Ekspressioita

Kävin Sara Hilden –museossa Tampereella katsomassa Ekspressioita-näyttelyn. Päivä oli oikein tuulinen, sateinen, hämärä ja kolea, ja toivoin tietysti kunnolla lämmittävää taidetäräystä. Ei tullut.

Vakuuttavan nimilistan Wassily Kandinsky, Ernst Ludwig Kirchner, Wilhelm Lehmbruck, Franz Marc, Heinrich Campendonk, Erich Heckel, Alexej von Jawlensky, Käthe Kollwitz, August Macke, Otto Mueller, Hermann Max Pechstein, Christian Rohlfs, Karl Schmidt-Rottluff, Arnold Schönberg ja Emil Nolde odotin järjestävän jotain sellaista rytinää, jonka energialla puskisin mukavasti läpi muutaman rapa- ja räntäkuukauden, mutta ei. Esillä oli huipputaiteilijoilta lähinnä keskinkertaisia teoksia. Joukossa oli hyviäkin töitä, mutta tämä näyttely ei jää ikimuistoiseksi. Suunnilleen samalla porukalla oli samassa paikassa klassikkonäyttely 32 vuotta sitten. Silloin oli esillä pelkästään grafiikkaa. Sen näyttelyn potku tuntui pitkään. Ymmärrettävää on, että Die Brücke ja Der Blaue Reiter –ryhmiin kuuluneiden taiteilijoiden parhaat uniikkiteokset eivät museoiden seiniltä hevin lainaan liikene, joten odotukseni lienevät olleet epärealistisia.

Kun siirryin portaita alakertaan, näyttelyn ilme tuntui yhtäkkiä raikastuvan. Kuka onkaan tuo maalari, jonka teossarja potkii oikein reippaasti jo etäältä katsottuna? Sehän olikin Jukka Korkeila. Alakertaan oli ripustettu varsinaisen näyttelyn täydennykseksi uudempaa ekspressionismia museon omista kokoelmista. Janne Räisänen ja Jukka Korkeila vetivät hienosti pisteet kotiin, jopa ohi A.R.Penckin ja Markus Lüpertzin, joilta myös oli esillä pari teosta alakerrassa. Hyvä Suomi! Vaikka Penckiä ja Lüpertziä suuresti arvostankin, heidän töissään tuntui tässä rinnastuksessa itseensä turhan vakavasti suhtautuva huumorintajuton vivahde. Totisia modernisteja!

Ilmeisesti ekspressionismissa on sadan vuoden aikana tapahtunut ilmaisua eteenpäin vienyttä evoluutiota. Ihan oikeasti. Minun mielestäni nykymaalarit käyttävät vaivattomasti monipuolisempaa ilmaisuvalikoimaa kuin Die Brücke ja Der Blaue Reiter-maalarit. Väitän, että nykyisin itsestään selvä värin, piirustuksen, sommittelun ja aihevalintojen ja niiden käsittelyn irtonaisuus on henkistä eteenpäin menoa, vaikka miten klassikkoja ihailisimmekin. Tietysti Kandinskyn ääressä pitkästyminen on vähän samaa kuin moittisi luolamaalauksen teknisiä puutteita. Jos menee keksimään abstraktin maalauksen, ei sen kustannuksella heti ala postmodernisti virnuilla. Sitä paitsi Kandinskyn ansiostahan meillä on näitä räisäsiä ja korkeiloita. Mutta minkäs teet, minä tarvitsen usein Kandinskysta innostumiseen päättäväisyyttä, jonka ainakin nyt lokakuinen sadepäivä oli lannistanut.

Se on myönnettävä, että Sara Hildenin rinnastuksessa Suomi-pojat saivat helppojakin lisäapuja siitä yksinkertaisesta syystä, että näyttelyn sadan vuoden ikäisiä teoksia näytti rassaavan raskas museosävy. Teokset olivat usein kellastuneita. Värisilmään oli säädettävä ikään kuin keltaisenpoistosuodatin. Tästä voisimme oppia, että jos mielellään maalaa mestariteoksia, materiaalit kannattaa valita hyvin. Vakiolaadun taidekin kannattaa maalata hyvillä materiaaleilla – mestariteos kun saattaa livahtaa pensselistä ihan ilman aikomusta.

Pompatakseni asiasta aivan ambomaalle, keltaisenpoistosuodatinta tai tärähdyksenkorjainta olen kaipaillut usein niissäkin tilanteissa, kun olen katsonut taiteilijoiden teoskuvia jonkin taiteen laatua arvioivan raadin jäsenenä. Raati arvioi taiteen sellaisena kuin se esitetään, eikä ala arvailla mitään taiteilijan eduksi. Siis kun olet tullut epähuomiossa maalanneeksi mestariteoksen tuota pikaa kellastuvalle paperille, valokuvaa se edes asiallisesti. Taideraati ei tajua synkkää salaisuuttasi.

Ekspressioita-näyttelyssä yritin nauttia Nolden akvarelleista museosävystä piittaamatta, mutta en ihan loppuun asti jaksanut. Kenties Nolde oli päättänyt säästää paperikuluissa sen verran, että sai iltasella ryystää yhden kaljan enemmän. Tavallaan ymmärrän.

Yllättävästi Ekspressioita-näyttelyn kiinnostavimmalta taiteilijalta tuntui Arnold Schönberg, jolta oli esillä sarja pieniä maalauksia. En tiedä johtuuko Schönbergin erottuminen museon yläkerran vaisusta yleisilmeestä vai Schönbergin lahjakkuudesta. Eniten se tietysti kertoo siitä, että Schönberg on ”harrastajamaalarina” jäänyt turhan vähälle huomiolle, mistä seuraa tuoreuden viehätystä. Arnold Schönberg tunnetaan atonaalisen, eli sävellajittoman musiikin keksijänä. Videona esitetyssä haastattelussa Schönberg kuvailee maalariuttaan melko naiivisti. Ilmeisesti Schönbergin pätevin teoreettinen aparaatti toimii vain musiikin puolella.

Schönbergin maalauksista esitetään yleensä Punainen katse (jonka olen ennen tätä näyttelyä nähnyt vain kuvajäljennöksenä), mutta ei juuri muuta. Sara Hildenillä nähdyn perusteella tuli nälkä; olisin mieluummin katsonut pelkästään Schönbergin tuotantoa esittelevän näyttelyn kuin tämän tunnettujen mestarien keskinkertaisempaa tuotantoa esittelevän katsauksen. Oikeastaan kiinnostavampaa olisi ollut paneutua nyt nähtyä enemmän Schönbergin musiikin ja maalausten suhteeseen kuin siihen, mihin Schönberg maalarina asettuu suhteessa muihin saksalaisiin ekspressionisteihin. Mutta onko niin, että myös Schönberg on niin tiukasti naulattu museoiden seinille, ettei irti lähde?

Ekspressioita-näyttely jatkuu Sara Hildenillä 13.1.2013 saakka.

 

 

Kategoria(t): Uutiset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>