Taiteilijamyytti

Antti Nylén huomauttaa kirjassaan Halun ja epäluulon esseet, että kaikki kaunokirjallisuuden tekijät ovat fiktiivisiä. Hyvä! Ajatus on itsestäänselvyys, joka yleensä jää sanomatta. Sen voi laajentaa koskemaan kaikkia muitakin taiteenlajeja. Nylén kirjoittaa: ”Kirjailija ”keksii itsensä”, halusi tai ei, tietoisesti tai tiedottomasti, ja tulos on tämän valinnan mukaan mietitty tai ajattelematon. Laiska kirjailija ei erota itseään tekijäkuvastaan. Hän on rehellinen sillä tavalla kuin oikeiden, läsnä olevien ihmisten kesken ollaan rehellisiä: takellellen ja sanojaan sovitellen, punastellen, peläten ja pahoitellen. Hän pelkää paljastuvansa, vaikka kaikkien tiedossa on (pitäisi olla), että hän käyttää kirjallista naamiota.”

Jos taiteilija on haluton erottumaan taiteilijakuvastaan, yleisö on siihen usein vielä haluttomampaa. Itse asiassa taiteilijat eivät välttämättä muistuta teoksiaan juuri lainkaan, jos taiteilijoita tarkemmin katsoo. Saan toisinaan itseni kiinni siitä, että liitän taiteilijaan jotain hänen teostensa ominaisuuksia. Saatan nähdä siveltimenvedoissa rohkeutta ja herkkyyttä ja ties mitä kliseitä, ja sitten olen sitä mieltä, että taiteilijassa itsessään on ilmiselvästi samoja ominaisuuksia. Oikeasti ei tarvitse olla herkkä ihminen maalatakseen herkkiä siveltimenvetoja. Kenties vaalennettu väri ja hyvä motoriikka riittävät. Kuten tiedetään, ihaillun taiteilijan tapaaminen elävässä elämässä voi olla pettymys. Tyyppi voi olla umpitylsä.

Taiteilija voi itsekin harmikseen havaita saman jutun, että on jokseenkin ankea henkilö, vaikka tekee kiinnostavia teoksia. Maalari maalaa omakuvaa, niin kuin maalarit aina tekevät, ja ehkä lopulta omakuvasta tulee maalarin mielestä niin mukavasti näköinen, että on kiva ajatella, että kuva on sama asia kuin maalari itse. Siinä on tallessa äly ja kaikki taiteilijan haavat ja sydänveret ja elämänviisaus, ja muu toiveajattelu. Jos taiteilijalle jää asiassa jotain epävarmuutta, aitouden illuusion saa varmistettua sillä, että ryhtyy elämässä matkimaan itse keksimäänsä omakuvaa, ja lopulta kaikki ovat sitä mieltä että taiteilija ja hänen taiteensa ovat yksi ja sama asia. Värikäs ja räiskyvä maalaus edellyttää, että taiteilijalla on vähintäänkin hassu hattu.

Kukapa olisi puhtaammaksi viljelty illusorinen taiteilijafiguuri kuin tänä kesänä Mäntän Honkahovissa esillä oleva Kalervo Palsa, juuri se sama, jonka tavanomaisimmin katsotaan olevan aidoista aidoin taiteilija? Yleisöllä on kova halu uskoa aitouteen (pitäähän maailmassa olla jotain aitoa), eikä siihen kovin kummoisia tunnusmerkkejä tarvita. Niinhän Reidar Särestöniemeäkin myytiin aitona Lapin shamaanina, ja ehkä se myytti menee edelleenkin jossain määrin läpi.

Kalervo Palsa päätti elää elämän, josta kaikki myyttiin sopimaton oli karsittu pois. Ikään kuin jokin taiteilijanerouden suuri sormi osoitti suunnan, että näin tämä elämä on nyt elettävä, eikä pullikoida sovi. Sex Pistolsin Johnny Rotten moitti kaverinsa Sid Viciousin hölmöyttä tämän kuoleman jälkeen, kun Rottenin mukaan Vicious nieli hetkessä koko paketin: sex, drugs and death. Palsan suomalainen versio samasta oli: ei seksiä, ja huumeena kiljua – mutta kuolema sentään on sama Lontoossa ja Kittilässä. Ei se Palsan kuolemakaan ihan putkeen mennyt; taiteilija oli kuollessaan neljäkymmentävuotias, eli vähän liian vanha, ikävästi keski-iän rajapyykin ylittänyt. Myyttisen maalarin kuuluu kuolla viimeistään 37-vuotiaana. Rokkareillahan parasta-ennen-päiväys tulee täyteen kymmentä vuotta aiemmin.

Jostain merkillisestä syystä ihminen joka uskollisesti tallustelee valmiiksi raivattua taiteilijamyytin polkua, saa jälkeenjääneiden silmissä epätavallisen aidon ihmisen maineen. Urheiluna laji on toki raskas. Jokainen, niin myyttiseksi taiteilijaksi aikova kuin yleisökin, osaa perussäännöt, ja harva taitelija tohtii koetella kovassa lajissa voimiaan. Ehkä Kalervo Palsa salaa haaveili mukavasta perusmaalarin elämästä. Tai ehkä ei haaveillut, mutta minun puolestani olisi ollut ihan OK, jos Palsa olisi lopettanut myyttinsä kanssa pöljäilyn ja vaikka hankkinut perheen, koiran ja rintamamiestalon, saanut apurahan ja maalannut tilauksesta muotokuvia. Kestäisin sen, että Palsa olisi jäänyt henkiin, vaikka hyvä myytti olisikin siinä mennyt vähän pipariksi, jos vastineeksi olisin saanut seestyneen maalarin loistavia teoksia. Olettaisin, että Palsan tasoiselta maalarilta olisi sellaisia syntynyt. Mutta ei ollut jätkällä siihen pokkaa! Taiteilijakollegat olisivat nauraneet, Kittilän juoppokaverit olisivat nauraneet, jälkipolvet olisivat nauraneet. Palsa kun kuuluu niihin taiteilijoihin, jotka säilyvät yleisön mielessä enemmän myyttisen elämän kuin taiteen takia. Palsan kenties loistokaskin myöhäistuotanto (jos sellaista olisi ollut) ohitettaisiin epäaitona, nolona jälkinäytöksenä. Kai se vain on perin juurin hankalaa olla rankka jätkä.

Jos käyt Mäntän kuvataideviikoilla, katso Pekilon näyttelyn ohella myös Palsa Honkahovissa. Näyttelyssä ei ole merkittäviä Palsan töitä, mutta jokunen kiinnostava kuitenkin. Teokset ovat paljolti Palsan varhaistuotantoa ja niistä käy ilmi, että Palsa oli erinomainen maalari jo parikymppisenä.

Pekilo paljasti minusta konservatiivin, mikä asia ei kylläkään tullut täytenä yllätyksenä. En syttynyt mitenkään vimmaisesti, vaikka olihan se taide ihan hyväksi tunnistettavissa. Heikki Marilan maalaukset olivat erinomaisia, samoin kuin Jukka Rusasen näennäis-spontaanit roiskemaalaukset. Hienolta näytti Laura Wesamaankin teos. Hanna Saarikosken video oli vänkä. No, itse asiassa teoksena pidin hyvinkin monesta vastaan tulleesta taideluomasta. Ehkä jotain nihkeyttä minussa herätti niin kovin monen teoksen kierrätyssäläläjä-meininki. Lajissa on lumonsa, ja hyviä teoksia sinänsä saattoivat olla, mutta ei sen sortin töitä montaa vierekkäin viitsi katsoa. Enkä niin kauheasti jaksa sitä taiteen kielioppisääntöjen treenailua, että onko tämä nyt sitten taidetta kun pistän nämä palikat tähän vierekkäin näin. Minusta olisi mukavaa kun joku vain sanoisi teoksella jotakin, vaikka että miltä tuntuu olla ja elellä. Että sanoa pöläyttäisi jotain selkeästi välittyvää, eikä niin kovasti pohtisi jakauksen paikkaa. Mutta hyvä on, tunnustan, viitsimisestähän se aina on taiteen katsominen kiinni. Jos ei viitsi, on turha marista ettei pääse jyvälle.

 

 

 

 

 

Kategoria(t): Uutiset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *