Sianhakkelusta

Pikkupoikana hienointa oli kun joskus, muistini mukaan aika harvoin ja pikkupojan mielestä takuulla liian harvoin käytiin Stockmannin valtavalla leluosastolla. Mutta lelut ne pitää olla aikuisellakin. Me kävimme viikko sitten Saksassa aikuisten taiteilijoiden lelukaupassa ja jännää se oli sekin. Eli missä? Saksassa voi tietysti olla monenlaisia aikuisten taiteilijoiden Stockmanneja, mutta tämä oli Frankfurtin Paperworld-messut.

Taidetarvikealalle on ominaista sellainen, että alan firmat ovat usein alkujaan yhden tai kahden hemmon nyrkkipajoja ja sitten vanhusten väsyessä hommia jatkavat perheen nuoremmat. Tai no, kai se menee niin monella muullakin alalla. Niin tai näin, minusta on mainiota, että usein saamme asioida sellaisten ammatistaan ylpeiden henkilöiden kanssa jotka oikeasti vastaavat firman tuotannosta ja ovat tuotteittensa laadusta tarkkoja. Perfektionisti Michael Harding taitaa olla itsekritiikin suhteen olla omassa sarjassaan. Michael tekee edelleen öljyvärinsä omin käsin ja hoitaa itse jopa tuubien täyttämisen. Me otamme mielellään Minoan valikoimiin juuri tällaisten valmistajien tuotteita.

Tämänvuotisessa Paperworldissä näkyi laman vaikutus siinä, että osastoja oli vähemmän kuin viime vuonna. Toinen asia, johon taiteilijatarvikkeiden valmistajien on pakko jotenkin suhtautua, on Kiina. Suhtautumistavoissa on kaksi vaihtoehtoa. Joko asennoituu niin kuin Harding ja Escoda, eli ei ole millänsäkään vaan keskittyy yksinomaan laadullisuuteen, koska high-end-laadulle on aina kysyntää, joskaan ei massamarkkinoita. Oikeastaan kumpikaan näistä ei kuitenkaan pyri tekemään kalliin näköisiä luksustuotteita, vaan erittäin korkeatasoisia työvälineitä taiteilijoille. Toinen suhtautumistapa on esimerkiksi Lineon ja P.E.R. Belle artin asenne, että korkeatasoisten tuotteiden ohella voi tarjota jotain sellaista, mikä voi hinnaltaan kilpailla kiinalaistuotteiden kanssa. En näe, että jompikumpi suhtautumistapa olisi toista parempi meidän kannaltamme. Laaja laatu- ja hintaskaala antaa asiakkaalle enemmän vaihtoehtoja.

P.E.R. Belle artin johtaja herra Pieraccini on hieno ja huumorintajuinen peri-italialainen herrasmies, joka höpöttää italiaa kaksi kertaa nopeammin kuin sihteeri etsii kääntää. Pieraccini kuunteli herkällä korvalla miten heidän kankaansa on otettu vastaan Suomessa. Ja hyvinhän heidän tuotteilleen onkin ollut kysyntää.

Lineokin oli aluksi yhden miehen yritys. Sen sivellintuotanto sai alkunsa siitä, että seudulla oli siveltimenvalmistuskoulu, jonka opettaja perusti sivellintehtaan ja otti siveltimentekijöiksi parhaat oppilaansa. Firma jatkaa perheyrityksenä alkuperäisessä rakennuksessa, joskin tuotannon kasvettua taloon on rakennettu lisätiloja. Sivellinkoulun takia Saksassa on useita sivellinfirmoja ja monet niistä toimivat samalla seudulla. Lineo jatkaa koulun perinteitä ja kouluttaa itse siveltimentekijänsä, jotka ovat enimmäkseen naisia, koska näillä kuulemma riittää paremmin siveltimenvalmistuksen vaatimaa hermoa kuin hätäisemmillä äijänkantturoilla.

Sen verran katsoimme taiteilijantarvikkeiden ohella myös taidetta, että kävimme katsomassa Botticelli-näyttelyn Städel-museossa. Frankfurtissa on tietysti myös aikamoinen määrä gallerioita, mutta ne jouduttiin aikapulan vuoksi nyt jättämään väliin.

Botticelli on parikymmentä vuotta ollut yksi minulle tärkeistä taiteilijoista, sellainen, joka on ollut yksi olennainen ainesosa siinä alkuliemessä josta omat maalaukseni mänkivät maailmaan, joten minulla oli näyttelyn suhteen korkeita odotuksia. Sitten kävelimme kuitenkin näyttelyn läpi tunnissa, eikä tuntunut oikein missään. Mitä se semmoinen on? Voi olla, että esillä oli minun näkökulmastani vähemmän tärkeitä töitä; niitä aiheita, joita on tilattu ja maalattu tasaisena virtana. Ne loputtomat madonna ja lapsi-aiheet ovat kimppahommina tehtyjä toistensa kopioita ja työnjako on kenties tehty kustannustehokkuuden mukaan, eli kuka maalari vikkelimmin maalaa minkäkin osan. Ehkä aina ei ollut saatavilla ketään kuvauksellisen näköistä nassikkaa Jeesuksen malliksi, joten joku pojanpullukka piti vetää ihan fiiliksellä ulkomuistista, kovalla kiirellä. Voi olla, että kaikki minulle olennainen Botticellista on lopulta vain muutamassa maalauksessa ja juuri niitä ei tässä näyttelyssä nähty.

Mutta ehkä se toisaalta on niin, että joku taiteilija yhtenä hetkenä kirkastuu sumusta ja tuntuu jonkin ajan olevan samaa olemusta kuin katsoja. Minusta toisinaan tuntuu kuin olisin koottu jonkun maalauksen kanssa samoista sielun palikoista. Ja sitten jonain päivänä sumu tulee takaisin, enkä enää ymmärrä missä oli sen maalauksen lumovoima. Tässä logiikassa ei ole mitään yllättävää, paitsi että on häkellyttävää silloin kun huomaa lumouksen kadonneen.

Se mikä Städelissä nyt sytytti oli se saksalaisten ekspressionistien sali, jossa oli Die Brücke-ryhmän porukkaa: Kirchner, Schmidt-Rottluff, Nolde jne. Hienoja maalareita! Tiesitkö, että Gallen-Kallelakin kuului ryhmään muutaman vuoden ajan? Akselin töitä ei kylläkään ollut Städelissä, ainakaan esillä.

Ai niin, mitä sianhakkelusta? Perussaksalaisen ravintolan ruokalistalla oli jotain semmoista ja sitä tilattiin. Pöytään tuotiin jalanpätkä ja saavillinen olutta, ja hyvää oli. Olemme julmia lihansyöjiä.

Kategoria(t): Uutiset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *