Lisää sekoitusta

Kirjoituksessani 14.8. kerroin Pekka Hepoluhdan työskentelytavasta, siitä, että Hepoluhta keskittyy työskentelyssään vain siihen miten silmä värin näkee. Värimaalarin olennainen asia on havaitseminen, koska väri on vain niin kuin se nähdään.

Hepoluhta on opettanut värioppia vuosikymmeniä, mutta on päätynyt työskentelemään kunnon zen-mestarin tapaan. Hänen maalaamistaan ei ohjaa minkäänmoinen teoria. Hepoluhta maalaa tehdäkseen havaintoja siitä, miltä mallina olevan esineen väri näyttää, ja miten sama on toistettavissa paletilla. Ei tarvita oppijärjestelmää takataskuun, ei ”vanhojen mestarien tekniikkaa”, ei salaperäistä maalauslientä eikä taikapensseliä. Kun maalaa tarpeeksi monta kymmentätuhatta tuntia, päätyy ehkä yksinkertaisimpaan: maalaa aina samaa asiaa uudelleen, aina yhtä yksinkertaisesti ja joka kerta eri tavalla, koska maailma ei pysy hetkeäkään paikallaan. Hepoluhdalta ei kannata kysyä miten maalataan peltivati. Hän on maalannut sen niin monesti, ettei takuulla tiedä kysymykseen vastausta.

Hepoluhdan töistä on toisinaan erotettavissa jopa sekin missä ne on maalattu, vaikka teoksissa ei ole lainkaan viitteitä ympäristöön. Nykyisten Espoon Kilossa maalattujen töiden valo on erilaista kuin oli aiemmin Kauniaisissa maalatuissa töissä. Kilon työhuoneen ikkunan edessä on lehtevä puu ja tila on pienempi kuin Kauniaisissa. Kämppä on vanha isoikkunainen ateljee. Kauniaisten työhuone oli entisessä konttorirakennuksessa. Sen ympärillä oli betonirakennuksia. Voi vaikuttaa mystiikalta, että työympäristön eroavaisuus olisi asetelmamaalauksissa havaittavissa, mutta sitä se ei ole lainkaan. Värityksen eroavaisuus ei liity maalarin fiiliksiin, vaan siihen, että jokaisessa tilassa on omanlaisensa valo. Silloin kun olen nähnyt Hepoluhdan juuri valmistuneen maalauksen työhuoneella, siinä valossa kuin se on maalattu, on käynyt selväksi ettei aiheen ja maalauksen välillä ole minkäänlaista värieroa. Teokset eivät näytä edes peikuvilta (peili vääristää valoa), vaan aivan siltä kuin aiheen värit olisivat kloonautuneet maalaukseen. Mitäs järkeä sellaisessa maalaamisessa on? En minä tiedä, mutta näyttää hiton hyvältä ja kiehtovalta. Näen asioita jotka muuten jäisivät näkemättä. Hepoluhdan aiheet ovat välillä tyystin vailla mielenkiintoa sinänsä, mutta maalattuna niihin tulee jotain enemmän, vaikka maalari ei muuta teekään kuin toistaa aiheensa. Minulle tulee tunne, että enimmäkseen kuljen silmät ummessa, maailma jää suurimmaksi osaksi näkemättä. Kerran Hepoluhta maalasi lampusta roikkuvan sähköjohdon heittämän varjon. Oli yllättävän kiinnostavaa huomata miltä näyttää sähköjohdon varjo.

Montako varjoa olet huomannut tänään? Arvaan, että et yhtään, paitsi nyt kun luet tämän ja alat vilkuilla ympärillesi. Ruttaa yksi valkoinen A4-arkki pöydällesi ja katso montako värisävyä siitä erotat. Minä näen tuossa vieressäni nököttävässä kopiopaperin ruttanassa ainakin 12 sävyä: ikkunasta heijastuvan valon, kattolampusta heijastuvan valon, tietsikasta heijastuvan valon, ja kaikkien niiden varjot, puolivarjot ja keskinäiset heijastukset. Syvimpien varjojen vahvalle violetinsävylle en edes keksi syytä, mutta asialla lienee jotain tekemistä mustan paitani kanssa; sävy muuttuu kun liikun hieman. En kuitenkaan usko, että onnistuisin kaikkien noiden sävyjen maalaamisessa. Digikamera tuskin kykenisi erottamaan sävyistä puoliakaan. Miten minä tuosta taideopettajana kertoisin, kuinka se kuuluu maalata: ”sekoita ikkunasta heijastuvien valokohtien maalaamiseen titaanivalkoista, seruliinia ja ehkä hieman umbraa, edellyttäen että katsot aihetta samasta pisteestä kuin minä ja sinulla on musta paita päällä…”?

Värin tutkimiseen ei ole muuta järkevää tapaa maalarin kannalta kuin tehdä omia havaintoja. Ihmettelen usein sitä teorian lumoa, joka meitä houkuttaa. Ihmisillä on tapana hakea neuvoa kirjasta tai kysyä auktoriteetilta jotain asiaa, joka olisi helppo itse kokeilemalla selvittää. Ymmärrän toki sellaisen aloittelevan maalarin toiveen, että olisi halu saada tehdyksi mukavan näköinen taulu seinälle, ja sen takia on kiva lukea jostain oppaasta vaihe vaiheelta, että sekoita tuota tähän ja tätä tuohon, niin näyttää hyvältä. Sallittakoon. Vaikka oikeasti, tunnustan, en salli. Olen rasittavan tärkeilevä taideopettaja, samanlainen kuin ne kaikki niuhottavat pianonsoiton ja baletin opettajat, jotka ovat sitä mieltä että vain työn ja tuskan kautta oppi perille menee. Paitsi että minun mielestäni taide on leikkiä. Ei ole pakko onnistua. On hyvä sekoilla ja seikkailla, maalata väärin, ja ehkä kaiken törmäilyn jälkeen löytää jotain mitä ei edes arvannut etsiä. Ihmisiä usein tökkii kaikenlainen suorituskeskeisyys, ja kuitenkin sitten maalaaminenkin menee ulkoa ohjatuksi suorittamiseksi. Säännöt saa luoda itse! Ei ole olemassa oikeaa tapaa maalata paperinruttana. Kiinnostavaa on se, miten maalari aiheeseen asennoituu, ja millä tekee sen taikatempun, että maalaus on jotain enemmän.

Viimeksi kirjoitin sinne tänne kiivailevasta Martti Huttusesta, jonka yksi kiukun kohde on Ittenin värioppi. En ole Huttusen kanssa tyystin eri mieltä Ittenistä. Ittenin opit siitä, missä määrin mitäkin väriä maalauksessa pitää olla ollakseen harmoninen, on aika masentavaa puutaheinää. Itten asettuu auktoriteetiksi omin säännöin. Onneksi en ole ikinä nähnyt näyttelyä, jossa kaikki teokset olisi maalattu Ittenin harmoniasääntöjen mukaan. Pystyn kyllä kuvittelemaan miltä sellainen näyttäisi.

Johannes Ittenin Värit taiteessa toimii värioppikirjana sikäli, että siinä on kohtalaisen paljon asioita, jotka soveltuvat itse kokeiltaviksi. Vasta nyt huomasin, että alkuteos julkaistiin vasta 1961. Asenteellisesti se vaikuttaa 1920-1930 -lukulaiselta. Suomeksi kirja ilmestyi vasta 1989. Josef Albers oli Ittenin oppilas Bauhausissa, ja Albersin kirja Värien vuorovaikutus (alkuteos 1963, suomeksi Vapaan Taidekoulun julkaisemana 1978) on ollut Suomessa Ittenin kirjaakin keskeisempi värioppikirja. Albersin kirja on edelleen ihan pätevä. Kirjassa on teoreettista osuutta aika vähän. Kirja perustuu lähes kokonaan harjoitustehtäviin, joissa havaitaan värin riippuvaisuus ympäristöstään. Värien vuorovaikutus on oikeastaan yhden asian kirja. Lähes kaikki kirjan harjoitukset perustuvat yhteen ilmiöön, siihen, että silmä korostaa värien välistä kontrastisuutta. Kirja on ollut suomalaisessa väriopetuksessa turhankin kattavan opuksen maineessa, koska eipä se tosiaankaan kerro väristä juuri enempää kuin yhden asian. Sen voima on siinä, että se todellakin opettaa tekemään havaintoja, ja on sen vuoksi maalarille ohittamaton. Kirjan tehtävistä on kai yritetty tehdä taiteellisia sovelluksia, mutta ei siitä oikein mitään tule. Kirjan tehtävät ovat harjoitustehtäviä, ei muuta.

Martti Huttunen arvostaa Albersia, mutta manaa Albersin väriopilliset esikuvat Ittenin ja Goethen maanrakoon. Mielestäni Goethen ajatus, että värit esiintyvät valon ja pimeän rajalla, ei ole hassumpi. Kun valoa himmennetään tai pimeää valaistaan, syntyy värejä. Runollista, mutta ihan toimivaa.

Ota joku kirkas, valonväriltään valkoinen kohdevalo ja pistä sen eteen yksi kerrallaan valkoisia kopiopapereita. Kun katsot lamppua kohti, huomaat että valon väri muuttuu valkoisesta keltaisen kautta punaiseksi kun papereiden määrä kasvaa.

 

 

Saman ilmiön näet auringonlaskussa. Kun havainnoitsijan ja auringon välissä on enemmän ilmaa (ja siinä kosteutta ja pölyä), valon lyhyimmät aallonpituudet siroavat ja näkyviin jää vain pitkäaaltoisin, punainen valo. Samasta siroamisesta on kyse taivaan sinisyydessä, ja siinä, että kaukana oleva vuorenrinne näyttä siniseltä. Goethe ilmaisee asian niin, että valo joka on pimeyttä (esim. avaruuden tai vuorenseinämän pimeyttä) vasten, näyttää siniseltä. Voit huomata myös, että savu näyttää valoisaa taustaa vasten ruskealta ja varjoa vasten sinertävältä. Maalari voi ihan oikeasti hyödyntää tätä tietoa, vaikka Goethen ilmaisutapa olisikin enemmän runollinen kuin tieteellinen. Newtonin (jota Goethe asettui vastustamaan) tieteellisemmässä asenteessa ei sen sijaan ole juurikaan maalarille sovellettavaa.

Varsinainen kammotus Huttuselle on Ewald Heringin opponenttiväriteoria.

Heringin väriympyrässä on neljä pääväriä keltainen, punainen, sininen ja vihreä. Ympyrässä vastakkaisilla puolilla olevia värejä sekoittamalla pitäisi syntyä harmaata. Heringin ympyrää silmämääräisestikin vilkaisemalla voi kyllä sanoa, että sen punaista ja vihreää sekoittamalla ei synny harmaata, niinkuin ei synny myöskään Ittenin kirjan punaisesta ja vihreästä. Ihmissilmässä (useimmista muista nisäkkäistä poiketen) on värejä aistivia tappisoluja kolmea lajia: sinisiä, vihreitä ja punaisia. Heringin neljän päävärin väriympyrä ei tietenkään oikein natsaa näköjärjestelmämme kanssa.

 

 

Ittenin ympyrä puolestaan näyttää aikalailla fiiliksellä vetäistyltä, eivätkä sen vastavärit ole tosiasiallisia vastavärejä. Tosin en tiedä minkälainen on mahtanut olla Ittenin originaali.

 

 

 

En voi olla kuitenkaan edelleenkään äimistelemättä Huttusen kielellistä haksahdusta, täysin päätöntä kiivailua siitä, että punaista ja vihreää sekoittamalla ei voi syntyä harmaata. Asia on harvinaisen koominen ja joutava opillinen kysymys, ja Huttusen voisi jättää huomiotta, mutta mies on asiantunteva värikouluttaja ja sikäli huomiota vaativa.

Värisana vihreä kattaa väriympyrällä aika ison viipaleen. Juuri sen takia se keskivaiheen aallonpituuksille herkkä tappisoluryhmä on nimitetty vihreälle eikä keltaiselle herkäksi; kellanvihreät tappisolut on päätetty nimetä vihreiksi, koska se vaikuttaa nimityksenä sopivammalta. Arkipuheessa me käytämme nimitystä vihreä hyvin laajasta sävyasteikosta. Oliivinvihreä ja smaragdinvihreä ovat hyvin erilaisia värejä, silti nimitämme molempia vihreiksi. Keltaisen tontti sen sijaan on varsin kapea. Tippa mustaa keltaiseen sekoitettuna tekee siitä vihreän (oliivinvihreän!). Fysiologia ei ole ainoa syy erotteluun, kyse on myös kielestä. Voisimme käyttää väristä yhtä hyvin nimitystä oliivinkeltainen. Jostain syystä me olemme halukkaita tunnustamaan smaragdinvihreän ja oliivinvihreän sukulaisiksi, vaikkei samaa näköä juurikaan ole, mutta keltaiselle emme suo juurikaan liikkumavaraa. Pienikin sinisten tappisolujen havahtuminen siirtää keltaisen naapurivärin porukoihin. Huttunen on tietysti täysin selvillä tällaisesta asiasta ja tuo itsekin esille sen seikan, että värin nimistä puhuttaessa on syytä sopia minkä värijärjestelmän mukaan keskustellaan.

Me käytämme kieltä niin kuin käytämme. Vakiintunut kieli ei muutu viimeisimmän väriympyrän mukaan. Tuntuu hämmentävältä lukea Huttusen yleensä täysin asiallisesta kirjasta Värit pintaa syvemmältä primitiivireaktio ”Jos joku väittää saaneensa aikaan punaisen ja vihreän maalin sekoituksesta neutraalia harmaata, hän on tehnyt joko pahan virheen tai sitten hän puhuu vastoin parempaa tietoa tai sitten vain reilusti valehtelee.” Lukija joka on tottunut sekoittamaan harmaansa näin, tietää mokanneensa pahan kerran. Huttusella tuntuu olevan värijärjestelmät perusteellisesti solmussa tässä asiassa. Huttusen edellyttämä värisanastopoliittinen korrektius edellyttäisi, että opetettaisiin harmaan sekoittamisesta, että ”sekoittakaa ftalosyaniini-piip-iä (siis ei sinistä vaan sitä toista) ja tummaa kadmium-piip-iä (siis ei keltaista tai oranssia vaan sitä kolmatta) keskenään, niin saatte harmaata. Ehkä Huttusen mielestä tällaisen värisekoituksen yrityskin olisi rangaistavaa, ja tuloksen nimittäminen harmaaksi täysin sopimatonta. Huttusen oma nimiehdotus värille olisi puhrea, mutta kyllä minusta harmaa sopii ihan tarkalleen.

Huttunen suunnistaa eri väriympyrän mukaan kuin maalari. Huttusen värisielunmaiseman muodostaa väriympyrä RGB+CMY, johon kuuluvat additiiviset päävärit punainen, vihreä ja sininen, ja sen lisäksi subtraktiiviset päävärit syaani, magenta ja keltainen. Perinteisestä väriympyrästä (tai Goethen kolmiosta) se poikkeaa siten, että oranssi puuttuu kokonaan (keltainen ja punainen ovat vierekkäin) ja vihreän ja sinisen väliin on tungettu syaani. Violetin tilalla on sitä punaisempi magenta. Nimitys syaani viittaa itse asiassa sinisyyteen, ja sen vuoksi se esiintyy ftalosyaniinisinisen nimessä. Eli tässä uuden järjestyksen mukaisessa väriympyrässä on oikeastaan kaksi siniseksi nimettyä väriä: sininen ja syaani.  Näin on toimittu, koska nimistöä puuttuu.  On väri, mutta ei sille nimeä, joten erottelu päätettiin tehdä synonyymilla.  Olisi voitu sanoa turkoosi, mutta se luo liian vihertävän mielikuvan.

Additiivisia päävärejä käytetään siis televisio- ja tietokoneruuduilla ja subtraktiivisia painotöissä. Systeemi on optimoitu ihmisen näköjärjestelmän mukaan, mutta maalarin maaleja ei ole. Maalarilla on oma väriympyränsä, joka muodostuu tavanomaisimmista pigmenteistä. Käyttökelpoisimmat pigmentit asettuvat ennemminkin perinteisen ympyrän mukaan. Näiden pigmenttien merkitys maalarille on täsmälleen sama kuin CMY-värien merkitys on kirjapainolle. Niiden kanssa on elettävä. Maalari tietää, että tämä tietty varjon väri syntyy tätä ja tuota maalia sekoittamalla.

Väriopetusta on kahdenlaista, joko käytäntö- tai teoriapainotteista. Väri on näkökuva ihmisen silmässä. Sitä oppii ymmärtämään parhaiten havaintoja tekemällä. Suomalainen väriopetus on painottunut havaitsemiseen teorian kustannuksella. Huttusen kirja on teoreettinen opus, sellaisena hyvä, mutta omakohtaisen kokeilemisen osuus siitä puuttuu. Värinkäytön harjoitteiden sijaan kirja esittää opiskelijoille kysymyksiä kuten ”Kuka suomalaissyntyinen väritutkija on saanut Nobel-palkinnon?” Tunnustan, etten tiedä.

Taidekouluissa on näkynyt sellaista asennetta, että Albers-kurssi korvataan teorialuennoilla. Olen asennetta vastaan. Se on sitä samaa asennetta, jossa maalauksen opetuskin mielellään korvataan teorialuennoilla. Saamme kädettömiä maalareita, joilla on tohtorihattu päässä.

Palataan Hepoluhtaan. Toivoakseni ymmärsit miten hän maalaa: katsoo silmällä miltä mallina olevan esineen väri missäkin kohdassaan näyttää, sekoittaa saman paletilla ja siirtää värin maalaukseen oikealle kohdalle. Se onnistuu hyvin, koska hän on harjoitellut. Hepoluhta tunnustaa, ettei harrasta maalatessaan teoreettista tai filosofista ajattelua. Sen sijaan hän on väittänyt, että ihanteellista on jos maalatessa ajattelee jotain ihan muuta.

Martti Huttusen kirjan lukee tunnissa.  Peltivadin oppii maalaamaan kymmenessätuhannessa tunnissa.  Se on nyt tämän kirjoituksen tylsä viesti. Havaitsemisen oppiminen ja sen maalaukseksi muuntaminen ei käy käden käänteessä. Joten pensseli käteen!

Entä viisastuitko jotenkin tämän kirjoituksen väriteoreettisesta pähkäilystä? Luultavasti et. Lue kuitenkin kaikki värioppikirjat, joita eteesi sattuu – ja sitten unohda ne ja keskity havaintoon.

 


 

 

Kategoria(t): Uutiset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaus kohteessa Lisää sekoitusta

  1. Tommi sanoo:

    Wow, olipas mielenkiintonen artikkeli. Jäin ihan antaumuksella lukemaan tätä. Hatun noston paikka! =)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>