Tennari jalan alle!

Joskus näyttelyssä käydessä sattuu niin, että taidenäyttelykansan enemmistö puuhaa jotain muuta ja sitä saa sitten melkein yksin hallita näyttelysaleja. Seinillä on loistavia maalauksia, joita saa pällistellä ja nuuskia kaikessa rauhassa kenenkään häiritsemättä. Aavistuksen verran haastava kuvataide sopiikin loistavasti harrasteeksi väentungoksia välttävälle ihmiselle.

Sunnuntaina koin Tennispalatsissa Georg Baselitzin näyttelyssä tällaisen elämyksen. Väkeä oli vähänlaisesti. Enimmäkseen sain olla aivan yksikseni. Riemuuni sekoittui myös vähän ärtymystä. Voi helketin jässit! Tämän tason näyttely Helsingissä, eikä paljon rahvasta heivauta. Että kiinnostaako ketään mikään? No kiinnostaa toki, mikä tahansa poppistara ja pallomeri vetää kansaa heti satatuhatta vaikka piletti maksaisi kolmesataa.

Usein erilaisilla, periaatteessa aika marginaalisilla kulttuurimuodoilla näyttää olevan runsaastikin erittäin asiantuntevia harrastajia, jotka sitten kokoontuvat suurin joukoin jonnekin harrastuksen äärelle. Kuvataideharrastus ei ole ollenkaan tällaista marginaalipuuhaa. Sitä opetetaan kansalaisopistoissakin satojatuhansia oppitunteja vuosittain. Kyllähän siltä pohjalta pitäisi jonkun edes Baselitz tuntea. Suomessa maalaus on muutenkin säilyttänyt erittäin hyvin suosionsa kilpailussa muiden välineiden kanssa. Sitäpaitsi Suomalaiset ovat tunneherkkää kansaa. Täällä jokaisen ekspressiivisyyden aallon jälkeen tulee aina seuraava uusekspressiivisyyden aalto, joten sottapellemaalari-Baselitzin luulisi iskevän suomalaiseen sieluun. Siitä huolimatta Tennispalatsin näyttelysaleja eivät kierräkään vakavat maalauksen harrastajat eivätkä totiset nuoret miehet pipot silmillä.

Tottakai Taistelevat metsot on Baselitzia helpompaa haltuun otettavaa, mutta pakkoko se on ihan lapselliseksi heittäytyä. Eihän nyt kaiken ihan nakke nakuttajaa tarvitse olla. Ja voihan se ongelma toisinkinpäin olla; Baselitz sai skandaalin aikaan uransa alussa 1960-luvulla, mutta eihän niissä maalauksissa enää mitään shokeeraavaa ole. Leppoisan maalaripapan hommaa vain.

Baselitz on 1980-luvulla läpilyöneiden uusekspressionisten keskeisiä taiteilijoita. Tällä taiteilijaporukalla, joka ei kylläkään muodostanut mitään varsinaista ryhmää, oli valtava vaikutus koko vuosikymmenen maalaustaiteeseen, myös Suomessa. Kavereita nämä saksalaiset Anselm Kiefer, A.R.Penck, Markus Lüpertz, Georg Baselitz ja tanskalainen Per Kirkeby kyllä olivat keskenään. Nämä kun tuli mainittua, niin listataan nyt sitten saman heimon Italian osasto, johon kuuluivat transavantgardistit Enzo Cucchi, Sandro Chia, Francesco Clemente, Mimmo Paladino ja Nicola de Maria, jotka hekään eivät hekään muodostaneet varsinaista ryhmää. Koko taiteilijaporukan kesken oli kuitenkin vuoropuhelua.

Baselitz tuli tunnetuksi maalauksistaan, jotka näyttivät olevan ylösalaisin. Baselitz maalasi ne niin. Baselitz halusi päästä eroon aiheen hallitsevuudesta ilman, että olisi pitänyt luopua esittävyydestä. Olettaisin, että ajatus on jossain tekemisissä sen Kandinskysta kerrotun jutun kanssa, että ateljeehen tullessaan Kandinsky ei tunnistanut jotain maalaustaan, koska se oli väärinpäin, mutta joka oli sen vuoksi näyttänyt paljon voimakkaammalta. Jutun jatkon mukaan tästä syntyi abstrakti taide. Nyttemmin Baselitz harrastaa tuota ylösalaisin-juttua vain satunnaisesti.

Otso Kantokorpi kirjoittaa Alaston kriitikko-blogissaan (sama teksti on luettavissa myös uusimmassa Taide-lehdessä) Olav Christopher Jensenistä (jonka näyttely oli Kiasmassa) ja Georg Baselitzitsista että ”Molemmat tekevät häkellyttävän komeaa jälkeä ja aiheuttavat samanlaisen pinnallisen herooisuuden tunteen, josta ei oikein osaa sanoa, että onko se yleisön halveksimista vai onko se vain oikean maalarin suvereenisuutta.”

Otson ajatus mielessäni pohdin Baselitzia katsoessani, että kyse ei ole yleisön halveksinnasta vaan huomiotta jättämisestä. Baselitz sanoo itse, että hän käyttää maalausta tarkoituksiinsa tietämättä onko se taidetta. Minusta on hyvä, että taiteilija keskittyy työskennellessään teokseen, eikä ota yleisöönsä hoiva-asennetta. Yleisön on ihan hyvä yrittää tulla toimeen ilman että joku koko ajan halii ja pusii ja työntää kakkua suuhun.

Baselitzin teokset eivät kylläkään ole mitenkään vaikeita. Jos Baselitzin harrastamat Gallen-Kallela-, Otto Dix– tai Piet Mondrian-lainaukset menevät katsojalta ohi, sillä ei ole mitään väliä. Kyse on, niinkuin Anna Retulaisella on tapana maalaamista luonnehtia, maalin levittämisestä. Baselitz osaa ottaa kaiken irti usein hyvin niukasta 3 – 4 värin paletista.

Näyttelyn kahta pronssiveistosta katsoessani en voinut olla nauramatta, koska teoksissa oli jotain kovin tuttua. Baselitz oli veistänyt ne puupölkyistä moottorisahalla ja sitten ne oli valettu pronssiin ja maalattu. Naapurin mies teki viime kesänä samalla tekniikalla kaksi kovasti samantyyppistä mutta hieman pienempää veistosta, maalaamatta ja valamatta niitä kuitenkaan pronssiin. Baselitz näytti olevan hieman parempi muodonhallinnassa, mutta toisaalta taas rujompi sahankäyttäjä. Baselitzin pronssiukkeli oli hyvin huolellisesti käsitelty näyttämään puulta. Onko järkeä? Ei. Ja juuri siksi on.

Näyttelyä täydentävät hienosti museon alakerrassa on esillä olevat Benjamin Katzin valokuvat Baselitzista parinkymmenen vuoden ajalta.

Menkää katsomaan. Saatte hyvän meriitin näyttelyssäkäyntiansioluetteloon. Ei se satu.

Kategoria(t): Uutiset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *