Kornia ja noloa

Andy Warholista usein kerrottu juttu on, että kun taitelija ei millään keksinyt mitä maalata, niin ystävä kehotti häntä maalaamaan jotakin mistä tämä pitää. Andy totesi pitävänsä rahasta, ja alkoi maalata dollarin seteleitä.

Ajatus on hyvä ja toimii, jos taiteilija maalaa sitä mistä oikeasti pitää, eikä sitä mistä pitää pitää. Rahasta pitäminen ei ole kovin tavatonta, ehkä rahasta kuuluukin pitää, mutta mennä nyt esittämään setelit halun kohteena, onhan se aika kornia. Jos joku tämän päivän taiteilija tekisi rahaa ihannoivan teoksen, teko olisi edelleen huomiota herättävä.

Inspiraatio edellyttää halua. Pitää haluta maalata sitä, mitä maalaa. Olisi mukavaa jos halun kohteeksi ja inspiraation herättäjäksi löytyisi aina jotain fiksua, hienostunutta ja yleisesti suosittua.

Alituiseen me uskottelemme itsellemme pitävämme jostakin mistä emme oikeasti erityisemmin pidä. Ja sitten yllätämme itsemme tykkäämällä oikeasti jostakin nolommasta kuin kuuluisi. Olisi kiva uskoa olevansa aina jalo, korkeisiin periaatteisiin lujasti ankkuroitunut ihminen, jolla on horjahtamattoman hyvä maku. Noloja juttuja voi olla ihan kiva maalata, mutta niitä on tylsä esittää muille. Nolon jutun ei edes tarvitse oikeasti olla kovin nolo. Kynnys on omassa mielessä. Voi kynnys tietysti olla yleisönkin mielessä. Olla vähän lattea on maalarille yleensä pienempi vaara kuin olla vähän nolo. Nolon aiheuttama myötähäpeä on kiusallinen tunne, yhdentekevä taas voi käydä hienostuneesta, jopa laadukkaasta. Yhden näkemyksen mukaan hyvää taidetta on häiritsevä taide. Nolo häiritsee. Jos siis haluaa hyväksi, on uskaltauduttava noloksi.

Andy Warholin mutkattomassa asenteessa on neroutta. Pyhä yksinkertaisuus! Kyllä minäkin rahasta tykkään, mutta rahasta tulee yleensä mieleen jotain muuta kuin setelit. Voiko joku tykätä seteleistä? En edes muista miltä nämä nykyiset setelit oikeastaan näyttävät, harvemmin niitä tulee katseltua. Sen muistan, että aikanaan kymmenen markan setelissä oli Paasikivi, ja siitä sai taittelemalla esille kaksi piilokuvaa; yhden söpön ja yhden hävyttömän. Ehkä seteleistä voi tosiaan pitää, ehkä ei olekaan niin, että se luksus jota seteleillä saa, olisi todellinen toiveen kohde, vaan päinvastoin, luksus vahvistaa sen, että meillä on seteleitä. Hankkiutuuko joku miljonääriksi sen takia, että voi sitten ostaa kaapin täyteen kalliita käsilaukkuja?

Andy Warhol ei tiettävästi ollut varsinainen älykkö. Siitäkö sitten seurasi se merkillinen turhat mutkat suoristava asenne, että kaikki on samanarvoista ja suurenmoista. Voiko kukaan keksiä mitään tyhmempää kuin tykätä rahasta ja maalata siksi seteleitä? Kertoa maalaamalla, että se mitä eniten himoitsee, on kasa paperilappuja. Eikä himoitse siksi, että olisi käyttämässä niitä lappuja johonkin, vaan siksi, että vain sattuu tykkäämään niistä. Tosi pöljällä asenteella osuu parhaiten asian ytimeen. Ehkä Warhol oli myös riittävän tyhmä ollakseen huomaamatta, että tyhmän maalaaminen on piinallista. Warholia ei kylläkään taida saada kiinni tyhmistä mielipiteistä, koska hänellä ei ollut mistään mitään mielipidettä, paitsi että kaikki on suurenmoista. Kuka on siteeratuin suomalainen nykyfilosofi? Matti Nykänen. Artfacts-sivustolla Warhol on mennyt Picasson ohi maailman arvostetuimmaksi taiteilijaksi. Vincent van Gogh, jonka töistä maksettiin joskus huimaavia summia, on nykyisin sijalla 220. Andy Warholia ja Matti Nykästä yhdistää se, että kumpikin osuu aina erehtymättä naulan kantaan.

Warholin ikonimaisen sommittelun takia olen tavannut tulkita hänen työnsä kristilliseen traditioon nojaavina: dollarin setelit ovat veriraha, soppapurkit viimeinen ehtoollinen, Marilyn on madonna, sähkötuoli on ristiinnaulittu, saippualaatikot jalkojen pesu. Tämä näkemys on oikea ja väärä. Keskittävä yhden asian sommitelma, joka ei esitä kohteestaan muuta mielipidettä kuin että tämä on suurenmoinen, viittaa pyhyyteen, ja Warholin aiheet löytyvät Raamatusta. Mutta Warhol ei takuulla pyrkinyt kommentoimaan kristinuskoa ja tuskin hän olisi jakanut tämän näkemykseni.

Kävin sähköpostinvaihtoa Ilmari Raution kanssa hänen uusiin nettisivuihinsa liittyen. Ajatus Rautiosta johti jonkin merkillisen mutkan kautta tuohon edelliseen pohdintaan Warholista. Ilmarilla on hyvä maalaamiseen liittyvä ajatus: hän yrittää nähdä jotain joka päivä. Näkemys on yksinkertaisessa itsestäänselvyydessään radikaali. Sehän on selvää, että turha on maalata jos ei ole nähnyt mitään. Minusta tuntuu, että harrastan sellaista turhuutta useinkin, ja tietenkin ilman muuta tulosta kuin että tulipa tehtyä. Ilmarin ajatus on sitä, että kiinnostuu maailmasta joka päivä, tarkkailee muutoksia lähellä olevissa asioissa, katsoo ja kiinnostuu yksinkertaisista asioista. Kiinnostuminen tuottaa maalauksen tai on tuottamatta. Inspiraatiota ei voi tilata. Ilmari voisi laajan tuotantonsa luomalla kokeneisuudella maalata uskottavan näköisen maalauksen ihan vain vanhasta muistista, leimata kellokortin ja todeta että päivä on pulkassa. On oikeastaan niin, että me arvostamme ja edellytämme, itseltämme ja muilta, tuotteliaisuuteen perustuvaa tapaa, arvostelmaamme itse tajuamatta. Tulos tai ulos! On saatava aikaan tuotos, tuotoksen laadusta välittämättä. On vaikea jättää maalaamatta silmät ummessa, käsikopelolta, tottumuksesta ja keskittyä sen sijaan asioita etukäteen arvottamattomaan toljottamiseen, vaikka tietäisi että toljottaminen tuottaa lopulta paremman taiteellisen tuloksen.

Maalarin työskentely nähdään usein tyylivalintana, että maalari ensin valitsee jonkin tyylin ja alkaa sitten tuottaa siihen sopivia teoksia. Ja me muodostamme mielipiteemme sen mukaan, olemmeko kiinnostuneita tämän tai tuon tyylisistä teoksista. Samaan vasuun solahtaa maalareita joiden työskentelyssä ei ole mitään yhteistä.

Maisema tuppautui ja jäi pysyvästi Ilmari Raution maalauksiin joskus varhaisella 1980-luvulla, mitä pidin silloin ihailtavana ja ärsyttävänä, mutta nuorelle miehelle vaarallisena ratkaisuna. Ei sellainen ollut järin muodikasta vaan kornia ja noloa setämaalarin hommaa. Syyn Ilmarin ratkaisuun kyllä tiesin: hänellä oli tapana pohtia asiat omin päin, eikä hänellä ollut haluja kysellä lupia mitä saa maalata. Maalarin ei tarvitse pohtia samoja asioita kuin mitä aikalaiskollegat pohtivat. Oma oksa voi alkaa versoa jostakin muustakin kohtaa taidehistorian puuta.

Kumma kyllä, kun nyt katson Ilmarin 1980-luvun töitä, niissä ei näy mitään noloa. Silloin marginaaliselta vaikuttanut ilmaisu näyttää nyt siltä, kuin hän olisi ollut keskellä valtavirtaa, johtuen kai siitä, että samalle tontille ilmestyi hieman myöhemmin tungosta. 1980-lukulainen sommittelu on hänen töistään aikaa sitten kadonnut, muuten perusilmaisu on pysynyt yllättävän muuttumattomana.

Omia noloa vältteleviä töitäni samalta ajalta on jo mahdoton katsella. Niistä näkee, etten halunnut maalata niitä. Nolot ja kornit luonnokset jemmasin kenkälaatikkoon. Siinä kenkälaatikossa on ainoa kiinnostava 1980-luvun työskentelyni, ja siellä saattaa olla myös ainoa nykyisen työskentelyni kytkös 1980-luvulle. Minusta tuntuu, että lopulta, joskus 1990-luvulla, maalaukseni itse päättivät maalautua sellaisiksi mitä ne oikeasti halusivat olla; tarttuivat toimeen kun eivät enää jaksaneet odotella maalarinsa päättymätöntä jahkailua. Kyllä se on niin, että on hyvä antaa maalausten itse päättää omista asioistaan. Jos niille yrittää antaa hyvää tarkoittavia neuvoja, ei siitä mitään tule.

Katso Ilmari Raution kotisivut ja Paratiisigalleria.

www.ilmari-rautio.com



 

 

 

 

Kategoria(t): Uutiset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>