Mokailun taito, osa 2

Viime kirjoituksessa pohdin mokakieltoa ja mokapakkoa, yritystä välttää tietynlaisia virheitä ja toisaalta pyrkimystä antaa sattumalle tilaa.

Minusta jotain tavattoman kiinnostavaa on siinä, että maalaus on fyysistä maailmaa, aineesta työstettävä asia. Aineen ehdoilla on maalarin mentävä. Minulle aine on eräänlainen turvaköysi; en eksy kokonaan kun aine määrää maailman rajat. Rajathan on jonnekin asetettava, että touhuun tulisi tolkkua. Toki tarvitsen muutakin rajausta kuin sen, että maalaan akvarelleja ja käytän maalatessani tietynvärisiä nappeja. Enin osa itselleni asettamista rajauksista jää kuitenkin verbalisoimatta. Maalausta jyystää pitkään, eikä ainakaan minun höpsistisellä, sinne tänne kääntyilevällä työskentelytavallani maalauksesta työsty mitään ytimeen saakka tiivistyvää ajatuksen jyvästä. Jos jyvä alkaa löytyä, pyörähdän vielä muutaman kulman ympäri, niin että liika selkeys mukavasti katoaa. Mieluiten toikkaroin jonkun hataran ja ylimalkaisen ennakkosuunnitelman mukaan, seuraten itse asettamiani teknillisiä ja taiteellisia sääntöjä ja määräyksiä, samalla etsien säännöistäni livahdettavaksi sopivia porsaanreikiä. Minulla on tällainen luovuusaparaatti, jolla ei ole pyrkimystä lisätä järjestystä maailmaan. Maalaus on siitä mukava laji, että siellä ei ole pakko olla tiskit tiskattuina. Sen suljetussa maailmassa elellään peppipitkätossu-tyyliin, vaikka maalaaminen sinänsä olisikin enemmän tai vähemmän kurinalaista. Oikeastaan tykkään juuri tästä idean ja aineen törmäämisen luomasta kaksijakoisuudesta.

Mokakielto on asia jonka maalari itse määrää ja määrittelee itselleen. Neuvoisin olemaan noudattamatta muiden asettamia mokakieltoja. Ne ovat kuitenkin samaa kategoriaa kuin värityskirjanväritysohje, että viivan yli ei saa mennä. Sivumennen sanoen, itse kyllä noudatan tätä klassista ohjetta. Piirrän ensin ääriviivat, ja niiden väliin jääviä alueita värittäessäni en ylitä viivaa. Huomasin että Carl Larsson, jonka näyttely on tulossa helmikuussa Ateneumiin, on kutsukorttikuvan perusteella hulvattomampi eikä väritä viivan mukaan. Tällainen merkityksettömän oloinen juttu merkitsee maalauksen kokonaisuudessa paljon. Jos olisin Carl Larsson, toimisin täsmälleen samalla tavalla. Pikku häiriö viivan ja värin välillä pistää maailman liikkumaan: jostain tullaan ja jotain puuhataan, ja valo elää. Ilman tällaista pikku efektiä Larssonin miljöökuvat saattaisivat olla monta astetta jäykemmän asetelmallisia. Aivot prosessoivat viivaa ja pintaa eri aparaateilla. Juuri samasta syystä minä en jätä viivan ja värin väliin ilmaa; en maalaa tuulta. Haen ennemminkin arkaaisen jäykkää fiilistä. En kuitenkaan kategorisesti kieltäydy kikasta. Asennoidun niin, että kaikki keinot käytetään, jos tarve tulee.

Maalaus ei ole suoritus joka toteutetaan ohjeen mukaan. Tai enpä sanokaan, saahan niinkin tehdä. En ole perehtynyt lajiin, olen individualisti ja puhun vain omasta näkökannastani. Minä sivelen värin maalaukseen sillä tavalla, että tarkoittamani sisältö välittyy. Se ei onnistu yleisillä mokanvälttelyopeilla, ohjeistamisen vastuu on vain itsellä. En pyri oikeaoppisen näköiseen suoritukseen, sellaiseen että värit näyttäisivät raikkaan akvarellimaisilta. Monesti teen juuri päinvastoin, valitsen värisekoituksen värit niin, että takuulla näyttää rähmäiseltä. Rähmävärin viereen voi sitten olla kiva laittaa jotain raikkaanpehmeänpyöreää puhdasta väriä. Se näyttää kivalta tai idioottimaiselta, tarkoituksesta riippuen. Mokakielto tarkoittaa minulla sitä, että itse asettamani yleinen pyrkimys toteutuu.

Periaatteessa luulisi, että ihmiset enemmän tykkäisivät mokaamisen pakosta, siitä että saa sotata miten sattuu, kuin mokakiellosta. Ilmiselvästi ihmiset kuitenkin mielellään pitäytyvät mokakiellon puolella. Mitä ei saa tehdä on enemmän pohdinnan alla kuin mitä saa tehdä. Erityisen paljon ihmiset tykkäävät siitä, että joku toinen asettaa mokakiellon. En tiedä mistä se johtuu.

Mutta on se vain niin, että virheiden välttelyllä ei päädy oikein minnekään. Pakan sotkeva mokapakko on tarpeen, ettei itse asetettu yleinen pyrkimys ihan prikulleen toteutuisi. Aina on tarpeen vähän hölöttää ohi suunsa. Ei liikaa, mutta sopivasti. Perinteisesti sopivaksi katsottu perspiraation ja inspiraation suhde on 9/1. Se on hyvä lähtökohta. Olen ollut huomaavinani, että asiat joista yleisö viehättyy ovat usein juuri näitä inspiraation luomia kukkasia, sellaisia jotka maalarin omassa arviossa ovat toisarvoisia nippeleitä. Ne voivat olla juuri niitä tarttumapinnaksi sopivia rosoja, joiden kautta maalaukseen pääsee kiinni.

Tekniikan houkutus voi olla paha ansa. Käsi on vakaa, siveltimet hyviä ja värit kauniita. Ei huvita ruveta sotkemaan. Jotain muutakin ehkä pitäisi olla, mutta se muu pitäisi käväistä hakemassa nykytermillä ilmaisten epämukavuusalueen, vanhemmalta nimeltään inspiraation puolelta. Eikä sieltä oikein muuta tunnu löytyvän kuin sotkua ja sekavuutta. Se vain on kumma, että yleisöllä on taipumus tykätä rosoista. Pikku epämukavuus yhtäällä voi tuottaa mukavuutta toisaalla. Se epämukavuus voi tuottaa lopulta kaiken olennaisen sisällönkin. Ehkä hätäisesti sutaistu epäselvä mutta kiinnostavan näköinen sotku jossakin kohtaa maalausta tekee kaiken sen ympärillä olevan huolellisen mokakielto-aherruksen täysin näkymättömäksi ja turhanpäiväiseksi. Silti se aherrus on aherrettava. Epämukavuusalue-mokapakko-inspiraatio-sotku kuitenkin imee kaiken energiansa sieltä perspiraatio-mokakielto-perustalta, väitän.

Että silleen niinkuin elämää ja erotiikkaa 9/1 suhteessa, niin hyvä tulee.

 

 

 

Kategoria(t): Uutiset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *