Kiasman johtajavalinta

Muuten melko ikävystyttävään Kiasman johtajanviran hakuprosessiin tuli uutta säpinää, kun yksi viran hakijoista, Witte de With -nykytaidekeskuksen saksalainen johtaja Nicolaus Schafhausen sai runsaasti palstatilaa Helsingin Sanomissa. En tiedä onko Schafhausen kiinnostava tyyppi tai loistoluokan viranhakija, mutta syy haastatteluun oli se, että hän on ulkomaalainen, mikä riittikin perusteeksi koko sivun juttuun. Oli tilaisuus kärttää ulkomaalaiselta jotain, edes pienen pientä, kommenttia siitä että ollaanko me metsän möllikät mallikelpoisia maailmankansalaisia vai ei. Schafhausen sitten kertoi että ei pojat, matkaa maailmalle on vielä kovin.

Taisi olla happamia Saksan kuraattoriketun pihlajanmarjat. Schafhausen ei voi tulla valituksi, koska ei osaa virkamieheltä edellytettävää suomea eikä ruotsia, joten hakemus jää pelkästään systeemin tökkäykseksi. Kiasman tapauksessa kielitaitovaatimusta ei voi kiertää, koska virkamieheltä todellakin edellytetään suomen ja ruotsin kielen taitoa, oli vaatimuksessa Kiasman kannalta järkeä tai ei.

Schafhausen purnasi jutussa kovasti Kiasman kansainvälisyyden puutetta ja tuikkasi perään, että hänen mielestään Kiasma näyttää kovin kuolleelta, mikä näkemys perustui siihen, että hän oli käynyt katsomassa Kiasmassa yhden näyttelyn. En tiedä millä tavalla johtajan ulkomaalaisuus voisi taata enemmän kansainvälisyyttä. Eihän ulkomaalainen ihminen mitään muuta tuo kuin itsensä.  En usko, että kansallinen eristäytyminen edes olisi kovin suomalaisille ominaista. Mehän päinvastoin olemme äärimmäisen herkkiä muiden mielipiteille.

Väistämätön ongelma johtajan valinnassa on kyllä se, että Suomessa on hyvin rajallinen määrä niitä ihmisiä joilla on pätevyyttä Kiasman johtajan virkaan, joten erilaisten näkemysten kirjo ei voi olla kovin laaja. Mutta eihän johtaja museota yksinään pyöritä.

Mikä sitten on Kiasmalle sopiva kansainvälisyyden määrä? Kuuluuko se olla niin, että menit nykytaiteen museoon missä tahansa maassa, niin aina näyttää samalta? Minusta on aivan luvallista, että suomalaisuus näkyy suomalaisessa museossa. Ei minulla ole sitä vaikutelmaa, että Kiasma olisi aivan Impivaaran umpiossa, mutta voin toki olla väärässä. Ympäri maailmaa pörräävä kuraattori toki tietää yhtä ja toista mistä minulla ei ole aavistustakaan.

Kuollein nykytaiteen museo missä minä olen käynyt Praton nykytaiteen museo Italiassa. Käynnistä kylläkin on aikaa ja voi olla että nyt museo on jo mitä mainioin, mutta se museokäynti jäi minulle melko tyrmistyttävänä mieleen. Kokoelma oli taatusti kansainvälinen, kaikilta tietämiltäni tähtitaiteilijoilta oli esillä joku teos. Mutta museossa vietetyn parituntisen aikana ei tullut vastaan yhtään ihmistä. Jostain etäältä vain kuului amerikkalaispariskunnan keskustelua. Mitä tämä todistaa? Ei mitään, tai ehkä sitä, että yleisöä olisi saattanut kiinnostaa enemmän paikallisuus. Museon kokoelmalla ei ollut mitään kytkentää omaan ympäristöönsä, eikä turistinäkökulmastakaan ollut järin kiinnostavaa mennä italialaiseen museoon katsomaan sitä samaa mitä näkee missä tahansa muuallakin.

Schafhausenin pölinä siitä, että ”teemat ja aiheet ovat kadulla”, kuulostaa aika nololta, samoin kuin vaatimus että Kiasmassa pitäisi olla näyttelyitä ”päivittäisestä väkivallasta, tai melankoliasta, depressiosta, taloudesta, kutistuvasta julkisesta tilasta”. Kiasmassa järjestetty Antony Gormleyn savikuutio-työpaja ei ollut kovin melankolinen, mutta sai yleisön kiinnostumaan ja oli lopulta sisällökästä taidetta ja varmasti loi elävyyttä. Siinä yleisö itse toi teemat ja aiheet kadulta. Jokainen sai itse muovailla oman depressionsa ja taloutensa, ja lopulta kun teoksia oli paljon, tehdä oman havaintonsa kutistuvasta julkisesta tilasta.

Kategoria(t): Uutiset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta kohteessa Kiasman johtajavalinta

  1. markku sanoo:

    Aika hyvin Hesarin juttu näyttää toimineen provokaationa, koska mulinaa on ollut siellä täällä ja taisinpa provosoitua itsekin, kun jäin asiaa pohtimaan yhden kirjoituksen verran ja nyt näköjään toistamiseen.

    Katsoin eilistä Voimala-ohjelmaa jonkunlaisin odotuksin ja petyin kun keskustelu Kiasman ja suomalaisen kuvataiteen kansainvälisyydestä ei kuitenkaan oikein millään lähtenyt käyntiin mihinkään suuntaan. Juttu jäi aina jumittamaan milloin mihinkin sivuasiaan. Aika paljon saatiin kuunnella erinomaisesti urallaan menestyneiden Nanna Suden ja Osmo Rauhalan narinaa siitä, että kumpikin koki jääneensä jostain paitsi. Olen usein huomannut, että kitinä ei ollenkaan vähene taiteilijan menestyksen myötä.

    Sitä ohjelmassa kovasti veivattiin, että ollaanko täällä oltu joskus kansainvälisiä ja jos ollaan oltu, niin millä vuosikymmenellä oltiin eniten ja suuntautuiko se silloin itään vai länteen. Nykyhetkeä koskevia visioita kuultiin vähemmän. Ei siitäkään oikein tainnut tulla puhetta, minkälainen museo sen Kiasman pitäisi olla.

    Sitä sivuttiin, että onko Kiasman rajoittuminen nykytaiteeseen lopulta järkevää. Espoon modernin taiteen museo EMMAn linjavalinta näytti aluksi oudolta, mutta sittemmin veto tuntuikin jo nerokkaalta. Emma voi valita näyttelyt paljon Kiasmaa laveammalta pohjalta ja nauttii sen vuoksi aika hyvästä yleisömenestyksestä. Hitailla Suomen perukoilla modernismin nimitaiteilijoita tunnetaan jotenkuten, mutta Kiasman aikarajauksen mukaisesti vuoden 1960 jälkeen debytoineet taiteilijat ovat meikäläisittäin niin uudenaikaisia ettei niistä tahdo päästä jyvälle. Ars tosi longa, vita ihan liian brevis.

  2. markku sanoo:

    No niin, kisa sai sitten ratkaisunsa ja hyvis voitti. Marja Sakarin valinta ei ole yllätys. Minusta Marja Sakari edustaa järkevää asennoitumista, joten jään odottamaan hyviä näyttelyitä Kiasmaan.

  3. markku sanoo:

    Väitin alunalkaen tylsäksi tätä Kiasman johtajakisaa, mutta eipä sitä maltakaan olla kommentoimatta. Vaikka oikeasti en tiedä asiasta paljoakaan. En tiedä kumpi on parempi, Sakari vai Siitari. Sakarin tuneen, Siitaria en.

    Mutta vaikea on hyväksyä Stefan Wallinin ratkaisua. En ymmärrä, miksi ministerin pitää vääntää asiaan oman mielensä mukainen päätös, kun viranhakijoita tutkimaan asetettu asiantuntijatoimikunta oli tehnyt harkinnan jälkeen suosituksensa. Sen, ettei ministeri halua olla kumileimasin, ei tarvitsisi olla valintakriteeri. Ministeri voisi yksinkertaisesti kunnioittaa toimikunnan tekemää työtä. Valtaa voi käyttää (ja näyttää) myös luottamusta osoittamalla.

    Onnea kuitenkin Siitarille.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *