Näkeminen ja havaitseminen

Olen toisinaan havahtunut siihen, että umpituttu maantie näyttää oikeastaan jokseenkin vieraalta: jokin metsätaival tai peltoaukea on lipunut silmieni ohi kymmeniä kertoja ilman, että olisin kiinnittänyt yksityiskohtiin erityisemmin huomiota. Olen aina ajatellut muita asioita, enkä pystyisi sanomaan tarkkoja etäisyyksiä lähimpiin kiintopisteisiin. Olen nähnyt, mutta en ole havainnut.

Taiteen tekeminen on olennaisesti havaitsemista. Taiteilija tekee havaintoja siitä, miten maailma toimii. Kun maailmaa tönäisee jotenkin, saadaan havainto mitä siitä seuraa. Taiteilija tekee havaintoja siitä miltä maailma näyttää ja miten ihmiset käyttäytyvät.

Pekka Hepoluhdan maalausten näyttely avattiin AMA-galleriassa Helsingissä viime viikolla. Hepoluhta keskittyy työskentelyssään valon ja värin havaitsemiseen, siihen, miltä esineet todella näyttävät, kun maalari katsoo niitä tietyssä valaistuksessa ja tietyltä etäisyydeltä. Usein ne näyttävät Hepoluhdan maalauksissa hieman oudoilta. Hepoluhdan maalauksissa esineet näyttävät aina myös kauniilta, riippumatta siitä mitä esineet ovat. Kauneus ei ole hänelle edes varsinainen pyrkimys, se on vain tarkan havainnoinnin seuraus.

Tavallisesti esineen funktio ohjailee havaintojamme vastaamaan mielessämme valmiina olevaa mallia, emmekä havaitse esinettä sellaisenaan vaan enemmän tai vähemmän mallin mukaisena. Jos katsot piirtämisen tarkoituksessa jotain yksinkertaista esinettä oudosta perspektiivistä, olet luultavasti helisemässä, ja kenties päädyt esittämään esineen joko kohtisuoraan tai sitten outona vänkkyränä. Esine kyllä sinänsä piirtyy verkkokalvollesi oikein, ja voisi ajatella että kuva olisi helppo tulostaa maalaukseksi. Tässä kohtaa tekee mieli sanoa, että aivot narikkaan! Aivot kun käsitteellistävät, nimeävät ja selittävät yksinkertaisen asian mutkikkaaksi. Aika koomista, itse asiassa: silmä näyttää muodon ja värin täsmälleen oikein, eikä maalarin tarvitsisi muuta kuin jäljentää näkymä, mutta silti päässä rupeaa pörräämään raskas teoreettinen aparaatti. Mikä onkaan esineen nimi, käyttötarkoitus, materiaali, kiinnostus- ja kauneusarvot jne. ja entäpä mitä perspektiivi-, väri- ja materiaalioppi sanovat sen maalaamisesta? Periaatteessa esineen maalaaminen on yksinkertaista; katso mitä värejä näet, etsi tuubeistasi niitä vastaavat ja sohi ne pensselillä kankaalle. Hepoluhta työskentelee suunnilleen näin, ja tulokset näyttävät hämmästyttäviltä.

Hepoluhta on erityisesti kiinnostunut kiiltävistä tai läpikuultavista esineistä jotka häilyväisyytensä vuoksi käyvät aktiivista vuoropuhelua ympäristönsä kanssa. Hepoluhdan tämän kertainen suosikkiaihe on peltivati jossa on hieman vettä. Vadin muoto erottuu, mutta sinänsä se on esineenä Hepoluhdalle yhdentekevä. Maalausten kiinnostavuus syntyy siitä, miten esine heijastaa ympäristöään. Tällä kertaa Hepoluhta on karsinut aihevalikoimastaan ilmiselvästi ”rumat” esineet. Aiemmin on nähty satunnaisia tärpättipurkkeja ja sähköjohtoja.

Ehkä tämän näyttelyn ”rumin” esine on muovinen pakasterasia, jota kylläkin on vaikea maalauksesta sellaiseksi tunnistaa, siitä huolimatta että se on täsmälleen näköinen.

 

Pakasterasia asetetaan kategoriaan ”yhdentekevä, melko ruma”, eikä sen kauneuspotentiaalista yleensä ole havaintoa. Mutta muovipurkki voi olla äärettömän kaunis kun valo heijastuu sen pohjalla olevasta vesitilkasta, aivan kuin purkki olisi tehty jostain arvokkaasta materiaalista.

Eräässä Hepoluhdan maalauksessa on punainen lasipallo. Maalausta katsoessani ihmettelin, aiheuttaako punavärin intensiivisyys silmässäni jälkikuvan, kun selvästi näin punaisen pallon vieressä hailakan vihreän läiskän.

Sitten tajusin, että Hepoluhta oli maalannut kuvaan näkemänsä jälkikuvan. Hepoluhta kertoi maalaamastaan läiskästä, että koska hän maalaa mitä silmä näkee, niin hän maalasi myös näkemänsä jälkikuvan. Asialla on merkitystä. Lasipallo-maalauksen erityinen intensiteetti syntyy kahdesta asiasta. Ensinnä haamumaisesta jälkikuvaläiskastä ja toisaalta siitä, että Hepoluhta oli maalannut samankaltaisen simultaanikontrastihehkun myös renkaaksi pallon ympärille. Hepoluhta kertoi, että kirkkaan punainen lasipallo oli hankala maalattava ja maalatessa meinasivat keinot loppua kesken. Ratkaisu löytyi lopulta yksinkertaisesti – maalaamalla. Todellakin, illuusio ei synny millään teknillisellä kommervenkillä eikä fluoresoivalla pigmentillä, vaan aivan yksinkertaisesti sillä, että maalari siirtää kuvaan tarkasti oman näköhavaintonsa. Tiedän, että tämä ei ole lohdullinen tieto. Kukapa ei kaipaisi kaiken kirkastavaa superpigmenttiä ja hyperöljyä, jolla saisi kaikki hankalasti maalattavat asiat kädenkäänteessä hehkumaan. Valitettavasti juttu ei mene niin. Maalaamisessa on vaikeaa se, että se on lopulta niin yksinkertaista. Ei auta vaikka lukisi kirjastollisen kirjoja. Kymmenen tuhannen tunnin sääntö on armoton: taitavaksi tulee kuin harjoittelee kymmenen tuhatta tuntia. Sitten osaa maalata vesitilkan peltivadin pohjalla. Voi Herran pieksut. Mutta kyllä se näyttää hyvältä kun sen osaa.

Näyttely jatkuu 2.9.2012 saakka paikassa Galleria Ama, Rikhardinkatu 1, Helsinki.

Suosittelen.

 

Kategoria(t): Uutiset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *