Hesari ja Guggenheim

Helsingin Sanomat sortui pääkirjoituksessaan hämmästyttävän matalamieliseen kiukutteluun siitä, että Helsingin Guggenheim-museohankkeen matka nyt tyssäsi. Helsingin Sanomien mukaan museota vastustettiin ulkomaalais- ja erityisesti Amerikanvastaisuuden takia. Muiksi vastustuksen syiksi lehti näkee, että joidenkin mielestä nyt törsättäisiin peruspalveluihin tarvittavaa rahaa turhuuteen ja toisaalta että kansainvälinen taidemuseo veisi määrärahoja muilta täällä jo toimivilta museoilta ja ylipäätään suomalaiselta kuvataiteelta.

Tunnustan, että kuulun viimeisenä mainittuun joukkoon. Raha ei ilmesty tyhjästä. Guggenheimin lisenssimaksuja tuskin otettaisiin peruspalveluiden määrärahoista. Ajatus toki oli, että museo kannattaisi itse itsensä ja toisi turistivirtojen myötä rahaa Helsinkiin. Jotenkin en vain usko, että taloudellisesta vastuusta täysin vapaa amerikkalainen osapuoli, jolla olisi myös vapaat kädet näyttelyiden sisällön suhteen, olisi paras tae museon kannattavuudelle.

Jotkut ovat ihmetelleet, että ovatpa taiteilijat nyt yhtäkkiä kovin taloustietoisia. Kyllä taiteilijat sellaisia toisinaan ovat. Jussi Kivi sai muutama vuosi sitten korvaukseksi osallistumisestaan Venetsian biennaaliin kolmetuhatta euroa. Paljon rahaa? Taiteilija työskenteli useita kuukausia näyttelyn eteen. Toisaalta, museonäyttelyistä ei makseta taiteilijoille mitään, paitsi toki kuvastokorvauksia jotka ovat teosmäärän mukaan joitakin satasia. Sellainen ajatus, että taiteilijoille joskus maksettaisiin työstä palkkaa ei ota edetäkseen, vaikka kyse ei edes olisi suurista summista. Ei voi välttyä ajatukselta, että taiteen sisältö ei oikeasti kiinnosta. Outo logiikkaristiriita on siinä, että kun jossain toisaalla ajatellaan, että ihmiselle pitää maksaa paljon rahaa jotta tämä ylipäätään motivoituisi tekemään töitä, taiteilija koetaan hankalaksi tyypiksi jo silloin, jos tämä keksii pyytää päivärahaa – palkasta puhumattakaan.

Ei ole odotettavissa, että suomalaiset taiteilijat porskuttaisivat vaikka Guggenheim-museo tuottaisi miljoonatappioita. Ne tappiot kiertyvät kuitenkin lopulta taiteilijan kukkarolle muiden kulttuurimäärärahojen leikkauksen myötä.

Jokainen ammattiryhmä pitää kiinni eduistaan. Jos näyttää siltä, että Pajusen poppoo pelaa kovin riskialtista uhkapeliä, jossa valttikortit ovat aivan muissa käsissä, taiteilijoilla tietenkin tulee tarve toppuutella intoa. Artisti tietää, että artisti maksaa aina.

 

Kategoria(t): Uutiset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *