Alaskala

 

 

Huh huh. Näyttelyn työt tulivat valmiiksi. Sain viimeisenkin akvarellin viriteltyä esityskelpoiseksi ja koko roskan kehystäjälle. Töiden piti alunperin olla sitä sun tätä mutta idea tiivistyi pelkiksi akvarelleiksi ja hyvä niin.

Näyttelyn avajaiset ovat 27.3. klo 17 Taidemaalariliiton galleriassa. Tervetuloa!

 

 

Tässä vaiheessa, kun paketti on kasassa, on sitten havahtumisen hetki, että mitä sitä onkaan tullut puuhailtua ja mistä näyttelyssä on kyse. On aina yksi asia mitä luulee tekevänsä ja toinen mitä oikeasti tekee. Kukin maalaus on oma työprosessinsa ja muodostuu miksi muodostuu. Kokonaisuuden näkee sitten kun kokonaisuus on tehty, ja se muodostaa sisällökseen jotain mitä ei ehkä alun perin suunnitellut.

On merkillistä miten jotkut työideat haihtuvat vähin äänin jonnekin ilman että niitä olisi koskaan tieten tahtoen hylännyt. Ne samat ideat voivat silti toisiksi naamioituneina kulkea mukana ja tulla vaikka miten keskeisiksi. Ehkä on niin, että ideahaituvien keskellä pitää kellua kiirehtimättä tekemään ehdottomia hyväksymis- tai hylkäyspäätöksiä. Kyllä deadline lopulta ampuu alas joutavimmat ajatushattarat.

Valmis näyttely pistää pohtimaan mielen merkillisyyksiä, niinkuin sitä miten muisti toimii ja sekoittelee asioita niin, että samat iänikuiset oman työskentelyn perusideat toistuvat vaikka itse luulee tehneensä jotain ihan uutta. Ilmeisesti on niin, että oma työskentely on aina löydettävä uudestaan ikäänkuin upouutena jännittävänä leikkipaikkana.

Keväällä aloin tekemään piirustussarjaa. Hain sytykettä kirjahyllystäni; nappasin satunnaisen kirjan ja avasin sen satunnaiselta sivulta. Sukulaisten jäämistöstä minulle päätynyt, minulta lukematta jäänyt 1940-luvulla painettu kirja ilmeni jonkinlaiseksi villin lännen rajaseutujen tarinaksi jossa taisteltiin intiaanien kanssa. Intiaanit tuntui hyvältä, uudenlaiselta idealta piirustussarjalle. Tein piirustuksia innokkaasti jonkun määrän mutta sitten työskentely jotenkin pysähtyi kun keskityin enemmän akvarelleihin. Intiaanitkin vaivihkaa siirsivät leirinsä akvarellien puolelle, joissa yleisemmin kuitenkin oli kyse laivoista ja merikarhusta. Tuota pikaa akvarelleissa seikkailtiinkin jännittävässä Alaskalassa. Lopulta piirustukset unohtuivat jonnekin paperipinon väliin, niille ei ollut mitään omaa roolia.

Työskentelyni oli edennyt kohtalaisen pitkälle, kun sattumalta löysin samassa Taidemaalariliiton galleriassa kahdeksan vuotta sitten pitämäni Sokea tyttö on kadonnut-nimisen näyttelyn hukassa olleet valokuvat. Ehkä olisi ollut kauniimpi lopetus sen näyttelyn tarinalle, jos sokea tyttö olisi jäänyt pysyvästi kadoksiin, mutta iloitsin kuitenkin löydöstäni. Sokea tyttö-näyttelyn maalasin improvisoiden suoraan gallerian seinään, joten konkreettisia töitä ei näyttelystä jäänyt jäljelle ja muistikuvatkin olivat jo aika hataria. Kävi ilmi, että laivoja olin tuolloinkin maalannut ja pari intiaaniakin siellä seassa toikkaroi aika lailla samanlaisessa irrationaalisen toimijan roolissa kuin uusissa töissänikin. Jutun juonessa oli etsimistä ja lemmentarinaa, ja sama meno jatkuu Alaskalassa.

Tuskinpa nämä aiheet ovat maailman harvinaisimpia. Minua kummastuttaa vain se, että voin pyyhkiä tietoisen muistini niin putipuhtaaksi, etten lainkaan havaitse työskennellessäni että touhussani on jotain ennestään tuttua, ja että intiaani-idea ilmestyy uudestaan eteeni ikäänkuin täydellisesti sattumalta.

Tulinko sitten tehneeksi nyt saman näköisiä töitä kuin silloin kahdeksan vuotta sitten? En oikeastaan ollenkaan, paitsi tietysti sikäli että tyylini on se mikä on.

Oikeastaan tässä uudessa Alaskalan kuuma kesä-näyttelyssä tämä kehän kiertäminen onkin olennainen ajatus. Näyttelyyn tulevan akvarellisarjan viimeiseen kuvaan kirjoitin: ”Vasta perille päästyään merikarhu tajusi, ettei ollut kaukanakaan sieltä mistä oli lähtenyt. Kaikki vaiva oli ollut lähestulkoon turhaa, puhuivat ne, jotka eivät mukana olleet. Eipä turhaa ollut ollenkaan, tuumi merikarhu itsekseen.”

Näissä akvarelleissa merikarhu tutkimusmatkailee Alaskalassa etsien jotain tiettyä lahdenpoukamaa. Miksi se pitäisi löytää, jää epäselväksi. Yleinen syy on se, että poukaman etsintä on annettu merikarhulle tehtäväksi. Toisaalta merikarhulla on oma salainen syynsä, joka on niin hämärä ettei hän sitä oikein itsekään tiedä. Lopulta merikarhu ryhtyy intiaanitytön kanssa merirosvoksi.

Sokea tyttö-näyttelyssä etsittiin sokeaa tyttöä. Sokea tyttö löytyi, hän ilmestyi kaikkien yllätykseksi syvyyden torvesta rakkauden laivalla. Jossain näyttelyssäni etsittiin salaperäisiä baneja. Yhdessä näyttelyssäni betonipäälliköllä oli ongelma: Mikä olisi oikea tapa arvioida lämpöesimerkkien laatua? Betonipäällikön ongelma ratkesi, lämpöesimerkit tuli arvioida käsialan kauneuden perusteella. Suunnitelma-valokuvasarjassani hyvin salaperäinen ryhmä yritti sinnikkäästi toteuttaa jotain niin salaperäistä suunnitelmaa, ettei ryhmä itsekään tiennyt mikä oli tavoite ja toimintatapa.

Näyttelyissäni on moneen kertaan ollut kyse siitä, että tutkitaan tai etsitään jotain hyvin salamyhkäistä, ja jos tutkinnassa tai etsinnässä johonkin päädytään, ei tulla yhtään viisaammiksi. Kumma kyllä, en ole mitenkään tarkoituksellisesti asettanut työskentelylleni tällaisia puitteita. Touhuan juuri niinkuin salaperäistä suunnitelmaa toteuttanut ryhmä, ei hajuakaan minne ollaan menossa.

Etsitään jotain mielen syvyyksien hämärää, joka kieltäytyy paljastumasta? Kenties. Betonipäällikön ongelma juonsi siitä, että olin tuolloin lehtorinvirassa ja minulla oli ongelma opintosuorituksien lajittelussa. Ymmärsin, että lajittelu oli äärimmäisen tärkeää, mutta en saanut sitä pasianssia menemään läpi vaikka miten yritin. Opiskelijoilla oli kyllä kaikilla riittävä määrä opintoviikkoja mutta usein ne olivat väärää lajia. Teoriaopintoja oli liikaa tai liian vähän.  Lopulta sain ohjeet: ”lajittele ne vain omalla fiiliksellä, kunhan saat oppilaalle 160 opintoviikkoa täyteen”. Aha. Jokin byrokratian kukkanen edellytti jotakin, jota ei tosiasiallisesti ollut olemassa, mutta siitä huolimatta oli käyttäydyttävä niinkuin kyse olisi jostain merkityksellisestä. Tällainen tuntu tietysti tulee ihmisellä vastaan aika monessakin asiassa.

Jussi Viitalan kirjassa Älykäs eläin mainitaan sellainen aivotutkimuksen teoria, että ihminen kalkuloi kaiken aikaa ennustetta lähitulevaisuuden tapahtumista, ja sitten on korjaileva systeemi, joka päivittää ennustetta todellisten tapahtumien mukaan. Tällaisen asian jokainen ymmärtää arkikokemuksenkin perusteella. Ennuste sanoo, että pimeälle kadulle astuminen on vaarallista, jos näet että auton valot lähestyvät tuhatta ja sataa. Jos auto sitten yllättäen hiljentääkin vauhtiaan, ennustetta korjaileva syysteemi ehkä ehdottaa muutosta suunnitelmaan. Yleensä on järkevää toimia ennusteen sijasta ajankohtaisten tosiasioiden mukaan. Saman teorian mukaan unien outous voisi johtua siitä, että havaitseva systeemi toimii mutta korjaileva ei; mikään ei korjaile tulevien tapahtumien ennustetta järkeviin uomiin.

Laajemmin ajatellen, meillä on jokaisella jokin yleinen elämänsuunnitelma, jota sitten korjailemme vastaan tulevien tosiasioiden mukaan. Hankalaa vain on tietää missä määrin sopiva tuo yleinen suunnitelma on, onko sillä edellytyksiä toteutua. Jos elelee hyvin matalalla profiililla vähin odotuksin, suunnitelma toteutuu todennäköisemmin mutta jälkeenpäin voi jäädä kaivelemaan, olisiko ehkä kannattanut ottaa pikku riskiäkin silloin tällöin. Tosielämän havainnot sitten toppuuttelevat tai kannustavat, mutta hankalaa on tietää mitkä havainnot ovat luotettavia. Voi olla oikea havainto, että hurjasteleva auto hiljentää vauhtiaan, mutta syy voi olla muukin kuin se, että kuljettaja havaitsi sinut. Ehkä sinulta jäi heijastin kotiin eikä lähestyvän auton kuljettaja nähnytkään sinua lainkaan, vaan hiljensi vauhtiaan jostain muusta syystä.

Minua kiinnostaa tämä tosiasioiden tunnistamisen loputon hankaluus. On vaikea tietää milloin seilaa hullujen laivan kipparina ja milloin on menossa luotettavalla reitillä. Aina on vaara, että huomaat olevasi Francesco Schettino, maailman mahtavimman paatin kippari nolosti karilla.

Alaskala-näyttelyn merikarhu on jonkun sortin schettino: jurnuttaa reitillään sivuille vilkuilematta, lujasti luottaen että homma on hanskassa eikä yllättäviä kiviä ja kareja vastaan tule. Ja sitten on vierellä se ärsyttävä epäilijä joka viisastelee, että olisi hyvä vähän katsella miten ja missä toikkaroi. Merikarhu on periaatteen mies, yhdellä tapaa ihanneihminen; mies joka ei ole takinkääntäjä eikä muuta suuntaa joka tuulenvireen mukaan. Oikeastaan jämäkkä periaatteen mies elelee ihan ikiomassa kuplassaan. Mutta tekeepä kapu lopulta suunnanmuutoksen; ryhtyy intiaanitytön kannustamana merirosvoksi – ja on tyytyväinen ratkaisuun.

Hyvä tapa juhlistaa näyttelytöiden valmistumista on tietysti mennä risteilylle intiaanitytön kanssa. Schettinokin taitaa olla turvallisesti jossain häkissä. Alaskalaan asti ei mennä, Tukholmaan vain.

Kategoria(t): Uutiset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *