Tikku-ukko

Mitä kaikkea nuoren taiteilijan tulee tietää taiteen taipaleelle astuessaan? Sen kun osaisi kertoa, mutta jotain sain taas yrittää, kun kerroin kuvien kera omasta työskentelystäni Oriveden Opiston kuvataidelinjan oppilaille.

Omien puuhien yleinen logiikka jää tavallisesti aika vähälle pohdinnalle. Tämä kai koskee yhtä hyvin taiteen tekemistä kuin elämää yleensä. Sen vuoksi mahdollisuus tällaiseen pikaretrospektiiviin diojen muodossa oli minulle itselleni arvokasta reitin opastusta. Sitä en tiedä viisastiko höpinäni opiskelijoita.

Vanhat työt tuntuvat joskus ihmeen tuoreilta. Kymmenen vuoden takaiset elämän tapahtumat voivat tuntua etäisiltä, mutta kymmenen vuotta vanhat työt eivät, johtuen ilmeisesti siitä, että teokset syntyvät mielestä (tai millä nimellä ajattelun pohjavirtaa haluaakin kutsua), joka on konkreettisesta ajankulusta riippumaton. Mielen aika ei ymmärrä kalenteriaikaa. Työskentely luo ihan oman aikajanansa, joka on reaaliajan ulkopuolella. Kun muistelen jonkin vuosien takaisen teoksen tekemistä, työskentelyyn liittyneet tunnelmat voivat tuntua etäisiltä kuin kivikausi, ja teoksen aikanaan ajatellut sisällötkin kauan sitten ohitetuilta ja unohtuneilta, mutta teos itsessään voi vaikuttaa menneistä sisällöistään puhdistuneena aivan tämänpäiväiseltä. Teoksen taide onkin ehkä jossain muualla kuin alun perin oli tarkoitus. Teos tuntuu kiinnostavalta silloin, kun se kertoo jotain muuta kuin mitä halusin sanoa. Työskennellessäni koen teoksen sisällöksi niitä asioita, jotka ovat jotenkin kielellä ilmaistavissa, vaikka pääosa työskentelystä onkin kielen ulkopuolista esteettistä muodonantoa. Jälkikäteen katsottuna teoksen kiinnostavuus tuntuu kuitenkin syntyvän jostain kolmannesta elementistä kielen ja esteettisen muodonannon ulkopuolella.

Mieluiten karttelisin mystisismiä, mutta ilmiselvästi on niin, että taide tulee taiteeseen mieluiten omia teitään, taiteilijan toiveita kuuntelematta ja eri tavalla kuin sovittiin. Ehkä tämä on olennaista, ja ehkä myös itsestään selvää. Hugo Simbergillä lienee ollut jonkinlainen henkilökohtainen syy maalata Halla, muuten tuloksena olisi ollut yhdentekevä kannon nokassa istuva tonttu. Me emme kuitenkaan niitä syitä tunne emmekä tarvitse. Me näemme teoksen, joka kiinnostaa estetiikallaan, ja joka sen lisäksi jostain syystä tuntuu sanovan enemmän kuin tavallinen tonttu ja olevan muutakin kuin Edvard Munchin Huudon plagiaatti.

(Menenpä sitten reilusti mystiikan puolelle, ehkä ohi varsinaisen asian (mystiikkaa vastustan samalla kiivaudella kuin käytän sitä oman työskentelyni perusteluna). Taiteilijalla on jotain, mitä tuskin on muilla ihmisillä. Heti kun maalaat kuvan, aukeaa ovi toiseen maailmaan. Otto Mäkilän maalauksen He näkevät jotain mitä me emme näe idea taitaa olla näin yksinkertainen asia. Piirrä ihmishahmo, vaikka tikku-ukko, niin olet jo tullut luoneeksi ihmisen. Kuka se tikku-ukko on, mistä tulee ja minne menee. Voit keksiä kokonaisen elämän. Voit keksiä kokonaisen maailman. Jos jäät pohtimaan tikku-ukkosi taiteellista tasoa, et löydä mitään. Asian ydin on muualla. Ei tikku-ukko ole kiinnostava. Mahdollisesti tikku-ukon taiteellinen taso on niin alkeellinen, että se ei kiinnosta ketään pätkän vertaa. Sehän on tietysti tylsä tehdä jotain mikä ei kiinnosta ketään pätkän vertaa. Ja onhan se tietysti pöljää piirtää tikku-ukko ja kiinnostua sitä itse hirveästi. Katso silti tikku-ukkoasi, siinä on luomasi ihminen, joka tulee jostain ja menee jonnekin – elää siinä toisessa maailmassa jonne pääset, jos se sinua kiinnostaa ja jos sinne haluat. Siellä toisen maailman puolella ei olla niin turhan tarkkoja; tikku-ukko toimii ja pelittää siellä ihan samoin valtuuksin kuin jokin hienostuneempikin hahmo. Mikä se sitten on se toinen maailma? Se on toinen maailma! Se on se juttu, josta käytetään erilaisia vaivautuneita ja kainoja nimityksiä kuten satu, leikki, alitajunta, mielikuvitus. Sadulla kuuluu olla opetus, leikki on lapsen työtä, taide on vakavaa leikkiä, alitajunnan ja mielikuvituksen hetteikköön ei pidä ihan kokonaan upota; koko siihen toisen maailman juttuun kuuluu suhtautua vähän huolestuneesti. Taiteilija ehkä maalaa hämäriä mielenluomia ja selittelee sitten nolona tekosiaan lehdistötiedotteessa ja apurahahakemuksessa arvokkaaksi arvelemallaan, tieteen puolelta lainatulla kapulakielellä, ja päätyy vahingossa samaan mielenhämärään. En ymmärrä sitä järkeilyn vimmaa! Ei vissiin kannata lähteä satumaahan aavan meren tuolle puolen ihan huvikseen toikkaroimaan. Paitsi jos on hirveän utelias. Oikeasti se toinen maailma on kaiken keskellä. Kuvitelmien maailma on se, minkä ympärillä me kaiken aikaa haahuilemme. Jos me emme osaisi kuvitella, meitä ei olisi. Voisin kuvitella satumaan – vaikkei sellaista oikeasti olekaan olemassa – jossa tieto, työ, yliminä ja mielikuvituksettomuus olisivat niitä asioita joista vakavasti otetavat aikuiset puhuisivat vähän alentuvaan ja karttelevaan sävyyn.

Tosimies hoitaa jotenkin samankaltaisen tikku-ukko-seikkailujutun miehekkäästi hiihtämällä kolmeen kertaan Etelämantereen ympäri ja pariin kertaan ristiin rastiin, ja jossain hypotermian horteessa satuilee ja näkee vallan villejä näkyjä. Epätosimies kuvittelee saman jutun sohvalla maaten. Tavallaan minusta on kyllä hauskempi maalata naparetki ateljeessa ja keksiä ne näyt huonelämpötilassa. Eihän siltä pohjalta tietenkään voi antaa lehdistölle lausuntoja henkisten ja fyysisten rajojen koettelusta, jos ainoa vamma on rakko peukalossa pensselin pyörittelystä, mutta on se duuni silti aika kivaa.

Tikku-ukko on ihan pätevä välikappale oman mielen satuiluhommassa, vaikkakin se täällä jaettavan maailman puolella saattaa kantaa kehnommin, jos sen taiteeksi koettaa kohottaa. Ei aina voi voittaa! Tikku-ukko on hyvän mielen taidetta par excellence; se toimii ensisijaisesti tekijänsä mielessä ja ehkä tuottaa siellä hyvän mielen; kenties mielihyvää mutta mahdollisesti myös hyvin toimivan mielen: jos onnistut luomaan tikku-ukosta maailman, niin eihän se heikko saavutus ole. Ulkoisen maailman (taidemaailman) puolelta katsottuna tikku-ukkoilun tontti on tosin jo vallattu ja kassa enimmäkseen tyhjennetty A.R. Penckin (maalari) ja Joel Shapiron (kuvanveistäjä) toimesta. Pitäköön taiteena hyvänään tikku-ukkonsa. Pencillä ja Shapirolla on varmasti oikein hyvä mieli, kaikin tavoin ymmärrettynä, sikäli kun ovat myös hyviä taiteiljoita. Tästä opimme, että taidetta voi tehdä vaikka tikku-ukosta. Käypänä vaihtoehtona tikku-ukolle suosittelen vaikkapa punaisia palloja.)

Opiskelijoille menneitä töitäni esitellessäni oli kiinnostavaa huomata (taas kerran) miten eri projektit liittyvät toisiinsa. Tietynlaisten vaivihkaisten teemojen toistuminen on aina hämmästyttävä ja mystillinen kokemus. Löydän alinomaa merkillisiä sisällön tai yksityiskohtien symmetrioita uusien ja vanhojen töitteni väliltä, vaikka teokset eivät ulkonaisesti mitenkään muistuttaisi toisiaan. En huomaa yleisiä teemojani yhden tai kahden näyttelyn perusteella, mutta kymmenen vuoden aikajänteellä nousee esiin jotain merkillistä toisteisuutta, joka pistää pohtimaan kuka kumma on se henkilö, joka nämä työt on tehnyt. Teokset itsessään näyttävät muodostavan jonkun ei-biologisen, pelkästään kuvina ilmenevän henkilön, joka toimii ikiomalla logiikallaan, sellaisella joka ei taiteilijan arkitoimissa näytä olevan lainkaan havaittavissa. Syntyy merkillinen tunne, että taiteilija on taiteensa jäljennös. Teokset eivät oikeasti heijasta minun arkitodellisuuttani, vaikka niin luulen, vaan minun arkitodellisuuteni heijastaa itse luomani, taiteena ilmenevän keinotekoisen mielen ailahduksia. Taide-olio on se, jolla oikeasti kuuluisi olla sosiaaliturvatunnus. Taide-olio käyttäytyy niin kuin ylimielinen, kaiken paremmin tietävä Sherlock Holmes, ja taiteilija on puolihölmö taide-olion perässä juoksenteleva tohtori Watson.

Vaikka mielestäni teenkin kuvia arkielämässä ympärilläni olevista sattumanvaraisilta vaikuttavista ja vaihtelevista asioista, syntyy outo vaikutelma, että arkielämäni asettuu aina taide-olion odotuksia vastaavaan muottiin. Miina Äkkijyrkkäkö se on sanonut, että pitää elää elämä, josta syntyy taidetta. Tuskin elämää tarvitsee kuitenkaan ruveta järjestelemään, se asettuu taiteen tahdon mukaiseksi joka tapauksessa. Olio ottaa omansa. Ehkä taide-olio tietää tulevan elämäni ja naureskelee partaansa tietäen tulevat toikkarointini. Ehkä taiteessa ilmenevä toisteisuus sisältää jonkin syvän salaisuuden. Tai sitten se sisällys on pelkkiä maneereita ja keksimättömyyttä. Ehkä se on sama asia. Ehkä minun mieleni hyllyillä on tavaranvähyyttä, ja sieltä tyrkätään aina samaa tavaraa, oli tarve mikä tahansa. Vaikka miten yritän aktiivisesti olla oikukas ja yllätyksellinen, huomaan että aina on repussa kumminkin samat eväät, ja niillä on pärjättävä. Joel Shapiro on kenties tajunnut tämän alusta saakka; voi keskittyä pelkästään vääntelemään tikku-ukkoa, tikku-ukossa on syvä salaisuus.

Tarkemmin ajatellen, taitaa olla niin, että sama hämärä logiikka tuppaa pätemään myös muussa elämässä. Toistuvuutta on havaittavissa, mutta elämän hälyä vasten sitä on vaikeampi erottaa. Ehkä kohtalon ja johdatuksen tunne elämässä on vain tavallista jämähtämistä, haaveilua, tiedonpuutetta, keksimättömyyttä.

Ei tämän mystisyyden tunteen tarvitse sen kummempaa olla, kuin että teen taiteeksi niitä samoja elämän epäselviä ja havaitsematta jääviä piintymiä, joita muutenkin elän, ja sitten ihmettelen sitä, kun taide ja arkielämä pyörivät piiritanssia kuin kaksi toisiaan kiertävää tähteä.

Tästä kai taiteessa on kyse, tuottaa ulkoistettu mieli. Ihminen ei tule toimeen ilman fiktiota, jota taide aina on. Minun on mahdoton ymmärtää itseäni toden (minkä toden?) kautta, mutta teosteni kautta ymmärrän edes jotain (ymmärrän, etten ymmärrä). Olisiko niin, että taide-olion mieli on myös totuudellisin mieli, vaikka se miten yrittäisi lasketella luikuria. Ja ilman sitä mieltä on lopulta hankala tulla toimeen, kun sille tielle lähtee.

Tämä on sitä, että maalari keksii itsensä, maalaa itselleen talon ja muuttaa sinne asumaan. Blogissa 29.6.2011 kirjoitin melankoliasta. Okkultisti Heinrich Cornelius Agrippa (1486–1535) määritteli Melencholia Imaginativan, joka uhkaa erityisesti taiteilijoita, joilla on vaarana että järjen käytön korvaa mielikuvitus ja katteettomat kuvitelmat. Houkutus on suuri, aivot narikkaan. Kuvittelun maailma on loppumaton maailma vaellella, mutta ihmisen kuuluu ottaa tosiasiat tosiasioina. Hankalaa vain on, että tosiasioita on usein vaikea sellaisiksi tunnistaa. Mutta ei se mitään, näennäistenkin tosiasioiden varassa voi elää ihan mukavasti, niin kuin me enimmäkseen teemme.

Kukapa kokisi melankoliaa taidetta tehdessään. Mielikuvissa ja katteettomissa kuvitelmissa vaellellessa ei tule suru puseroon. Mielikuvathan ovat itse asiassa mielen todellisuutta. Väittäisin jopa, että ihminen ei elä todellisuutta ollenkaan, jos yrittää jättää oman mielen todellisuuden elämättä. Ymmärtääkseni nykyinen aivotutkimus on saanut selville, että me työstämme mielenulkoista ja mielensisäistä informaatiota samoilla värkeillä.

Taiteilijan mieleen melankolia hiipii mieleen usein silloin, kun projekti on valmis ja edessä on taiteellista tyhjäkäyntiä. On orpo olo silloin, kun se ei-biologinen, kaikkea arkista vastuuta välttelevä taide-olio, taiteena ilmenevä minän puolikas livahtaa koloonsa ja jättää arkiminän vaivoineen oman onnensa nojaan. Ehkä Heinrich Cornelius Agrippa Melencholia Imaginativaa määritellessään nimenomaan tarkoitti taiteilijaa, joka on juuri purkanut näyttelyn, lukenut tylsät kritiikit, pakannut työt varastoon ja pohtii mihin seuraavaksi ryhtyisi, kun mikään huvita eikä päässä liiku minkäänmoista ideaa yhtään mistään. Rahat loppu, nainen jätti, tiskit tiskaamatta, auto katsastamatta, kolesterolit koholla, pensselit jämähtäneet palettiin – ja mitä nyt yleensä asiaan kuuluu. Näyttelyn jälkeen yhdelle jos toiselle taiteilijalle tulee mieleen, että touhu oli katteetonta kuvitelmaa vailla järjen käyttöä. Homma ei aina mene putkeen, ja vaikka menisi, tunnelmat ovat siitä huolimatta krapulaiset. Taiteilijoilla on vahva taipumus keskittyä ulkoisiin asioihin silloin kun teokset ovat näyttelyssä esillä; mitä mieltä niistä ollaan, kirjoitetaanko lehdissä, käykö kauppa. Oli vastaanotto miten mairitteleva tahansa, aina se voisi olla vähän parempi. Kun saa kuun, haluaakin auringon.

Työskentelyvaiheessa sellaisia ei voi ajatella. Ainakaan minä en voi kuvitella, että reagoisin työskentelyvaiheessa kenenkään mihinkään mielipiteeseen millään tavalla. Näyttelyn jälkeen voin olla epämääräisen tyytymätön riippumatta siitä, mikä oli vastaanotto. Työskentely on nautinnollista, työskentelystä pois tuleminen epämiellyttävää.

Paras lääke näyttelynjälkeiskrapulaan on seuraava näyttely. Silloin ei jouda ajattelemaan joutavia. Niin kuin yleensä: hyvin menee, kun ei ajattele. Ja kun ei sen kummempia ajattele, tekee uudelleen saman teoksen jonka on tehnyt jo lukemattomia kertoja, ja ihmettelee taas, mistähän se tuokin tuohon tupsahti. On jollakin tapaa hyvin miellyttävää olla lyhytmuistinen ja löytää oma työskentely aina uudelleen, ja aina yhtä tuoreen tuntuisena. Joku taiteilija puijaa itseään suuremmilla ulkoisilla vaihteluilla, toinen menee samoilla suksilla alusta loppuun. Minusta on hauska kompata kitaralla Van Morrisonia; joka biisin osaa aiemmin kuuntelemattakin, koska aina ne ovat samoja. Ja Van Morrison laulaa kaikki samalla sydänverellä, vuosikymmenestä toiseen.

Olen joskus ajatellut, että kaikki tulevat teokseni ovat jo valmiina mielessäni, ne pitää vain yksi kerrallaan toteuttaa pois. Ehkä ajatus on täsmälleen oikea.

Neuvo nuorelle taiteilijalle on siis: tikku-ukko. (Ei tätä kukaan usko.)

Kategoria(t): Uutiset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>