Mikko ja Aarne

Minoan gallerian uusia tulokkaita ovat Mikko Kallio ja Aarne Jämsä.

Mikon töitä lupailin galleriaan jo jokin aika sitten mutta asia hieman viivästyi ja kuvat saatiin vasta nyt. Hyvää sopii odotellakin. Mikon pienet työt ovat riemastuttavan rosoisia ja erittäin kauniita. Hän kokoaa teoksensa moninaisista materiaaleista ja materiaalien törmäykset luovat hykerryttäviä mielleyhtymiä ja monenmoista silmän herkkua, tai katsojasta riippuen myös puistatusta. Värinkäyttäjänä Mikko on loistoluokkaa.

Mutta Mikon töissä on parikin aitousongelmaa. Kyllä ne Mikon tekemiä ovat, mutta joskus kuulee sellaista taiteen pohdintaa, että onko jokin teos vaikkapa aito öljyvärimaalaus tai aito akvarelli. Asialla on merkitystä teoksen hinnoittelussa. Sellainenkin näkemys on olemassa, että tekniikan, siis sen, onko teos maalattu öljy- vai vesivärillä, pitää vaikuttaa maalauksen hintaan. Öljyvärimaalaus on arvokkain. Asia ei liity käytettyjen materiaalien hankintahintaan, joten paras panos-tuotos-suhde saadaan halvoilla öljyväreillä.  Teoksen valmistamiseen käytettyjen työtuntien määrälläkään ei ole merkitystä.  Arvostus liittyy maaliaineeseen sinänsä, sen arvovaltaisuuteen. Ajatuksen perusteita en tunne. Minkä mukaan sitten pitäisi arvottaa Mikko Kallion teos, jonka materiaaleja ovat akryyli- ja öljyväri, hiekka, metalli, muovi ja puu kankaalle? Mikon oma ratkaisu on yksinkertainen: teokset ovat hyvin halpoja, varsinkin kun otetaan huomioon se, että hän on ansioitunut taiteilija. Maalausmateriaaleja painavampi hinnoitteluperiaate on toki aina taiteilijan merkittävyys. Silti ainakin minun nähdäkseni raskaimman sarjan mestareidenkin teoksia lajitellaan maalausmateriaalin arvovallan mukaan.

Entäs sitten se, että Mikon töissä törröttää monenmoista perinteisiin maalausmateriaaleihin tyystin kuulumatonta tavaraa? Eikös kaikki maalauksessa oleva pitäisi maalata sinne? Mitä siitäkin tulisi, jos vaikka asetelmamaalari jättäisi koko jutun maalaamatta ja sen sijaan liimailisi pulloja ja purnukoita kankaalle? Mikon käyttämä kikka on oikeastaan tutumpi ite-taiteen puolelta, sieltä, mikä on hienommalta nimeltään outsider art tai art brut. Tammikuussa kirjoitin amerikkalaisesta Julian Schnabelista, joka teki joskus 1970 – ja 1980-lukujen vaihteessa läpimurtonsa maalauksilla, joissa oli kankaalle liimattu teevateja ja sitten maalattu niiden päälle. Niin, pitäisikö ne tulkita asetelmiksi? Joku voisi sanoa, että asetelmamaalari, joka jättää asetelman maalaamatta ja sottaa vain teevadit ruskealla maalilla, tienaa paljon rahaa, koska Schnabelin teosten hinnat ovat päätä huimaavia. Asiasta ei kannata olla kade, koska sama kikka on tietenkin kenen tahansa käytettävissä. Maalit saa Minoasta. Schnabel on aina flirttaillut työskentelyssään outsider artin kanssa, mitä moni pitää epäilyttävänä.

Tässä tulee sitten se toinen aitouskysymys. Saako Mikko, mies joka on täysin järjissään, maalata tavalla, joka vaikuttaa lapsenomaiselta tai psykoottiselta? Onko se epäaitoa? Vai onko syy se, ettei Mikko osaa, ja peittää taidon puutettaan tuolla teostensa röpelöisyydellä? No ei peitä, Mikko on ilmiselvästi taitava. Onko Mikko sitten liian taitava ollakseen aito? Eikö se ole niin, että lapsilla, hulluilla ja Pihtiputaan Ranella on lupa tehdä taidetta oman mielensä mukaan, koska he ovat sellaisia kuin ovat, ja toisilla sitä lupaa ei ole – koska ovat sellaisia kuin ovat? Eikös se ole tärkeintä olla aito? Mitähän ihmettä silläkin tarkoitetaan. Millä tavalla ollaan enemmän aito? Aitoudella tarkoitetaan kai yleisimmin tiedon puutetta. Tällaisen näkemyksen mukaan sivistynyt ihminen ei siis voi olla aito.

Itse en näe omassa ja 12-vuotiaan poikani piirtämisen tavassa muuta eroa kuin sen, että olen ehtinyt piirtää enemmän ja omaan paremmat tiedot. Poikani on siis minua aidompi ainakin siihen saakka kunnes ikä vie minulta muistin. Pitäisikö mörköjen piirtely lopettaa silloin, kun tietää ettei niitä ole olemassa, tai pitääkö silloin ainakin ruveta piirtämään möröt toisella, vähän fiinimmällä tavalla?

Huomasin yllätyksekseni Colin Rhodesin ”Toinen taide – luovat erot”-kirjaa lukiessani, että minun työskentelyn tapani täyttää Rhodesin määritelmän outsider-taiteilijan työskentelystä. Se on silkka vahinko, en ole pyrkinyt siihen. Psykoosi minulta puuttuu, mutta sitä ei vaadittukaan. Toisaalta sellainen voi sattua kehen tahansa kohdalle. En tiedä työskenteleekö Mikko suunnitelmallisesti vai höpsismin periaatteella, niinkuin minä useimmiten, mutta on tietysti ihan samantekevää millä tavalla taiteilija päätyy lopputulokseen. Maalauksen laadun mitta on maalaus itse. Mikon töistä näkee, että hän on työskennellessään hereillä; ei takerru ideaan, vaan on keskittynyt maalaamiseen. Maali on levitetty kankaalle ensisijaisesti sitä ajatellen, miten se näyttää mahdollisimman hyvältä.

Colin Rhodesilla tuntuu olevan pyrkimys noukkia liemestä erilleen aito outsider-työskentely, mutta minulla on vahva epäilys, että se on mahdotonta. En usko, että olisi erikseen olemassa jotain ainoastaan pyhien hullujen, lasten, intiaanien tai afrikkalaisten hallussa olevaa outoa luovuusmekanismia, joihin muiden ei tulisi kajota. Minun mielestäni pyrkimyksessä erotella ja työntää alan harrastajien lasikaappiin ”aidot” outsidertaiteilijat on jotain rasismilta haiskahtavaa.  Outsiderit pysykööt outside ja insiderit inside, eikä ryhmien välillä tulisi olla vuorovaikutusta?  Sitten voi lähteä oppaan perässä safarille katsomaan villejä, mutta visusti varoen niitä häiritsemästä.

No niin, eksyin pohtimaan outsider-artia ohi asiani.

Aarne Jämsän töitä on saatu jo jonkin aikaa galleriassa katsella. Näin nuo Aarnen työt aivan tuoreeltaan Aarnen työhuoneessa jo pari vuotta sitten ja olin silloin sitä mieltä, että ne ovat hienointa mitä Aarne on koskaan tehnyt. Voivat ne sitä ollakin, joskin Aarnen tuotanto on tasaisen tasokasta, ja niitä ”kaikkein parhaita töitä” on aika monta. Ihailen aina tuota Aarnen vaivattoman tuntuista työskentelyä. Niitä katsellessa tekee mieli vaihtaa taiteen lajia ja ryhtyä kuvanveistäjäksi, paitsi että olen höpsisti ja siis täysin tunari.

Näissä Aarnen veistoksissa on hienoa se, että niissä on tuntu että ne ovat ehdottomasti ajantasalla, tässä päivässä ja samalla täysin riippumattomia. Aarnen töitä katsoessa tuntuu täysin tyhjänpäiväiseltä pohtia liittyvätkö ne jotenkin modernismiin vaiko pelkästään nykytaiteeseen. Ne ovat yksinkertaisesti Aarnen töitä, olemukseltaan ainutlaatuisia ja samalla merkillisen itsestäänselviä.

Aarne osallistui näillä kahdella veistoksella Eduskunnan lisärakennuksen taidekilpailun toiseen vaiheeseen, mutta ei kuitenkaan päässyt toteutukseen saakka. Valituksi lisärakennuksen kokoushuoneisiin tulivat Tuula Närhisen teokset, jotka ovat hyvin kauniita nekin. Aarnen kohtaloksi ei koitunut taiteen laatu, vaan sijoituspaikka, joka selvästi sopi paremmin Närhisen teoksille. Osallistuin itsekin samaan kilpailuun ja kisasin samoin Närhisen kanssa Eduskuntatalon ja sen lisärakennuksen väliseen yhdyskäytävään tilattavan teoksen toteutuksesta. Närhisellä kun oli ainoana kakkosvaiheen kilpailijoista ehdotus kahteen kohteeseen. Olin Aarnea onnekkaampi ja pääsin toteutukseen saakka, sekin johtuen ilmiselvästi siitä, että ehdotukseni sopi paikkaan Närhistä paremmin. Itse kyllä oletin, että jään takuulla rannalle mutta Aarne saa toteuttaa teoksensa, koska ei niin hyvillä veistoksilla voi hävitä. Epistä!

Aarnella oli vastikään AMA-galleriassa Helsingissä yksityisnäyttely, jonka pääasiassa reliefimäisten töiden materiaalina oli alumiini.  Näyttelyn teokset olivat täysin muuta kuin nämä Minoan nettigalleriassa esillä olevat veistokset.  Siitä huolimatta ne olivat yhtä takuuvarmasti tunnistettavaa Aarne Jämsää.  Jos on kyllin vahva oma ilmaisun tapa, teokset ovat aina tunnistettavissa vaikka niiden ulkoasu vaihtelisi suurestikin.

AMA:ssa on muuten paraikaa meneillään Antero Kahilan näyttely, joten kaikki Anteron töiden ihailijat (myös tulevat ihailijat) kiireesti katsomaan.  Uskomaton virtuoosi.  Anteron Caravaggio-kirjaa saa Minoasta.

Käy Minoan galleriassa katsomassa Aarnen ja Mikon, ja samalla myös muiden hienot työt!

Kategoria(t): Uutiset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta kohteessa Mikko ja Aarne

  1. Juha-Pekka Kuusela sanoo:

    Tuo öljyväri juttu liittyy kait siihen (joku lähde perusteli noin) että väitetään että öljyväri kestäisi pidempään. tosin eräs nettisivu johon törmäsin mielestäni väitti että nykyiset akvarellit voittaisi öljyvärin koska vähemmän ylimääräisiä aineita. Ja sitä paitsi maalin määrään nähden laatu akvarelli on kallein väline ei huomioi riittoisuutta tämä laskelma. Akvarelli tuubi on usein 5ml ja öljyvärit siinä 40ml. joten ero on huomattava. ps. itseäni eniten sykähdyttävät työt on pääosin akvarellia ja pastellia (kaikki alalajit) tai puuväritöitä tai sitten jotain konetekopisia. Sattumaltam myös välineitä jota nykyisin itse käytän. Yhtä kaikki joka välineessä omat rajoitteensa ja etunsa. (vähiten yleensä tunnetulla välineellä tietokoneella tyyliäni ajatellen värit ja pigmenttienluonne eron puute (peittävyys,rakeisuus jne) tosin tietokoneella saan värejä jota ei voi kuin ruudulla ihailla täydessä mittakaavassa myös eräät työtavat onnistuvat vain sillä jos rupeasin jäljetämään sitä tyyliä papreille väline olisi akvarelli joka kotoisin välineeni ja sisältää eräät muut tekijät)

  2. markku sanoo:

    Akvarelli on öljyväriä arempi valolle. Se johtuu yksinkertaisesti maalikalvon ohuudesta ja läpikuultavuudesta; valo läpäisee värikerroksen joten vesiväri on enemmän alttiina valon vaikutukselle. Tämän takia akvarellit esitellään museossa hämärämmässä valossa. Ylimääräiset aineet voivat kenties vaikuttaa värien valonkestoon, mutta en usko että ylimääräisten aineiden määrä olisi jotenkin viime vuosina vähentynyt ja miksi niitä olisi vähennetty vesiväreistä mutta ei öljyväreistä. Värinvalmistajat eivät ole välttämättä kovin innokkaita kertomaan menetelmistään, mikä on tietysti huono juttu. Yksittäiset valmistajat ovat toki voineet parantaa tai huonontaa väriensä laatua, mutta sanoisin että sellainen väite, että vesivärit yleisesti olisivat ohittaneet kestävyydessä öljyvärit on perätön.

    Tavanomaisimpia ”ylimääräisiä aineita” ovat lähinnä täyteaineet, eli alumiinihydraatti ja blanc fix, joita käytetään pigmenttien jatkeaineina. Ne eivät ole sinänsä kamalan haitallisia, mutta tekevät väreistä laimeampaa tavaraa. Niissä on hyvätkin puolensa, ne parantavat maaliaineen koostumusta. Öljyväreissä käytetään myös kuivikkeita, joiden haitta on lähinnä se, että ne pakottavat värin kuivumaan luontaista nopeammin, mikä saattaa aiheuttaa halkeilua. Valonkestoon niillä ei taida niinkään olla vaikutusta.

    Jos haluaa että maalaus on pitkäikäinen, viisainta on käyttää korkeatasoisia värejä, valita pigmentit oikein, katsoa että maalauspohja on hyvä – ja kaikkein tärkeimpänä asiana, maalata oikein, ”kirjan” mukaan.

    Tein Taidemaalariliiton galleriaan 2004 näyttelyn, jossa maalasin vesiväreillä suoraan seinään. Maalaukselle tuli pinta-alaa useita kymmeniä neliöitä. Ostin tarkoitusta varten kymmenkunta tavallista vesivärinappia, mikä riitti hyvin. Yksikään nappi ei mennyt tyhjäksi. Vesivärinapit ovat hyvin riittoisia, mikä johtuu siitä että värikerros on aina ohut. Öljyväritekniikkaan kuuluu paksumpi maalaaminen. Väittäisin että vesivärimaalari selviää aina öljymaalaria halvemmilla materiaalikuluilla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *