Guggis nurin

Nyt taisi Helsingin Guggenheimin matka päättyä. Kannatusta sille ei ole jäljellä oikein missään. Olin alkuvaiheessa hankkeen kannalla. Mikäpäs siinä, jos Helsinkiin olisi rakennettu ison kokoluokan museo, jolla olisi ollut tarjota jatkuvasti Kiasman profiilista poikkeavia huipputason näyttelyitä. Guggenheimilla luulisi olevan omissa kokoelmissaan huima määrä sellaista modernia ja nykytaidetta, jota ei täällä muutoin nähdä ikinä.

Innokkaankin riemu hiipui, kun Guggenheim-säätiön tolkuttoman ylimieliset vaatimukset tulivat julkisuuteen. Ei se nyt oikein niin voi mennä, että amerikkalainen osapuoli tienaa suomalaisten kustannuksella, vaikka näyttelyihin pantaisiin esille Guggiksen johtajien piirtelemiä tikku-ukkoja.

Merkillistä hankkeessa oli se, ettei näyttelyiden sisällöstä oikeastaan koskaan puhuttu julkisuudessa mitään. Ikään kuin olisi haluttu pelkästään wau-pömpeli Katajanokan rantaan, ja sitä sitten olisi tultu maailmalta joukoin pällistelemään. Samantekevää, olisiko pömpelissä ollut edes ovia.

Taiteilijoita aina tökkii se, että taidepömpeleitä kyllä rakennetaan, mutta toiminnan rahoitus tuppaa olemaan niin ja näin. Rahoitus riittää ehkä jotenkuten siihen, että sähkölaskut ja henkilökunnan palkat maksetaan, mutta itse taide saisi mieluiten olla ilmaista. ”Artisti maksaa”-hokema ei ole vitsi, vaan ihan oikeasti totta. Jos ne Guggenheim-museon rakentamiseen tarvittavat 140 miljoonaa käytettäisiin olemassa olevien museoiden kehittämiseen, taiteen ystävä saisi yllinkyllin mannaa – jotain enemmän kuin wau-pömpelin, mutta koska sellainen ihme tapahtuisi?

Toivotaan, että taiteilijoiden ideoimasta Checkpoint-hankkeesta kehkeytyy jotain. En ikinä usko, että sellaiseen lähdettäisiin Guggenheim-mittakaavan panostuksella, kun perusoletus on kumminkin, että eihän me mitään itse osata.

Lontoossa on nykyisin sellainen ilmiö, että kiinnostaviin nykytaidenäyttelyihin pitää varata liput etukäteen. Yleisömäärät ovat valtavia. Lontoo on tietysti tyystin eri asia kuin Helsinki, mutta näinkin se voi mennä: ihmisiä kiinnostaa esimerkiksi sellainen wau-taide kuin Lucien Freud; suorasukaisesti maalattuja kuvia tavallisista ihmisistä lihoineen ja läskeineen. Freudin näyttely National Portrait Galleryssä vetää väkeä. Jollekin voi olla yllätys, että kuvataiteesta kiinnostuneita ihmisiä voi kiinnostaa myös itse kuvataide. Se, missä se on esillä, on kenties toisarvoista.

 

 

 

 

 

 

Lucien Freud maalaa kuningattaren muotokuvaa.  Taiteilijalla on aika mukavasti asennetta. Kuva ei kylläkään ole paras esimerkki Lucien Freudin maalaamasta tavallisen ihmisen muotokuvasta, vaikka kyllähän kunigatar aika tavalliselta vaivautuneelta tädiltä käsilaukkuineen tässä näyttää.

 

 

 

 

Kategoria(t): Uutiset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *