellä myös välttyi vaatimukselta maalata harkitusti ja päättäväisesti. Lopulta keksin sekoittaa väreihini vielä ylimääräistä täyteainetta niin että sain maalauksen pinnan todella rosoiseksi. Nykyisin noiden töiden kunto taitaa olla jo kehnohko. Mutta kivaa oli.

Vaati jonkinmoista rohkeusharjoittelua siirtyä käyttämään parempia välineitä, jotka tuntuivat vaativan kurinalaisempaa asennetta. Ei voinut jäädä loputtomasti pähkäilemään pitäisikö tuon kohdan maalauksessa olla sininen vai punainen vai ehkä sittenkin keltainen. Olen itse sitä mieltä, että siinä vaiheessa minusta tuli maalari. Parempien välineiden käyttäminen ei oikeasti nostanut tarvikehankintojeni vuosibudjettia. Se vain muutti työskentelyasennetta. Jos maalaat ajatuksella etkä nakkele kankaalle kilotolkulla maalia, ja käytät värejä jotka näyttävät voimakkaalta ohuenakin kerroksena, selviät pienillä kuluilla.

Periaatteessa voisi ajatella, että jos maalaa harrastajavärillä kaksi kertaa paksumman kerroksen, värivaikutus olisi taiteilijaväriä vastaava, onhan värikerroksessa silloin sama määrä pigmenttiä. Mutta värikerroksessa on kuitenkin puolet täyteainetta, eli värivaikutuksen synnyttää pigmentin ja täyteaineen sekoitus. Täyteaineellisen maalin värivaikutus on aina harmahtavampi puhtaaseen taiteilijaväriin verrattuna.

Entä sitten sellainen usein harrastettu kikka, että ostat halpisväriä ja lisäät siihen itse pigmenttiä? Irtopigmentit ovat jonkin verran halvempia kuin tuubivärit. Kikka ei toimi, koska silloin kuivaa ainetta on liikaa suhteessa sideaineen määrään, eli tuloksena on samanlainen seikkailu kuin se, kun lisäilin täyteainetta väreihini. Maalaus voi kestää kunnossa jonkin aikaa, (niin kauan kuin myyjän perävalot näkyvät, kuten tavataan sanoa) mutta ei loputtomiin. Kuolo on tietysti kaunista: väri näyttää kirkkaammalta silloin kun maalausta vaivaa sideainepula, koska pigmenttihippusta ympäröivä sideaine aina himmentää väriä. Tehtaat kuitenkin pyrkivät siihen, että sideaineen ja kuivan aineen suhde olisi optimaalinen, ja jos sitten lisäät väriin pigmenttiä, se jää tyhjän päälle ja karisee aikanaan pois.

Kategoria(t): Uutiset, Vinkkejä maalarille. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *