Ripustelua

Kun on saanut valmiiksi näyttelyllisen esityskelpoisia maalauksia ja ehkä onnistunut kehystämään ne teoksiin sopivalla tavalla, ripustus on vielä se näyttelyn tekemisen vaihe, jossa on kaikki mahdollisuudet latistaa sinänsä hyvä työskentely. Näyttely pitäisi saada yleisilmeeltään kiinnostavaksi, ja samalla jokaisella yksittäisellä työllä pitäisi olla edellytys sanoa sanottavansa. Ryhmänäyttelyripustuksia tehdessäni olen yrittänyt varoa tekemästä yksittäisistä töistä ripustuksen tykinruokaa, mutta joskus – tai useimmiten – on vaikea välttyä siltä, että kokonaisuuden ehdoilla on mentävä. Niissä jurytetyissä näyttelyissä, joissa taiteilijoita on kymmeniä päätyy väistämättä niputtamaan teoksia milloin milläkin perusteella, tavoitteena se, että näyttely olisi yleisön kannalta helpommin sulatettava.

Jossain ideaalitapauksessa teosten rinnastus luo yhden ajatuskerroksen lisää ja kenties auttaa yleisöä ymmärtämään teoksia. Osuva rinnastus valaisee teoksia, nostaa paremmin esille jotain hämärästi erottuvaa.

Pyysin oman Alaskalan kuuma kesä-näyttelyni ripustusavuksi Pekka Hepoluhdan, jonka kanssa olemme yhdessä ripustelleet näyttelyitä kolmekymmentä vuotta, ensimmäisistä näyttelyistämme alkaen. Kuvittelin että Pekka joutuisi nyt seisoskelemaan lähinnä seuranpitäjänä ja sielunhoitajana, koska näyttelyni perusidean olin mielessäni jo ajatellut valmiiksi. Kahdentoista samankokoisen teoksen ripustamisessa yhteen huoneeseen ei tuntunut olevan kovin paljon vaihtoehtoja, ei varsinkaan, kun teokseni muodostavat tarinan, jolloin teosten järjestyskin oli jokseenkin selvä jo ennakkoon. Hyvä oli silti, että pyysin Pekan avuksi. Omin päin olisin ripustanut paljon kehnommin, koska olisin kuitenkin vältellyt riskinottoa. Teokset tulivat seinälle sinänsä perusideani mukaan, mutta kuitenkin muutaman virityksen takia ratkaisevasti paremmalla tavalla. Kaksi yhteensopivaa aivoa tuottaa tuplatehon ja työ käy vähemmällä ähinällä ja paremmin tuloksin.

Onnittelen itseäni siitä, että tätä näyttelyä tehdessäni tulin työskennelleeksi niin hitaasti, että alkuperäiset sitä-sun-tätä-seinät-täyteen-suunnitelmat oli hylättävä. Pelkäsin kyllä, että töitä olisi hieman liian nuukasti ja näyttely jäisi tyhjän oloiseksi. Kun vein työni galleriaan, ne näyttivätkin säälittävän pieniltä ja tyhjää seinää tuntui jäävän pelottavan paljon. Oikeasti on kuitenkin niin, että tavanomaisin näyttelyn ripustuksen ongelma on se vanha ”kill your darlings”, eli että taiteilija ei malta jättää joitakin ehkä sinänsä kelpoja töitä syrjään vaan ahtaa seinille enemmän kuin mahtuu. Olin etukäteen laskenut, että töitteni määrän pitäisi riittää mutta galleriassa nousi pikkuisen kylmää hikea otsalle, että olivatko taskulaskimeni patterit varmasti olleet kunnossa. Olen yleensä käyttänyt kaavana, että yhtä seinämetriä kohti tarvitaan puoli metriä taidetta. Tällä kertaa taidetta taisi olla hieman vähemmän.

TM-galleria on hankalan ripustettavan maineessa. Galleria on vain yksi huone ja muodoltaan melkein kolmikulmainen. Arkkitehti Markku Komonen kysyikin minulta näyttelyä valmistellessani miten aion ratkaista ongelman. Silloin ajatukseni oli vielä sellainen, että jaan tilan puoliksi, vasemmalle seinälle mustavalkoisia piirustuksia ja oikealle värikkäitä akvarelleja. Värikäs/mustavalkoinen-kahtiajako olisi toiminut ripustuksen jännitteenä. Piirustushomma ei vain oikein edistynyt, joten päätin lopulta tehdä pelkkiä akvarelleja ja toivoa parasta.

Pelkästään samankokoisista töistä koostuva näyttely on mielestäni piinallinen ripustettava, joten ajattelin, että tästä samankokoisten akvarellien näyttelystä tulee väistämättä ripustukseltaan tylsä. Vaan eipä tullutkaan. Olin lopputulokseen erittäin tyytyväinen. Tämä oli nopein ripustukseni ikinä: puolitoista tuntia ja homma oli valmis. Venkslaaminen oli aika vähäistä mutta lopputuloksen kannalta täysin ratkaisevaa. Pekka hoksasi, ehkä akvarellieni merkillisen tasapainottomat sommitelmat nähtyään, loistavan idean jota ensialkuun epäilin oudoksi, täysin vieraaksi ja mahdottomaksi. Pekka ehdotti, että pitkällä seinällä teosvälit kasvavat tasaisesti: ensimmäinen väli on metrin, seuraava metrin ja kaksikymmentä senttiä ja niin edelleen. Olen sillä tavalla palikka-aivo, että ymmärrän paremmin tasavälejä tai ryhmiin ripustamista. Pekka tyrmäsi ryhmittämisen turhan sommitelmallisena ja oli oikeassa. Pekan outoa ideaa kokeiltiin, koska kaikenlaiset päähänpälkähdykset on hyvä ensin kokeilla ja vasta sitten hylätä. Olin hämmästynyt, tuloksena oli valeperspektiivi jota katsoja ei välttämättä edes huomaa, mutta tila vaikutti  syvemmältä ja hieman epävakaalta. Kummallinen tilanvenytysefekti upposi vaivihkaa gallerian omiin perspektiiveihin, eikä keskenään samankokoisista tauluista tullutkaan monotonista riviä, vaan tila näytti aktiiviselta. Pieni epävakauden tuntu istui loistavasti näyttelyn ideaan, jossa vanha merikarhu seilaa Alaskalan tuntemattomilla vesillä. Perspektiiviristiriita on sitäpaitsi hyvä sana kuvaamaan näyttelyn yleistä ajatussisältöä. Olipa yksinkertainen juttu. Töiden paikkoja ei tarvinnut juurikaan vaihdella, melkein noudatettiin alkuperäistä suunnitelmaani. Itse asiassa ainoa muutos teosjärjestyksessä oli vahinko, jonka totesin hyväksi ja annoin olla.

Yksi avoimesti kikan näköinen kikka tehtiin; gallerian lyhyelle peräseinälle ripustettiin kaksi työtä reilun epäsymmetrisesti niin, että toinen niistä oli kymmenen sentin etäisyydellä nurkasta, eli katsoja joutui nurkkaan häpeämään katsoessaan teosta. Ratkaisu tuntui välttämättömältä. Yleisfiiliksen epävakaus tuntui vaativan yhden nurkkaan nojailevan merisairaan, muuten koko meininki olisi lähtenyt leijailemaan ihan holtittomana. Nurkkapaikka sattui sopimaan myös teoksen ajatussisältöön: kapu oli huolimattomuttaan ajanut karille. Samanlaisia sommittelukikkoja suosin myös maalatessani, vaikka ripustusratkaisun kytköstä sommitelmiini ei millään tavalla ajateltu. Pistän varsin usein joitakin juttuja nojailemaan maalauksen nurkkiin ja sitten on asioita jotka seilaavat miten sattuu. Sillä tavalla vaikutelmasta tulee mukavasti nyrjähtänyt. Sitäkin harrastan mielelläni, että kasaan sommitelmassa tavaraa tolkuttomasti johonkin kohtaan ja sitten jätän sen kummemmin perusteluita esittämättä toisaalle reilusti tyhjää tilaa. Sekin periaate toteutui myös ripustuksessa.

Maalaukset ripustettiin varsin matalalle, koska siltä tuntui, ja kenties siksikin että sellainen luo jollain tapaa lempeämpää tuntua, vaikka ihmiset, ainakin pitemmät herrat, joutuvat tutkimaan maalauksia takapuoli pystyssä. Minusta tuntuu, että teokset yleensä itse sanovat mille korkeudelle haluavat tulla ripustetuksi. Jos ne haluavat katonrajaan, ne kannattaa ripustaa sinne. Amos Andersonin taidemuseossa meneillään olevassa erinomaisessa Andreas Erikssonin ja Roland Perssonin näyttelyssä oli rivi maalauksia todellakin ripustettu aivan katonrajaan, ja aivan ilmiselvästi ne halusivat olla juuri siellä.

Loppupäivä sitten laiskoteltiin Pekan kanssa sillä tavalla kuin vanhat herrat tykkäävät laiskotella: mentiin Kaivopuiston rantaan juomaan kuohuviinilasilliset, sitten lounaalle ja kahville. Suunniteltiin hienoja suunnitelmia tulevaisuuden varalle.

 

Kategoria(t): Uutiset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *