Pehmeää ajattelua

Tampereen Patosillan kaiteeseen kiinnitetyistä lemmenlukoista taidetta tehnyt One Love-taiteilijaryhmä tuli eilen julkisuuteen kertomaan mistä teoksessa on kyse.

Ryhmän taiteilijat Kaija Papu ja Antti Pussinen kertoivat tutkivansa lukkoteoksellaan kaupunkitilan konflikteja. Kohtalaisen konfliktin teos saikin aikaan. Joidenkin mielestä mekkala sinänsä on onnistuneen teoksen tunnusmerkki, ilmeisesti ajatuksella kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta.

Ryhmän tiedote on hämmentävä. Taiteilijat kertovat olevansa yllättyneitä siitä, että lukkonsa ripustaneet ihmiset ovat loukkaantuneita ja että teoksesta käyty keskustelu on ollut vihamielistä. Taiteilijat kertovat tiedotteessaan myös, että installaation lähtökohtana oli ihmetys lukosta rakkauden symbolina. Heidän mielestään rakkauden ei kuulu kahlita vaan vapauttaa. He halusivat muovata lukkometallista veistoksen, joka symbolisoi rakkautta yhdistävänä voimana. Ulkoasultaan rosoinen ja paikoitellen kiiltävä veistos kuvaa heidän mielestään rakkautta hyvin. Taiteilijoiden mielestä joskus rujokin rakkaus on vahva ja kestävä.

Kivoja ajatuksia. ”If you love somebody set them free”, sanoo myös Sting, ja olen aivan samaa mieltä. Olen myös, kuten useimmat ihmiset, sitä mieltä, että rakkaus ei ole aina kiiltokuvaa. Rakkauden kuvauksena One Love –ryhmän teos kuitenkin on täysin lattea. Ei muodonantoa vailla oleva rosoinen ja aggressiivinen metallimöykky ole syvällistä ja oivaltavaa taidetta, vaikka onkin esillä taideteoksena ja herättää keskustelua. Mikä tahansa voi kuvata mitä tahansa ja minkä tahansa asian äärellä voi vajota syviin mietteisiin. Oikeasti jokin television liukuhihnatuotettu perhesarja voi kuitenkin ihan epähuomiossa kertoa osuvammin ihmissuhteiden kiemuroista kuin sankarilliseksi yrittelevä taideteko.

Taiteilijoilla on toisinaan se harha, että taide itsessään kantaisi, että teko on tärkein, vaikka ajatus pätkii. Aivan kuin väline itsessään olisi viisastenkivi joka antaa oikeuksia ja nostaa löperönkin ajattelun merkitykselliseksi. Taidepäissään voi tulla tehneeksi jotain, mikä muuten jäisi tekemättä. Ilman taiteen savuverhoa sillankaiteen lemmenlukkojen irrottelu näyttäisi aivan muulta, ehkä lähinnä toisten ihmisten onnen kadehtimiselta, mutta kun touhun naamioi teorian ja taiteen suojiin, se ykskaks tuntuukin ihan järkevältä ja maailmoja syleilevän kauniilta. En kuitenkaan usko, että taide sinänsä olisi minkään tekemisen oikeuttaja.

On totta, että lukkojen kiinnittäminen Patosillan kaiteeseen ei ole alun alkaen ollut luvallista, eli vailla oikeuksia ovat lemmenparit lukkojaan kiinnitelleet. Kaupunki on kuitenkin päättänyt antaa niiden olla. Eivät lukot kaikkien suosiossakaan ole olleet. Voi kysyä miksi. Mikä siinä niin kiusaa, että jotkut haluavat ilmaista sitoutumistaan näkyvästi?

Papu ja Pussinen määrittelevät tiedotteessaan kaiteessa olleet lukot teokseksi ja turvautuvat juristeriaan sanomalla että ”tekijä ottaa aina riskin, kun tekee teoksen julkiseen tilaan luvatta. Silloin ei voi tietää mitä omalle teokselle tapahtuu. Se voidaan poistaa, sitä voidaan muokata tai se voi kohdata ilkivaltaa. Lukkojen laittajat ovat ottaneet tämän riskin tietoisesti kun eivät ole hakeneet kiinnittämiselle kaupungin lupaa.”

Taiteilijat puhuvat omilla käsitteillään asiasta, joka todellisuudessa on aivan muuta. Ei lukoista voi puhua teoksena. Seikalla ei ole mainittavampaa merkitystä, mutta ajattelun tapa kertoo melko piinallisesta taideputkiaivoisuudesta. Kaupunkitilaan interventiota suunnitteleva taiteilija työkseen selvittää pykälät ja etsii porsaanreijät. Lemmenpari ei selvitä mitään, vaan kiinnittää lukon ja toivoo parasta.

Maailma ei koostu teoksista. Oikeasti maailmassa on runsaasti taiteesta vapaita alueita, ja niin pitää olla. Kammottavin dystopia olisi taiteeksi muuttunut maailma. Sitä paitsi, jos sillankaiteen lukot olisivat taidetta, jollain olisi niihin tekijänoikeus, jolloin ehkä päästäisiin kiinnostaviin lakiteknisiin pohdintoihin.

Taiteilijat saivarrellen perustelevat touhuaan niin kuin isot pojat kiusantekoa, että voinpa tuosta potkia nuo leikit nurin, kukas käski rakentaa ja meillehän ei kukaan mahda mitään. Taiteilijoiden mieleen ei edes juolahda, että pitäköön ihmiset symbolinsa jos niin haluavat, arvostivat taiteilijat sitä tai eivät.

Papun ja Pussisen mielestä taide sinänsä ja se, että he sattuvat olemaan kiinnostuneita julkisesta tilasta ja siihen liittyvistä konflikteista, antaa moraalisen luvan toimia oman mielen mukaan – tietoisina siitä, että teosta ei tule sanktioita, koska lukoilla ei ole minkään lain suojaa.

Taiteilijat toivovat teoksen avaavan keskustelua taiteesta kysymällä kolme tyhmää kysymystä. Kysymykset kuuluvat: olivatko kaiteessa olevat lukot taidetta? Entä ovatko lukot nyt enemmän tai vähemmän taidetta kun ne ovat museossa? Olisiko ollut parempi, että kaupunki olisi vienyt lukot romumetalliksi kuin että niistä tehtiin taidetta?

Lukot kaiteessa eivät ole taidetta. Niistä ei yksittäin eikä yhdessä muodostu itsenäistä ja omaperäistä luomistyön tuotetta, eikä lukkoja ole ripustettu taiteen tarkoituksessa. Teosta ei ole, jos ei ole tekijää. Lukkojen ripustajia tuskin kiinnostaa pohtia Pajun ja Pussilan jonninjoutavaa taidetta vai ei-tuumailua, enkä tiedä kiinnostaako ketään muutakaan. Sulatettuna ja museoon siirrettynäkään lukot eivät ole sen enemmän tai vähemmän taidetta vaan ne ovat taiteen materiaalia. Niistä tehty teos sen sijaan on taidetta, koska se on itsenäinen ja omaperäinen, taiteeksi alun alkaenkin määritelty luomistyön tuote, joka myös on asiantuntevan ulkopuolisen tahon taiteeksi legitimoima. Se on hyväksytty taideteoksena museossa pidettävään taidenäyttelyyn. Asian lisävakuus on, että tekijät ovat aiemmilla näytöillään ikään kuin suorittaneet taiteen mopokortin. Siitä, että teos on taidetta, ei laadullisesti seuraa mitään. Taide ei ole herkkua sinänsä, se on vain yksi kategoria. One Love -ryhmän teos voi olla potaskaa, taidetta se on silti. Kolmas kysymys on paljon puhuva ja kertoo taiteilijoiden logiikasta; ajatus ilmeisesti kulkee niin, että taiteeksi päätyvä lukko olisi paremmin kohdeltu lukko kuin romumetalliksi kierrättyvä. Ikään kuin taide olisi se hienoin kategoria.

Taiteilijat siis katsovat tehneensä vapautustyön, jossa tyhmistä kahlehtivista lukoista valmistettiin hienoa museokelpoista taidetta, ja siten ne kenties pelastettiin päätymästä kierrätykseen, jossa niistä mahdollisesti olisi tehty uusia tyhmiä lukkoja kaiteeseen ripustettaviksi. Jos sattuisin kuulumaan lukon ripustajiin, suhtautuisin kielteisesti siihen, että lukkoni olisi päätynyt minut tyhmänä esittävän taideteoksen materiaaliksi. Siitähän teoksessa on kyse, se arvostelee lukon ripustajien rakkauden kuvaksi valitsemaa symbolia. Teos arvostelee sitä, että ihmiset päättävät sitoutua toisiinsa ja osoittavat sen tietyllä symbolilla jonka voi tulkita toisin kuin symbolin käyttäjät sen itse tulkitsevat. Eiväthän ne symbolit aina niin osuvilta tunnu. Ei kristillinen ristikään äkkipäätä ajatellen tunnu rakkauteen viittaavan. Miten koomista, taiteilijat eivät tyydy symboliseen hyökkäykseen, vaan järjestävät raskaan ja konkreettisen operaation kommentoidakseen symbolia. Siinä on taistelu jota ei voi voittaa.

Taiteilijat kertovat, että teoksen tarkoitus oli kiinnittää huomio lukkoihin ilmiönä. Sellainen ei edellytä taiteilijoiden teoksen toteutustavaksi valitsemaa aggressiivista elettä. Taiteilijat kuitenkin esiintyvät ikään kuin aggressiota ei lainkaan olisi ja että teos olisi jonkinmoinen rakkauden ele. Taiteilijoiden anonyymiyden väitettiin viittaavan lukkojen ripustajien anonymiteettiin. Lukon ripustaminen ja lukon ripustamista kommentoiva teos eivät ole lainkaan samalla viivalla toisiaan peilaavia asioita. Taiteilijoiden anonyymius oli ilmiselvä yritys huudella puskasta.

Papu ja Pussinen toivovat, että heidän nyt yhteisölliseksi väittämänsä lukkoteos jatkaisi vielä elämäänsä ja sen vuoksi he keskustelevat Tampereen kaupungin toimijoiden kanssa mahdollisuudesta sijoittaa teos näyttelyn päätyttyä johonkin julkiseen tilaan. Taiteen ammattilaisina he tietävät, että julkiselle teokselle tosiaankin pitää hakea lupa, ettei se ei päädy romumetalliksi ja kierräty takaisin lemmenlukoiksi.

Mieleeni tulee, että mitäpä jo menisin ensin aidan jemmasta arvostelemaan naapurin meneillään olevia puuhia ja sitten ryhtyisinkin päällysmiehenä organisoimaan hommia joksikin muuksi kuin naapurilla oli aie, ja lopulta kehuskelisin että onpa mukavaa tämä yhteisöllinen puuhailu?

Löperön ajattelun ja ylimielisyyden yhdistelmä on kerrassaan raivostuttavaa.

Teoksen voi nähdä TR1 Taidehallissa 12.8.2012 asti.

Näin keskikesän juhlan aikaan sopii ripustella uusia lemmenlukkoja tai kokeilla lemmenavaimia ja -juomia ja työntää kukkia tyynyt ja patjanaluset täyteen ja kirmailla niityllä – ja mitä muuta lemmentaikaa sitä nyt kukin keksiikään.

 

 

Kategoria(t): Uutiset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *