Lisää kiiltoa

Heti kun olin tuon edellisen kiiltokirjoituksen laatinut, minulla tuli valtava tarve ryhtyä itse maalaamaan jotain sellaista pateettista, synkänhämärää sydänverenroisketta jonka kainot salaisuudet kätkeytyvät syvälle peilinkiiltävän pinnan alle. Kiilto on hienoa! Kiilto on mystistä. Sehän se on riipaisevaa, kun maalaa sielun salaisuudet tutisevin käsin öljyvärillä kankaalle ja piilottaa ne sitten armahtavan kiillon alle. Sellainen täräyttää kovemmin kuin sujuvan mestarin liukkaalla maneerilla vetäisemä työnäyte. Nolon arkipäiväinen mattapintainen maalaus muuttuu yhtäkkiä salaperäisen tavoittamattomaksi sillä, että vedetään kiiltoa pintaan. Se on vähän enemmän verhon takana ja katsoja joutuu liikehtimään maalauksen edessä etsiessään sellaista katselukohtaa, että näkisi muutakin kuin oman peilikuvansa. Eihän pyhää salaisuutta sovikaan noin vain tuijotella!

Tein itse 1990-luvulla kaksi tummaa todella isoa maalausta Helsingin Taidehallissa pidettyyn näyttelyyn. Maalasin niitä pitkään osaamatta päättää mitä oikein halusin. Tein kaikenlaisia muutoksia ja korjauksia, mistä oli seurauksena paksu öljyvärikerros ja hyvin epätasainen kiilto jonka tasoittamiseksi jouduin vetämään maalausten pintaan kiiltävän vernissan. Kollega sitten kommentoi, että kumpaistakin kohtisuoraan katsoessa aina se vieressä oleva näytti paremmalta. Kiilto oli tekninen kömmähdys, mutta ehkä sellainen sopi oikein hyvin niihin maalauksiin, ne kun olivat melkoisen synkkää ja salaista sielunhämärää, jota ei todellakaan sopinut noin vain tuijotella. Ei senkään takia, että ne taisivat olla kehnonlaisia maalauksia. Se pyhä hämäryys sai kyllä sitten jonkinmoisen kolhun, kun Taidehallin silloisen markkinointipolitiikan mukaisesti maalausteni eteen parkkeerattiin coctailtilaisuuden ajaksi pari Bemaria. Sydänveri uhrattiin rahan alttarille!

Mainitsemastani Schnabelista tuli mieleeni toinen saman ikäpolven amerikkalainen maalari: Ross Bleckner, joka on kovasti mieltynyt kaikenlaiseen kiiltävään. 1980-luvulla koin Blecknerin monenmoista kiiltoa ja kiemuraa esittävät maalaukset melkoisen törkeinä ja samalla lumoavina – ei tuollaista kiiltävää koreutta mielestäni oikein sopinut maalata, kun olin itse juuri omaksunut sellaisen maalausihanteen, että moista poroporvarillista kimallusta ei kuulu missään nimessä maalata. Sitä en muista ovatko ovatko Blecknerin maalaukset kiiltäväksi vernissattuja vai aivan mattapintaisia. Maalauksen kun ei tarvitse olla kiiltävä vaikka se esittäisi kiiltäviä asioita. Kerran kyllä eräälle maalausharrastusta aloittelevalle ihmiselle tämä ero ei ollut ihan selvillä, kun hän arveli että erilaiset materiaalinkiillot saadaan aikaan erilaisilla vernissoilla. Että kullan kiilto maalataan kultavernissalla ja sametin kiilto samettivernissalla. Hänen mielestään varjelin ammattisalaisuuksia kun kerroin, että tällaisia vernissoja ei ole olemassa.

Siinä missä Schnabel ja Bleckner provosoivat kiilltävyydellä, Tyko Sallinen saattoi aikanaan provosoida kiillottomuudella. Ajankohdasta riippuen kiillolla tai kiillottomuudella voi ärsyttää hyvää makua.

Mutta mistähän se johtuu, että nimenomaan kiillolla on sellainen voima kutitella nauru- ja itkuhermoa? Kai se nyt on yks hailee, vetääkö pintaan vernissaa vai ei? Nykytaidetta voi pistää palatsiin tai kultakehyksiin mutta ei sellainen sen kummemmin naurata tai itketä, vaikka ehkä säväyttääkin. Anish Kapoorin Rettigin palatsin kylpyhuoneeseen sijoitettu sininen kivenmurikka näyttää kyllä melkoisen hämmentävältä, mutta ei se naurata ollenkaan, ei sen enempää Esko Männikkö vanhanaikaisissa kehyksissä. Mutta jos ajattelen niitä Max Bookin kiiltäviä töitä, niin ainoa mitä muistan on se kiilto. Niiden aiheista, hyvyydestä tai huonoudesta en muista mitään, mutta muistan kiillon ja se naurattaa edelleen. Oliko se edes Max Book, vai joku ihan toinen?

Kategoria(t): Uutiset, Vinkkejä maalarille. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *