Lainaa vain

On mukavaa että maailmassa tapahtuu joskus helposti ymmärrettäviä asioita, kuten Kristina Isolan plagiointitapaus. Isola näyttää luoneen Metsänväki-kuosinsa (2007) jäljentämällä yksityiskohtaisesti metsämaiseman ukrainalaisen Maria Primachenkon (1908–1997) teoksesta. Asian paljastuttua Isola tunnusti näin toimineensa ja ymmärtävänsä että sellainen on väärin, vaikka Primachenkon mahdollinen tekijänoikeus oli päässyt työn touhussa unohtumaan. Marimekkokin myönsi että kyseessä on selvä plagiaatti, samoin myös Finnair, jonka lentokoneen kylkeä Metsänväki koristi.

Selvä tapaus. Vai onko?

Entäpä jos jäljentäisin yksityiskohtaisesti Isolan Metsänväen ja asettaisin sen esille taiteellisena kommenttina plagiointikeskusteluun? Ehkä joku vielä tekeekin niin. Nähdäkseni se olisi aivan luvallista. Teoksella saa kommentoida toista teosta, jos kommentti on selvästi havaittavissa. Metsänväkeä ei voi pitää kommenttina, koska Metsänväki on teollinen tuote, eikä alkuteoskaan ollut yleisesti tunnettu. Teollista tuotetta ei kai kovin helposti voida katsoa kuvataiteellisen tuotteen kommentiksi. Sen sijaan kuvataidetta edustavalla teoksella on enemmän kommentoinnin vapautta.

Myös kontekstilla on merkitystä. Kontekstin vaihtaminen saattaa muuttaa merkitystä, mutta ei se itsestään selvää ole. Jos kopioi Marimekon painokangaskuosin ja myy sitä painokankaana toisessa liikkeessä, kyseessä on takuulla plagiaatti. Jos rupean tehtailemaan Marimekkokankaiden näköisiä maalauksia sisällyttämättä niihin mitään omaperäistä, ei sekään yksin riitä. Marimekko epäilemättä älähtäisi, ja syystä. Sisällön pitää muuttua. Vallan lystikäs juttu saattaisi syntyä siitä, että joku plagioisi plagiaatiksi todetun Metsänväen ja myisi sitä jossain painakankaana. Kuka silloin olisi tekijänoikeuksien omistaja? Kuosillehan varmasti on kysyntää, mutta Marimekko joutunee vetämään sen markkinoilta.

2012_seurat_02Viime kesänä Purnussa oli esillä Hanna Vihriälän Woman powdering herself -teos, joka oli kopio tunnetusta Seurat:n pointillistisesta maalauksesta. Vihriälän teoksen teki itsenäiseksi se, että öljyvärin sijaan teoksen materiaalina oli käytetty hedelmäkaramelleja. Olennaista tietysti oli se, että lähtökohtana oli tunnettu teos, jota katsoja ymmärsi kommentoitavan. Jos Vihriälä olisi sen sijaan tehnyt Seurat:n maalauksesta teollisesti valmistettavan painokankaan, Seurat:n perikunta olisi nostanut äläkän.

 

Tarmo-Paunu_Helle-ML

Tarmo Paunu puolestaan kommentoi vasta päättyneessä Helsingin Taidehallissa pidetyssä näyttelyssään Hugo Simbergin Halla-teosta omalla Helle-nimisellä maalauksellaan. Halla ja Helle tosin ovat varsin erinäköisiä maalauksia, ja Paunun teos on esikuvaansa monta kertaa suurempikin, mutta Paunun teoksen huumori syntyi juuri siitä, että katsoja tiesi teoksella olevan kuuluisan esikuvan. Jonkunlaista virnuilua saattoi nähdä myös siinä, että Paunun rosoinen teos oli esillä Taidehallin upeassa kuvanveistosalissa. Simberg ei Hallaa maalatessaan puristanut pensseliä tietoisena siitä, että oli luomassa suomalaisen taiteen merkkiteosta. Hallan ensiesiintyminen on ollut ties missä salin nurkassa. Paunu tuntui kieli poskessa kysyvän että hei kaverit, eiks tää Hellekin ole ihan makee juttu, kun tää on tällä tavalla kivasti esillä täällä Taidehallissa.

Mutta Simbergin Hallallakin näyttäisi olevan esikuva. Tästä voi olla montaa mieltä, eikä asiasta ole näyttöä, mutta väitän kuitenkin, että Halla on muunnelma Edvard Munchin Huudosta. Simberg ei tiettävästi tavannut Munchia, mutta välittäjänä on voinut toimia Akseli Gallen-Kallela. On silti selvää, että Halla on itsenäinen teos, joka sisällöltään suorastaan päinvastainen kuin Huuto.

Seuraavaksi voidaan kysyä, onko Isolan jäljittelemä Primachenkon maalaus riittävän itsenäinen ja omaperäinen ylittääkseen teoskynnyksen, eli voidaanko sitä pitää itsenäisenä taideteoksena jolla on teossuoja. Jukka Kemppinen nimittäin ehdottaa Helsingin Sanomien haastattelussa, että Primachenkon maalaus ei kenties olisikaan taidetta vaan ornementiikkaa, jolloin se olisi vapaata riistaa miten vain käytettäväksi. Ornamentiikka on valmiiden mallien epäitsenäistä kopiointia, eikä sellaisella ole tekijänoikeussuojaa.

En jaa Kemppisen näkemystä vaan olen sitä mieltä että Primachenko on varsin kiinnostava ja omaperäinen taiteilija. Mielestäni Primachenkon työskentely on selvästi yhtenäistä. Hänellä oli johdonmukainen taiteellinen näkemys ja oma käsiala josta taiteilija on tunnistettavissa. Primachenko ei tyydy toistamaan teoksissaan valmiita malleja vaan luo yksilöllistä kuvamaailmaa kansanperinteen pojalta. Taidetta tehdään juuri näin. Taiteilija luo jo olemassa olevista aineksista jotain uutta ja omaperäistä.

Taiteesta katoaa mieli, jos sillä ei ole viittaussuhdetta mihinkään aiemmin tehtyyn. Aiemmin tehty taide luo kieliopin joka tekee teoksen käsitettäväksi. Toki kielioppi voi myös tehdä teoksen käsittämättömäksi. Jos näet teoksen josta et ymmärrä yhtään mitään, teos luultavasti kertoo asiaansa sinulle oudolla kielellä. Sinulta jää käsittämättä mitä teos jäljittelee ja kommentoi, ja minkä takia.

Tallennettu kategorioihin Uutiset | 4 kommenttia

Vilpertti

Filbert-sivellin on pyöristetty lattasivellin. Se voi hyvinkin olla se huomiotta jäänyt sivellintyyppi, joka on omiaan sinun työskentelyysi. Jos kaipaat pehmeämpiä värinrajoja ja irtonaisempaa otetta isojen väripintojen maalaamiseen, niin kokeile filberttiä. Lattasivellin tekee kulmikasta jälkeä ja soveltuu huonosti väripintojen sulauttamiseen. Kärkisiveltimen jälki taas on viivamainen.

Hyvin valmistetun sianharjas-filbertin harjakset taipuvat sisäänpäin, ja se toimii erinomaisesti silloin, kun pyrit maalaamaan pehmeitä siirtymiä väristä toiseen. Synteettisen filbertin karvat eivät toimi samalla tavalla.

Filbert sopii myös viivojen maalaamiseen. Se voi hyvinkin olla se perus-sivellintyyppi jota päädyt käyttämään eniten.

Joulukuun tarjouksena Minoassa on nyt hyvä Lineon 313 sianharjas-filbert. Alehinta on peräti -40%, joten kannattaa tarttua tilaisuuteen. Lineon siveltimet ovat hyviä saksalaisia laatusiveltimiä.

Tallennettu kategorioihin Uutiset | Jätä kommentti

Tikku-ukko

Mitä kaikkea nuoren taiteilijan tulee tietää taiteen taipaleelle astuessaan? Sen kun osaisi kertoa, mutta jotain sain taas yrittää, kun kerroin kuvien kera omasta työskentelystäni Oriveden Opiston kuvataidelinjan oppilaille.

Omien puuhien yleinen logiikka jää tavallisesti aika vähälle pohdinnalle. Tämä kai koskee yhtä hyvin taiteen tekemistä kuin elämää yleensä. Sen vuoksi mahdollisuus tällaiseen pikaretrospektiiviin diojen muodossa oli minulle itselleni arvokasta reitin opastusta. Sitä en tiedä viisastiko höpinäni opiskelijoita.

Vanhat työt tuntuvat joskus ihmeen tuoreilta. Kymmenen vuoden takaiset elämän tapahtumat voivat tuntua etäisiltä, mutta kymmenen vuotta vanhat työt eivät, johtuen ilmeisesti siitä, että teokset syntyvät mielestä (tai millä nimellä ajattelun pohjavirtaa haluaakin kutsua), joka on konkreettisesta ajankulusta riippumaton. Mielen aika ei ymmärrä kalenteriaikaa. Työskentely luo ihan oman aikajanansa, joka on reaaliajan ulkopuolella. Kun muistelen jonkin vuosien takaisen teoksen tekemistä, työskentelyyn liittyneet tunnelmat voivat tuntua etäisiltä kuin kivikausi, ja teoksen aikanaan ajatellut sisällötkin kauan sitten ohitetuilta ja unohtuneilta, mutta teos itsessään voi vaikuttaa menneistä sisällöistään puhdistuneena aivan tämänpäiväiseltä. Teoksen taide onkin ehkä jossain muualla kuin alun perin oli tarkoitus. Teos tuntuu kiinnostavalta silloin, kun se kertoo jotain muuta kuin mitä halusin sanoa. Työskennellessäni koen teoksen sisällöksi niitä asioita, jotka ovat jotenkin kielellä ilmaistavissa, vaikka pääosa työskentelystä onkin kielen ulkopuolista esteettistä muodonantoa. Jälkikäteen katsottuna teoksen kiinnostavuus tuntuu kuitenkin syntyvän jostain kolmannesta elementistä kielen ja esteettisen muodonannon ulkopuolella.

Mieluiten karttelisin mystisismiä, mutta ilmiselvästi on niin, että taide tulee taiteeseen mieluiten omia teitään, taiteilijan toiveita kuuntelematta ja eri tavalla kuin sovittiin. Ehkä tämä on olennaista, ja ehkä myös itsestään selvää. Hugo Simbergillä lienee ollut jonkinlainen henkilökohtainen syy maalata Halla, muuten tuloksena olisi ollut yhdentekevä kannon nokassa istuva tonttu. Me emme kuitenkaan niitä syitä tunne emmekä tarvitse. Me näemme teoksen, joka kiinnostaa estetiikallaan, ja joka sen lisäksi jostain syystä tuntuu sanovan enemmän kuin tavallinen tonttu ja olevan muutakin kuin Edvard Munchin Huudon plagiaatti.

(Menenpä sitten reilusti mystiikan puolelle, ehkä ohi varsinaisen asian (mystiikkaa vastustan samalla kiivaudella kuin käytän sitä oman työskentelyni perusteluna). Taiteilijalla on jotain, mitä tuskin on muilla ihmisillä. Heti kun maalaat kuvan, aukeaa ovi toiseen maailmaan. Otto Mäkilän maalauksen He näkevät jotain mitä me emme näe idea taitaa olla näin yksinkertainen asia. Piirrä ihmishahmo, vaikka tikku-ukko, niin olet jo tullut luoneeksi ihmisen. Kuka se tikku-ukko on, mistä tulee ja minne menee. Voit keksiä kokonaisen elämän. Voit keksiä kokonaisen maailman. Jos jäät pohtimaan tikku-ukkosi taiteellista tasoa, et löydä mitään. Asian ydin on muualla. Ei tikku-ukko ole kiinnostava. Mahdollisesti tikku-ukon taiteellinen taso on niin alkeellinen, että se ei kiinnosta ketään pätkän vertaa. Sehän on tietysti tylsä tehdä jotain mikä ei kiinnosta ketään pätkän vertaa. Ja onhan se tietysti pöljää piirtää tikku-ukko ja kiinnostua sitä itse hirveästi. Katso silti tikku-ukkoasi, siinä on luomasi ihminen, joka tulee jostain ja menee jonnekin – elää siinä toisessa maailmassa jonne pääset, jos se sinua kiinnostaa ja jos sinne haluat. Siellä toisen maailman puolella ei olla niin turhan tarkkoja; tikku-ukko toimii ja pelittää siellä ihan samoin valtuuksin kuin jokin hienostuneempikin hahmo. Mikä se sitten on se toinen maailma? Se on toinen maailma! Se on se juttu, josta käytetään erilaisia vaivautuneita ja kainoja nimityksiä kuten satu, leikki, alitajunta, mielikuvitus. Sadulla kuuluu olla opetus, leikki on lapsen työtä, taide on vakavaa leikkiä, alitajunnan ja mielikuvituksen hetteikköön ei pidä ihan kokonaan upota; koko siihen toisen maailman juttuun kuuluu suhtautua vähän huolestuneesti. Taiteilija ehkä maalaa hämäriä mielenluomia ja selittelee sitten nolona tekosiaan lehdistötiedotteessa ja apurahahakemuksessa arvokkaaksi arvelemallaan, tieteen puolelta lainatulla kapulakielellä, ja päätyy vahingossa samaan mielenhämärään. En ymmärrä sitä järkeilyn vimmaa! Ei vissiin kannata lähteä satumaahan aavan meren tuolle puolen ihan huvikseen toikkaroimaan. Paitsi jos on hirveän utelias. Oikeasti se toinen maailma on kaiken keskellä. Kuvitelmien maailma on se, minkä ympärillä me kaiken aikaa haahuilemme. Jos me emme osaisi kuvitella, meitä ei olisi. Voisin kuvitella satumaan – vaikkei sellaista oikeasti olekaan olemassa – jossa tieto, työ, yliminä ja mielikuvituksettomuus olisivat niitä asioita joista vakavasti otetavat aikuiset puhuisivat vähän alentuvaan ja karttelevaan sävyyn.

Tosimies hoitaa jotenkin samankaltaisen tikku-ukko-seikkailujutun miehekkäästi hiihtämällä kolmeen kertaan Etelämantereen ympäri ja pariin kertaan ristiin rastiin, ja jossain hypotermian horteessa satuilee ja näkee vallan villejä näkyjä. Epätosimies kuvittelee saman jutun sohvalla maaten. Tavallaan minusta on kyllä hauskempi maalata naparetki ateljeessa ja keksiä ne näyt huonelämpötilassa. Eihän siltä pohjalta tietenkään voi antaa lehdistölle lausuntoja henkisten ja fyysisten rajojen koettelusta, jos ainoa vamma on rakko peukalossa pensselin pyörittelystä, mutta on se duuni silti aika kivaa.

Tikku-ukko on ihan pätevä välikappale oman mielen satuiluhommassa, vaikkakin se täällä jaettavan maailman puolella saattaa kantaa kehnommin, jos sen taiteeksi koettaa kohottaa. Ei aina voi voittaa! Tikku-ukko on hyvän mielen taidetta par excellence; se toimii ensisijaisesti tekijänsä mielessä ja ehkä tuottaa siellä hyvän mielen; kenties mielihyvää mutta mahdollisesti myös hyvin toimivan mielen: jos onnistut luomaan tikku-ukosta maailman, niin eihän se heikko saavutus ole. Ulkoisen maailman (taidemaailman) puolelta katsottuna tikku-ukkoilun tontti on tosin jo vallattu ja kassa enimmäkseen tyhjennetty A.R. Penckin (maalari) ja Joel Shapiron (kuvanveistäjä) toimesta. Pitäköön taiteena hyvänään tikku-ukkonsa. Pencillä ja Shapirolla on varmasti oikein hyvä mieli, kaikin tavoin ymmärrettynä, sikäli kun ovat myös hyviä taiteiljoita. Tästä opimme, että taidetta voi tehdä vaikka tikku-ukosta. Käypänä vaihtoehtona tikku-ukolle suosittelen vaikkapa punaisia palloja.)

Opiskelijoille menneitä töitäni esitellessäni oli kiinnostavaa huomata (taas kerran) miten eri projektit liittyvät toisiinsa. Tietynlaisten vaivihkaisten teemojen toistuminen on aina hämmästyttävä ja mystillinen kokemus. Löydän alinomaa merkillisiä sisällön tai yksityiskohtien symmetrioita uusien ja vanhojen töitteni väliltä, vaikka teokset eivät ulkonaisesti mitenkään muistuttaisi toisiaan. En huomaa yleisiä teemojani yhden tai kahden näyttelyn perusteella, mutta kymmenen vuoden aikajänteellä nousee esiin jotain merkillistä toisteisuutta, joka pistää pohtimaan kuka kumma on se henkilö, joka nämä työt on tehnyt. Teokset itsessään näyttävät muodostavan jonkun ei-biologisen, pelkästään kuvina ilmenevän henkilön, joka toimii ikiomalla logiikallaan, sellaisella joka ei taiteilijan arkitoimissa näytä olevan lainkaan havaittavissa. Syntyy merkillinen tunne, että taiteilija on taiteensa jäljennös. Teokset eivät oikeasti heijasta minun arkitodellisuuttani, vaikka niin luulen, vaan minun arkitodellisuuteni heijastaa itse luomani, taiteena ilmenevän keinotekoisen mielen ailahduksia. Taide-olio on se, jolla oikeasti kuuluisi olla sosiaaliturvatunnus. Taide-olio käyttäytyy niin kuin ylimielinen, kaiken paremmin tietävä Sherlock Holmes, ja taiteilija on puolihölmö taide-olion perässä juoksenteleva tohtori Watson.

Vaikka mielestäni teenkin kuvia arkielämässä ympärilläni olevista sattumanvaraisilta vaikuttavista ja vaihtelevista asioista, syntyy outo vaikutelma, että arkielämäni asettuu aina taide-olion odotuksia vastaavaan muottiin. Miina Äkkijyrkkäkö se on sanonut, että pitää elää elämä, josta syntyy taidetta. Tuskin elämää tarvitsee kuitenkaan ruveta järjestelemään, se asettuu taiteen tahdon mukaiseksi joka tapauksessa. Olio ottaa omansa. Ehkä taide-olio tietää tulevan elämäni ja naureskelee partaansa tietäen tulevat toikkarointini. Ehkä taiteessa ilmenevä toisteisuus sisältää jonkin syvän salaisuuden. Tai sitten se sisällys on pelkkiä maneereita ja keksimättömyyttä. Ehkä se on sama asia. Ehkä minun mieleni hyllyillä on tavaranvähyyttä, ja sieltä tyrkätään aina samaa tavaraa, oli tarve mikä tahansa. Vaikka miten yritän aktiivisesti olla oikukas ja yllätyksellinen, huomaan että aina on repussa kumminkin samat eväät, ja niillä on pärjättävä. Joel Shapiro on kenties tajunnut tämän alusta saakka; voi keskittyä pelkästään vääntelemään tikku-ukkoa, tikku-ukossa on syvä salaisuus.

Tarkemmin ajatellen, taitaa olla niin, että sama hämärä logiikka tuppaa pätemään myös muussa elämässä. Toistuvuutta on havaittavissa, mutta elämän hälyä vasten sitä on vaikeampi erottaa. Ehkä kohtalon ja johdatuksen tunne elämässä on vain tavallista jämähtämistä, haaveilua, tiedonpuutetta, keksimättömyyttä.

Ei tämän mystisyyden tunteen tarvitse sen kummempaa olla, kuin että teen taiteeksi niitä samoja elämän epäselviä ja havaitsematta jääviä piintymiä, joita muutenkin elän, ja sitten ihmettelen sitä, kun taide ja arkielämä pyörivät piiritanssia kuin kaksi toisiaan kiertävää tähteä.

Tästä kai taiteessa on kyse, tuottaa ulkoistettu mieli. Ihminen ei tule toimeen ilman fiktiota, jota taide aina on. Minun on mahdoton ymmärtää itseäni toden (minkä toden?) kautta, mutta teosteni kautta ymmärrän edes jotain (ymmärrän, etten ymmärrä). Olisiko niin, että taide-olion mieli on myös totuudellisin mieli, vaikka se miten yrittäisi lasketella luikuria. Ja ilman sitä mieltä on lopulta hankala tulla toimeen, kun sille tielle lähtee.

Tämä on sitä, että maalari keksii itsensä, maalaa itselleen talon ja muuttaa sinne asumaan. Blogissa 29.6.2011 kirjoitin melankoliasta. Okkultisti Heinrich Cornelius Agrippa (1486–1535) määritteli Melencholia Imaginativan, joka uhkaa erityisesti taiteilijoita, joilla on vaarana että järjen käytön korvaa mielikuvitus ja katteettomat kuvitelmat. Houkutus on suuri, aivot narikkaan. Kuvittelun maailma on loppumaton maailma vaellella, mutta ihmisen kuuluu ottaa tosiasiat tosiasioina. Hankalaa vain on, että tosiasioita on usein vaikea sellaisiksi tunnistaa. Mutta ei se mitään, näennäistenkin tosiasioiden varassa voi elää ihan mukavasti, niin kuin me enimmäkseen teemme.

Kukapa kokisi melankoliaa taidetta tehdessään. Mielikuvissa ja katteettomissa kuvitelmissa vaellellessa ei tule suru puseroon. Mielikuvathan ovat itse asiassa mielen todellisuutta. Väittäisin jopa, että ihminen ei elä todellisuutta ollenkaan, jos yrittää jättää oman mielen todellisuuden elämättä. Ymmärtääkseni nykyinen aivotutkimus on saanut selville, että me työstämme mielenulkoista ja mielensisäistä informaatiota samoilla värkeillä.

Taiteilijan mieleen melankolia hiipii mieleen usein silloin, kun projekti on valmis ja edessä on taiteellista tyhjäkäyntiä. On orpo olo silloin, kun se ei-biologinen, kaikkea arkista vastuuta välttelevä taide-olio, taiteena ilmenevä minän puolikas livahtaa koloonsa ja jättää arkiminän vaivoineen oman onnensa nojaan. Ehkä Heinrich Cornelius Agrippa Melencholia Imaginativaa määritellessään nimenomaan tarkoitti taiteilijaa, joka on juuri purkanut näyttelyn, lukenut tylsät kritiikit, pakannut työt varastoon ja pohtii mihin seuraavaksi ryhtyisi, kun mikään huvita eikä päässä liiku minkäänmoista ideaa yhtään mistään. Rahat loppu, nainen jätti, tiskit tiskaamatta, auto katsastamatta, kolesterolit koholla, pensselit jämähtäneet palettiin – ja mitä nyt yleensä asiaan kuuluu. Näyttelyn jälkeen yhdelle jos toiselle taiteilijalle tulee mieleen, että touhu oli katteetonta kuvitelmaa vailla järjen käyttöä. Homma ei aina mene putkeen, ja vaikka menisi, tunnelmat ovat siitä huolimatta krapulaiset. Taiteilijoilla on vahva taipumus keskittyä ulkoisiin asioihin silloin kun teokset ovat näyttelyssä esillä; mitä mieltä niistä ollaan, kirjoitetaanko lehdissä, käykö kauppa. Oli vastaanotto miten mairitteleva tahansa, aina se voisi olla vähän parempi. Kun saa kuun, haluaakin auringon.

Työskentelyvaiheessa sellaisia ei voi ajatella. Ainakaan minä en voi kuvitella, että reagoisin työskentelyvaiheessa kenenkään mihinkään mielipiteeseen millään tavalla. Näyttelyn jälkeen voin olla epämääräisen tyytymätön riippumatta siitä, mikä oli vastaanotto. Työskentely on nautinnollista, työskentelystä pois tuleminen epämiellyttävää.

Paras lääke näyttelynjälkeiskrapulaan on seuraava näyttely. Silloin ei jouda ajattelemaan joutavia. Niin kuin yleensä: hyvin menee, kun ei ajattele. Ja kun ei sen kummempia ajattele, tekee uudelleen saman teoksen jonka on tehnyt jo lukemattomia kertoja, ja ihmettelee taas, mistähän se tuokin tuohon tupsahti. On jollakin tapaa hyvin miellyttävää olla lyhytmuistinen ja löytää oma työskentely aina uudelleen, ja aina yhtä tuoreen tuntuisena. Joku taiteilija puijaa itseään suuremmilla ulkoisilla vaihteluilla, toinen menee samoilla suksilla alusta loppuun. Minusta on hauska kompata kitaralla Van Morrisonia; joka biisin osaa aiemmin kuuntelemattakin, koska aina ne ovat samoja. Ja Van Morrison laulaa kaikki samalla sydänverellä, vuosikymmenestä toiseen.

Olen joskus ajatellut, että kaikki tulevat teokseni ovat jo valmiina mielessäni, ne pitää vain yksi kerrallaan toteuttaa pois. Ehkä ajatus on täsmälleen oikea.

Neuvo nuorelle taiteilijalle on siis: tikku-ukko. (Ei tätä kukaan usko.)

Tallennettu kategorioihin Uutiset | Jätä kommentti

Kornia ja noloa

Andy Warholista usein kerrottu juttu on, että kun taitelija ei millään keksinyt mitä maalata, niin ystävä kehotti häntä maalaamaan jotakin mistä tämä pitää. Andy totesi pitävänsä rahasta, ja alkoi maalata dollarin seteleitä.

Ajatus on hyvä ja toimii, jos taiteilija maalaa sitä mistä oikeasti pitää, eikä sitä mistä pitää pitää. Rahasta pitäminen ei ole kovin tavatonta, ehkä rahasta kuuluukin pitää, mutta mennä nyt esittämään setelit halun kohteena, onhan se aika kornia. Jos joku tämän päivän taiteilija tekisi rahaa ihannoivan teoksen, teko olisi edelleen huomiota herättävä.

Inspiraatio edellyttää halua. Pitää haluta maalata sitä, mitä maalaa. Olisi mukavaa jos halun kohteeksi ja inspiraation herättäjäksi löytyisi aina jotain fiksua, hienostunutta ja yleisesti suosittua.

Alituiseen me uskottelemme itsellemme pitävämme jostakin mistä emme oikeasti erityisemmin pidä. Ja sitten yllätämme itsemme tykkäämällä oikeasti jostakin nolommasta kuin kuuluisi. Olisi kiva uskoa olevansa aina jalo, korkeisiin periaatteisiin lujasti ankkuroitunut ihminen, jolla on horjahtamattoman hyvä maku. Noloja juttuja voi olla ihan kiva maalata, mutta niitä on tylsä esittää muille. Nolon jutun ei edes tarvitse oikeasti olla kovin nolo. Kynnys on omassa mielessä. Voi kynnys tietysti olla yleisönkin mielessä. Olla vähän lattea on maalarille yleensä pienempi vaara kuin olla vähän nolo. Nolon aiheuttama myötähäpeä on kiusallinen tunne, yhdentekevä taas voi käydä hienostuneesta, jopa laadukkaasta. Yhden näkemyksen mukaan hyvää taidetta on häiritsevä taide. Nolo häiritsee. Jos siis haluaa hyväksi, on uskaltauduttava noloksi.

Andy Warholin mutkattomassa asenteessa on neroutta. Pyhä yksinkertaisuus! Kyllä minäkin rahasta tykkään, mutta rahasta tulee yleensä mieleen jotain muuta kuin setelit. Voiko joku tykätä seteleistä? En edes muista miltä nämä nykyiset setelit oikeastaan näyttävät, harvemmin niitä tulee katseltua. Sen muistan, että aikanaan kymmenen markan setelissä oli Paasikivi, ja siitä sai taittelemalla esille kaksi piilokuvaa; yhden söpön ja yhden hävyttömän. Ehkä seteleistä voi tosiaan pitää, ehkä ei olekaan niin, että se luksus jota seteleillä saa, olisi todellinen toiveen kohde, vaan päinvastoin, luksus vahvistaa sen, että meillä on seteleitä. Hankkiutuuko joku miljonääriksi sen takia, että voi sitten ostaa kaapin täyteen kalliita käsilaukkuja?

Andy Warhol ei tiettävästi ollut varsinainen älykkö. Siitäkö sitten seurasi se merkillinen turhat mutkat suoristava asenne, että kaikki on samanarvoista ja suurenmoista. Voiko kukaan keksiä mitään tyhmempää kuin tykätä rahasta ja maalata siksi seteleitä? Kertoa maalaamalla, että se mitä eniten himoitsee, on kasa paperilappuja. Eikä himoitse siksi, että olisi käyttämässä niitä lappuja johonkin, vaan siksi, että vain sattuu tykkäämään niistä. Tosi pöljällä asenteella osuu parhaiten asian ytimeen. Ehkä Warhol oli myös riittävän tyhmä ollakseen huomaamatta, että tyhmän maalaaminen on piinallista. Warholia ei kylläkään taida saada kiinni tyhmistä mielipiteistä, koska hänellä ei ollut mistään mitään mielipidettä, paitsi että kaikki on suurenmoista. Kuka on siteeratuin suomalainen nykyfilosofi? Matti Nykänen. Artfacts-sivustolla Warhol on mennyt Picasson ohi maailman arvostetuimmaksi taiteilijaksi. Vincent van Gogh, jonka töistä maksettiin joskus huimaavia summia, on nykyisin sijalla 220. Andy Warholia ja Matti Nykästä yhdistää se, että kumpikin osuu aina erehtymättä naulan kantaan.

Warholin ikonimaisen sommittelun takia olen tavannut tulkita hänen työnsä kristilliseen traditioon nojaavina: dollarin setelit ovat veriraha, soppapurkit viimeinen ehtoollinen, Marilyn on madonna, sähkötuoli on ristiinnaulittu, saippualaatikot jalkojen pesu. Tämä näkemys on oikea ja väärä. Keskittävä yhden asian sommitelma, joka ei esitä kohteestaan muuta mielipidettä kuin että tämä on suurenmoinen, viittaa pyhyyteen, ja Warholin aiheet löytyvät Raamatusta. Mutta Warhol ei takuulla pyrkinyt kommentoimaan kristinuskoa ja tuskin hän olisi jakanut tämän näkemykseni.

Kävin sähköpostinvaihtoa Ilmari Raution kanssa hänen uusiin nettisivuihinsa liittyen. Ajatus Rautiosta johti jonkin merkillisen mutkan kautta tuohon edelliseen pohdintaan Warholista. Ilmarilla on hyvä maalaamiseen liittyvä ajatus: hän yrittää nähdä jotain joka päivä. Näkemys on yksinkertaisessa itsestäänselvyydessään radikaali. Sehän on selvää, että turha on maalata jos ei ole nähnyt mitään. Minusta tuntuu, että harrastan sellaista turhuutta useinkin, ja tietenkin ilman muuta tulosta kuin että tulipa tehtyä. Ilmarin ajatus on sitä, että kiinnostuu maailmasta joka päivä, tarkkailee muutoksia lähellä olevissa asioissa, katsoo ja kiinnostuu yksinkertaisista asioista. Kiinnostuminen tuottaa maalauksen tai on tuottamatta. Inspiraatiota ei voi tilata. Ilmari voisi laajan tuotantonsa luomalla kokeneisuudella maalata uskottavan näköisen maalauksen ihan vain vanhasta muistista, leimata kellokortin ja todeta että päivä on pulkassa. On oikeastaan niin, että me arvostamme ja edellytämme, itseltämme ja muilta, tuotteliaisuuteen perustuvaa tapaa, arvostelmaamme itse tajuamatta. Tulos tai ulos! On saatava aikaan tuotos, tuotoksen laadusta välittämättä. On vaikea jättää maalaamatta silmät ummessa, käsikopelolta, tottumuksesta ja keskittyä sen sijaan asioita etukäteen arvottamattomaan toljottamiseen, vaikka tietäisi että toljottaminen tuottaa lopulta paremman taiteellisen tuloksen.

Maalarin työskentely nähdään usein tyylivalintana, että maalari ensin valitsee jonkin tyylin ja alkaa sitten tuottaa siihen sopivia teoksia. Ja me muodostamme mielipiteemme sen mukaan, olemmeko kiinnostuneita tämän tai tuon tyylisistä teoksista. Samaan vasuun solahtaa maalareita joiden työskentelyssä ei ole mitään yhteistä.

Maisema tuppautui ja jäi pysyvästi Ilmari Raution maalauksiin joskus varhaisella 1980-luvulla, mitä pidin silloin ihailtavana ja ärsyttävänä, mutta nuorelle miehelle vaarallisena ratkaisuna. Ei sellainen ollut järin muodikasta vaan kornia ja noloa setämaalarin hommaa. Syyn Ilmarin ratkaisuun kyllä tiesin: hänellä oli tapana pohtia asiat omin päin, eikä hänellä ollut haluja kysellä lupia mitä saa maalata. Maalarin ei tarvitse pohtia samoja asioita kuin mitä aikalaiskollegat pohtivat. Oma oksa voi alkaa versoa jostakin muustakin kohtaa taidehistorian puuta.

Kumma kyllä, kun nyt katson Ilmarin 1980-luvun töitä, niissä ei näy mitään noloa. Silloin marginaaliselta vaikuttanut ilmaisu näyttää nyt siltä, kuin hän olisi ollut keskellä valtavirtaa, johtuen kai siitä, että samalle tontille ilmestyi hieman myöhemmin tungosta. 1980-lukulainen sommittelu on hänen töistään aikaa sitten kadonnut, muuten perusilmaisu on pysynyt yllättävän muuttumattomana.

Omia noloa vältteleviä töitäni samalta ajalta on jo mahdoton katsella. Niistä näkee, etten halunnut maalata niitä. Nolot ja kornit luonnokset jemmasin kenkälaatikkoon. Siinä kenkälaatikossa on ainoa kiinnostava 1980-luvun työskentelyni, ja siellä saattaa olla myös ainoa nykyisen työskentelyni kytkös 1980-luvulle. Minusta tuntuu, että lopulta, joskus 1990-luvulla, maalaukseni itse päättivät maalautua sellaisiksi mitä ne oikeasti halusivat olla; tarttuivat toimeen kun eivät enää jaksaneet odotella maalarinsa päättymätöntä jahkailua. Kyllä se on niin, että on hyvä antaa maalausten itse päättää omista asioistaan. Jos niille yrittää antaa hyvää tarkoittavia neuvoja, ei siitä mitään tule.

Katso Ilmari Raution kotisivut ja Paratiisigalleria.

www.ilmari-rautio.com



 

 

 

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | Jätä kommentti

Ekspressioita

Kävin Sara Hilden –museossa Tampereella katsomassa Ekspressioita-näyttelyn. Päivä oli oikein tuulinen, sateinen, hämärä ja kolea, ja toivoin tietysti kunnolla lämmittävää taidetäräystä. Ei tullut.

Vakuuttavan nimilistan Wassily Kandinsky, Ernst Ludwig Kirchner, Wilhelm Lehmbruck, Franz Marc, Heinrich Campendonk, Erich Heckel, Alexej von Jawlensky, Käthe Kollwitz, August Macke, Otto Mueller, Hermann Max Pechstein, Christian Rohlfs, Karl Schmidt-Rottluff, Arnold Schönberg ja Emil Nolde odotin järjestävän jotain sellaista rytinää, jonka energialla puskisin mukavasti läpi muutaman rapa- ja räntäkuukauden, mutta ei. Esillä oli huipputaiteilijoilta lähinnä keskinkertaisia teoksia. Joukossa oli hyviäkin töitä, mutta tämä näyttely ei jää ikimuistoiseksi. Suunnilleen samalla porukalla oli samassa paikassa klassikkonäyttely 32 vuotta sitten. Silloin oli esillä pelkästään grafiikkaa. Sen näyttelyn potku tuntui pitkään. Ymmärrettävää on, että Die Brücke ja Der Blaue Reiter –ryhmiin kuuluneiden taiteilijoiden parhaat uniikkiteokset eivät museoiden seiniltä hevin lainaan liikene, joten odotukseni lienevät olleet epärealistisia.

Kun siirryin portaita alakertaan, näyttelyn ilme tuntui yhtäkkiä raikastuvan. Kuka onkaan tuo maalari, jonka teossarja potkii oikein reippaasti jo etäältä katsottuna? Sehän olikin Jukka Korkeila. Alakertaan oli ripustettu varsinaisen näyttelyn täydennykseksi uudempaa ekspressionismia museon omista kokoelmista. Janne Räisänen ja Jukka Korkeila vetivät hienosti pisteet kotiin, jopa ohi A.R.Penckin ja Markus Lüpertzin, joilta myös oli esillä pari teosta alakerrassa. Hyvä Suomi! Vaikka Penckiä ja Lüpertziä suuresti arvostankin, heidän töissään tuntui tässä rinnastuksessa itseensä turhan vakavasti suhtautuva huumorintajuton vivahde. Totisia modernisteja!

Ilmeisesti ekspressionismissa on sadan vuoden aikana tapahtunut ilmaisua eteenpäin vienyttä evoluutiota. Ihan oikeasti. Minun mielestäni nykymaalarit käyttävät vaivattomasti monipuolisempaa ilmaisuvalikoimaa kuin Die Brücke ja Der Blaue Reiter-maalarit. Väitän, että nykyisin itsestään selvä värin, piirustuksen, sommittelun ja aihevalintojen ja niiden käsittelyn irtonaisuus on henkistä eteenpäin menoa, vaikka miten klassikkoja ihailisimmekin. Tietysti Kandinskyn ääressä pitkästyminen on vähän samaa kuin moittisi luolamaalauksen teknisiä puutteita. Jos menee keksimään abstraktin maalauksen, ei sen kustannuksella heti ala postmodernisti virnuilla. Sitä paitsi Kandinskyn ansiostahan meillä on näitä räisäsiä ja korkeiloita. Mutta minkäs teet, minä tarvitsen usein Kandinskysta innostumiseen päättäväisyyttä, jonka ainakin nyt lokakuinen sadepäivä oli lannistanut.

Se on myönnettävä, että Sara Hildenin rinnastuksessa Suomi-pojat saivat helppojakin lisäapuja siitä yksinkertaisesta syystä, että näyttelyn sadan vuoden ikäisiä teoksia näytti rassaavan raskas museosävy. Teokset olivat usein kellastuneita. Värisilmään oli säädettävä ikään kuin keltaisenpoistosuodatin. Tästä voisimme oppia, että jos mielellään maalaa mestariteoksia, materiaalit kannattaa valita hyvin. Vakiolaadun taidekin kannattaa maalata hyvillä materiaaleilla – mestariteos kun saattaa livahtaa pensselistä ihan ilman aikomusta.

Pompatakseni asiasta aivan ambomaalle, keltaisenpoistosuodatinta tai tärähdyksenkorjainta olen kaipaillut usein niissäkin tilanteissa, kun olen katsonut taiteilijoiden teoskuvia jonkin taiteen laatua arvioivan raadin jäsenenä. Raati arvioi taiteen sellaisena kuin se esitetään, eikä ala arvailla mitään taiteilijan eduksi. Siis kun olet tullut epähuomiossa maalanneeksi mestariteoksen tuota pikaa kellastuvalle paperille, valokuvaa se edes asiallisesti. Taideraati ei tajua synkkää salaisuuttasi.

Ekspressioita-näyttelyssä yritin nauttia Nolden akvarelleista museosävystä piittaamatta, mutta en ihan loppuun asti jaksanut. Kenties Nolde oli päättänyt säästää paperikuluissa sen verran, että sai iltasella ryystää yhden kaljan enemmän. Tavallaan ymmärrän.

Yllättävästi Ekspressioita-näyttelyn kiinnostavimmalta taiteilijalta tuntui Arnold Schönberg, jolta oli esillä sarja pieniä maalauksia. En tiedä johtuuko Schönbergin erottuminen museon yläkerran vaisusta yleisilmeestä vai Schönbergin lahjakkuudesta. Eniten se tietysti kertoo siitä, että Schönberg on ”harrastajamaalarina” jäänyt turhan vähälle huomiolle, mistä seuraa tuoreuden viehätystä. Arnold Schönberg tunnetaan atonaalisen, eli sävellajittoman musiikin keksijänä. Videona esitetyssä haastattelussa Schönberg kuvailee maalariuttaan melko naiivisti. Ilmeisesti Schönbergin pätevin teoreettinen aparaatti toimii vain musiikin puolella.

Schönbergin maalauksista esitetään yleensä Punainen katse (jonka olen ennen tätä näyttelyä nähnyt vain kuvajäljennöksenä), mutta ei juuri muuta. Sara Hildenillä nähdyn perusteella tuli nälkä; olisin mieluummin katsonut pelkästään Schönbergin tuotantoa esittelevän näyttelyn kuin tämän tunnettujen mestarien keskinkertaisempaa tuotantoa esittelevän katsauksen. Oikeastaan kiinnostavampaa olisi ollut paneutua nyt nähtyä enemmän Schönbergin musiikin ja maalausten suhteeseen kuin siihen, mihin Schönberg maalarina asettuu suhteessa muihin saksalaisiin ekspressionisteihin. Mutta onko niin, että myös Schönberg on niin tiukasti naulattu museoiden seinille, ettei irti lähde?

Ekspressioita-näyttely jatkuu Sara Hildenillä 13.1.2013 saakka.

 

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | Jätä kommentti

Lihaa luiden päälle

Öljymaalauksen periaate lihaa luiden päälle tarkoittaa sitä, että maalataan rasvaista rasvattoman päälle, jolloin värin tarttuvuus on hyvä. Paistinpannua käyttäessäsi toimit päinvastoin. Rasvatilkka pannulla estää ruokaa tarttumasta kiinni.

Rasvaista rasvattomalle-periaate on hyvä pitää mielessä myös eri tekniikoita yhdistellessä. Voit maalata öljyvärillä vesiliukoisen värin päälle, mutta et toisin päin.

Periaatteen voi ajatella myös niin, että alle maalataan ohuesti ja päälle paksummin. Ohuen öljyvärikerroksen sideainemäärä – siis öljymäärä – on pienempi.

Katso rusinaksi kuivuneita värinokareita paletillasi. Öljyväri kutistuu kuivuessaan. Kun puhkaiset kuivahtaneen näköisen värinokareen, sisältä saattaa paljastua märkää väriä. Jotkut värit, pigmentistä riippuen, kuivuvat joutuisasti, jotkut hitaammin. Jos maalaat paksun, vielä osittain märän värikerroksen päälle ohuelti jollain nopeasti kuivuvalla värillä, värikerrokseen syntyy halkeamia, koska alla oleva väri elää vielä päällemaalauksen kuivuttua. Päällemaalaus pitäisi siis tehdä joko märkää märälle, jolloin öljyväri tarttuu kunnolla alla olevaan kerrokseen, tai sitten kuivuneen värin päälle.

Maalauksen aluskerrosten kuivumista saat joudutettua sillä, että maalaat ohuesti. Dammari puolestaan jouduttaa maalinesteen kuivumista, ja tietysti myös se, että maalinesteessä on nuukemmin öljyä. Voit myös valita aluskerrokseen nopeasti kuivuvia värejä tai edistää värin kuivumista sekoittamalla hitaasti kuivuvaan väriin jotain nopeasti kuivuvaa. Kadmium- ja kobolttivärien nopeaa kuivumista on perinteisesti hyödynnetty tässä tarkoituksessa. Kikka toki edellyttää sitä, että käytät aitoa pigmenttiä sisältävää väriä, etkä hue-sävyä. Harrastajavärisävy voi tosin toimia tilanteessa ikään kuin vahingossa, väriin lisätyn kuivikkeen takia. Harrastajaväreissä kadmiumit korvataan tavallisimmin naftolipunaisilla ja hansakeltaisilla, jotka eivät sinänsä ole nopeasti kuivuvia. Kobolttisinisen korvikkeena käytetään usein ultramariinin ja jonkin valkoisen sekoitusta.

Jos taas haluat työskennellä pitkään märkää märälle, käytä hitaammin kuivuvia värejä ja jätä dammari pois. Voit myös käyttää maalinesteessä jotain hitaammin kuivuvaa öljyä, esimerkiksi unikkoöljyä. Unikkoöljy on sävyltään pellavaöljyä vaaleampaa, ja sopii sen vuoksi loppuvaiheen työskentelyyn. Sävyt pysyvät kirkkaina ja voit viritellä viimeisiä yksityiskohtia pitempään.

Työskentelysi ehkä usein jakautuukin juuri näin, tai ainakin toivot niin – haluat nopeasti kuivahtavia pohjasävyjä, ja loppua kohti työskentelet hitaammin viritellen.

Siitä, että aluskerrosten on syytä olla ohuita, seuraa jokseenkin luontevasti että alusmaalaukseen tulee käytettyä peittävämpiä pigmenttejä, jolloin valkoisen maalauspohjan saa peittoon ohuellakin maalaamisella. Useat hyvin peittävät pigmentit ovatkin kuin tilauksesta vähäöljyisiä ja joutuisasti kuivuvia, ja sopivat hyvin aluskerroksiin.

Eräällä tavalla väriaineiden omat ominaisuudet johtavatkin maalaamaan oikeassa järjestyksessä. Väriä kuluu melkoisesti, jos yrität saada pohjaa peittoon hyvin öljypitoisella kuultovärillä, joten kenties tulet kokeilleeksi jotain toista vaihtoehtoa. Puhun tässä nimenomaan taiteilijaväreistä, harrastajaväreihin tämä kirjoitus ei juuri päde; ne ovat käytännössä lähinnä kuultovärejä, koska niiden modernit synteettiset pigmentit sattuvat olemaan luonteeltaan läpikuultavia. Joihinkin harrastajavärien sävyihin, silloin kun se on tarpeellista, lisätään titaanivalkoista peittokyvyn lisäämiseksi.

Peittävän sävyn päälle voit laseerata kuultavin sävyin. Esimerkiksi jollakin kadmiumkeltaisella maalattu tasainen väripinta voi antaa huomattavasti tanakampaa potkua kuultavasti maalatuille punaiselle kuin pelkkä valkoinen gessopohja. Yhdistelmä kadmiumkeltainen – naftolipunainen voi luoda kadmiumpunaista vastaavan sävyn, mutta elävämmän näköisenä. Toisin päin toimiminen ei niin mieleen juolahdakaan, siis että maalaisit alle ilmavin kuultosävyin ja sitten muuraisit koko roskan jollain peittosävyllä umpeen. Paitsi tietysti silloin, jos haluat maalata pieleen menneen jutun jemmaan. Siinäkin tapauksessa suosittelisin ensisijaisesti tärpättipesua: ota tärpättiä rättiin ja pyyhi mokaksi mennyt turaaminen pois.

Viimeisenä maalattaviin yksityiskohtiin tarvitaan usein taas peittävyyttä. Jos alla on lasyyreja, anna niiden kuivua rauhassa. Viivamainen tai shumrattu peittävästi maalattu juttu (Nanna Suden tapaan) elävästi läpikuultavalla taustalla toimii useimmiten oikein hyvin, kun alla oleva väri pilkistää siveltimenvetojen välistä. Ohuesti tumman kuultovärin päälle maalattu vaalea peittoväri voi myös luoda ihan hyvän samean fiiliksen – maitolasi-efektin – jos sellaista sattuu tarvitsemaan. Näitä kannattaa kokeilla.

Tällaisesta kahden värin yhdistämisestä eri maalaustavoilla löytyy yllättävän monen näköisiä variaatioita, joilla ilmaiset ihan erilaisia asioita. Maali on muutakin kuin vain joku sävy. Maalaamisen taito on olennaisesti aineen ominaisuuksien hyödyntämistä. Yksi tapa päästä jyvälle aineen ominaisuuksista on kokeilla erilaisia värin levittämisen tapoja. Hyvä harjoitus voi olla, että rajoitat paletin vain muutamaan väriin ja koitat niiden yhdistelyssä mahdollisimman monenlaisia tapoja: lasyyreja, optisia sekoituksia, ohutta ja paksua värikerrosta, peittävää ja kuultavaa, valkoisella taittamista. Ei ole muutenkaan haitaksi huijata itsensä outoihin kokeiluihin; poimi vaikkapa värilaatikostasi täysin sattumanvaraisesti kaksi hyvin peittävää ja kaksi laseeraavaa väriä ja niiden lisäksi sinkki- ja titaanivalkoista, ja maalaa niillä. Kuultavan luonteiseen väriin saat lisää peittävyyttä kun sekoitat siihen hieman titaanivalkoista. Sinkkivalkoinen ei lisää peittävyyttä, mutta vaikuttaa sävyyn.

Välihuomautuksena on sanottava, että huokeat harrastajalaatuiset värit tuppaavat häivyttämään perinteisen tuntuman siihen, että kullakin pigmentillä on oma luonteensa. Sillä harrastajavärien ominaisuudella on oma tarkoituksensa. Vasta-alkajaa helpottaa, kun tuubit eroavat toisistaan lähinnä vain siten, että niissä on erivärisiä maaleja. Lähtöoletus on, että niitä käytetään lähinnä alla prima, yhdellä istumalla, eikä tavoitella monimutkaisempia maalaussuorituksia. Vanhemmat maalausoppaat eivät tiedä tästä asiasta mitään. Niinpä vanhojen maalausopas-klassikoiden lukija joutuu helposti hakoteille. Kirja ehkä kertoo, että tätä väriä kuuluu käyttää näin ja tuota ei saa käyttää noin, ja sitten maalarilla on kuitenkin paletillaan jotain mistä kirja ei kerro mitään, vaikka tuubien kyljessä lukevat värin nimet ovatkin kirjasta tuttuja. Käytäntö, että moderneja pigmenttejä myydään perinteisten pigmenttien nimisinä hue-maininnalla varustettuna, on ehkä huono, mutta minkäs teet, siitä on muodostunut vakiintunut tapa.

Jotkut pigmentit vaativat sideaineekseen enemmän öljyä, jotkut vähemmän. Vaihteluväli on suuri. Karkeasti ottaen vähäöljyiset värit kuivuvat nopeammin, mutta se ei kuitenkaan ole sääntö. Sinkki- ja titaanivalkoiset kaipaavat vain vähän sideainetta, mutta kuivuvat silti hitaasti. Yksi lyijyvalkoisen hyvistä ominaisuuksista on nopea kuivuminen. Lyijyvalkoisella ei ole muita huonoja ominaisuuksia kuin myrkyllisyys.

Kuten sanoin, olisi hyvä pyrkiä käyttämään aluskerroksissa vähemmän öljyä sisältäviä värejä. Samalla pitää kiinnittää huomio maalinesteeseen, ei sekään saa ensimmäisiä värikerroksia maalatessa olla kovin öljyistä. Värin kuivumisaika taas on enemmän ajankäyttökysymys. Nykyihminen on kiireinen, ja sen vuoksi värinvalmistajien enemmistö lisää kaikkiin öljyväreihin kuivikkeita. Michael Harding on kompromisseja välttelevä jäärä, ja valmistaa värit kuivikkeita lisäämättä. Se on erittäin hyvä asia, mutta edellyttää myös maalarilta vakavaa asennetta toimia oikein.

Vähäöljyisiä, hyvin peittäviä värejä ovat esim. nämä (Michael Hardingin listan mukaan):

- titaanivalkoinen (hitaasti kuivuva)

- Unbleached Titanium Dioxide (eli Buff Titanium) (nopeasti kuivuva, vaikka titaania onkin)

- napolinkeltainen (kuivuu nopeasti)

- kromioksidivihreä

- kadmiumkeltaiset

- kadmiumpunaiset

- seruleenisininen

- sinooperi (aito)

Kobolttivärit sisältävät vähän tai keskinkertaisesti öljyä, peittävät keskinkertaisesti ja kuivuvat ripeästi.

Maavärit ovat öljymäärältään keskinkertaisia ja yleensä puoliläpikuultavia. Ne kuivuvat nopeasti. Maavihreä on öljyinen ja läpikuultava, mutta kuivuu silti nopeasti. Transparentit rautaoksidipunainen ja –keltainen ovat keskinkertaisen öljyisiä ja kuivuvat nopeasti.

Orgaaniset värit ovat hyvin öljyisiä, läpikuultavia ja yleensä myös hitaasti kuivuvia. Hidas kuivuminen ei ole suuri haitta silloin kun niitä käytetään siihen, mihin ne parhaiten sopivat; ohuisiin lasyyreihin tai pieninä määrinä sävyttämään jotain toista väriä. Modernit orgaaniset värit ovat sävytysvoimaltaan ylivoimaisen tehokkaita.

Parhaat lasyyrivärit löytyvät näistä orgaanisista väreistä:

- Yellow Lake (kuivuu hitaasti)

- intiankeltainen

- Scarlet Lake

- ftalosyaniinisininen ja –vihreä (kuivuvat öljyisyydestään huolimatta nopeasti. Myös viridian käyttäytyy samoin.)

- preussinsininen (nopeasti kuivuva)

- Crimson Lake

- permanenttioranssi

- naftolipunainen

- alitsariini (kuivuu hitaasti)

- magenta

- kinakridoni

Ultramariini on hyvä keskinkertaisen öljyinen ja keskinkertaisesti kuivuva lasyyriväri.

Mustat ovat öljyisiä ja kuivuvat keskinkertaisesti.

 

Älä asennoidu edellä kerrottuun sääntökokoelmana, vaan omaksu periaate ja käytä omaa järkeäsi. Lyhyesti sanottuna: maalaa alle ohuesti ja päälle paksummin. Tämä periaate pätee riippumatta siitä, käytätkö harrastaja- vai taiteilijavärejä.

 

 

 

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | Jätä kommentti

Kerrosmaalaus

Alla prima, eli kertamaalaus tarkoittaa periaatteessa sitä, että maalaus tehdään alusta loppuun yhdellä istumalla. Värikerrokset voivat olla päällekkäisiäkin, mutta ne on sivelty ”märkää märälle”, siis siten että uusi värikerros on sivelty ennen kuin alla oleva on ehtinyt kuivua.

Useimmiten maalaukset valmistuvat kuitenkin pitemmän puurtamisen tuloksena, ilman että voitaisiin kuitenkaan puhua varsinaisesta harkiten toteutetusta kerrosmaalauksesta. Tällaisesta työskentelystä voidaan käyttää nimitystä jatkettu kertamaalaus. Taiteilija ei ole tyytyväinen kertatyöskentelyn tuloksiin ja haluaa tehdä maalaukseen muutoksia. Öljyvärillä tällainen vähemmän harkittu työskentely ei välttämättä ole materiaaliopillisen ihanteen mukaista, mutta niin työskentelevät usein isommatkin mestarit. Picasson maalausten fiiliksessä on useinkin olennaista kaikenlaiset mielenmuutokset, joiden seurauksena päällimmäinen väripinta voi olla hyvinkin säröllä. Jos maalaa paksuhkon hitaasti kuivuvan värin päälle kerroksen jollain nopeasti kuivuvalla värillä, tuloksena on halkeamia.

Väriaineiden kuivumisajat vaihtelevat suuresti. Nykyisin värivalmistajat pyrkivät kylläkin tasoittelemaan eri öljyvärien kuivumisaikojen eroja lisäämällä väreihin kuivikkeita. Michael Harding poikkeaa muista, Harding ei käytä kuivikkeita, lukuunottamatta Titanium White 3:sta, jota Harding valmistaa niiden asiakkaiden toiveesta, jotka haluavat käyttää hyvin peittävää titaanivalkoista, mutta joille tuottaa ongelmia sen verkkainen kuivuminen.

Kerrosmaalauksella tarkoitetaan työtapaa, jossa lopullinen värivaikutus syntyy päällekkäisisistä läpikuultavista värikerroksista. Väri näyttää erilaiselta, jos kaksi (tai useampia) värisävyä maalataan läpikuultavasti päällekkäin, kuin jos ne sekoitetaan suoraan paletilla. Huomaat asian, kun kokeilet. Kertamaalaus jää enemmän pintaan, kerrosmaalaus luo eräänlaista tilantuntua.

Ohuista läpikuultavista värikerroksista käytetään nimitystä lasyyri. Laseeraava ja peittävä maalaustapa eivät ole toisensa pois sulkevia. Kuultavat kerrokset kaipaavat hyvinkin vierelleen jotain lihaisaa. Jos katsot modernismia edeltävän ajan maalauksia, huomaat mitä tarkoitan. Kuultavia värikerroksia on paljon, mutta kirkkaimmat valokohdat on saatettu maalata hyvinkin paksusti. Olen joskus äimistellyt esimerkiksi Tizianin maalauksia, joissa jotkut etäältä katsoen naturalistiset yksityiskohdat onkin maalattu yllättävän ronskisti isolla pensselillä ja paksulla värillä.

Kenties perinteisin (ja yleisin) kerrosmaalauksen aloitustapa on maalata alusmaalaukseksi ns. grisaille yhdellä värillä. Grisaille on pelkkä harmaa valöörimaalaus, joka sitten ikäänkuin väritetään. Toinen vaihtoehto on, että alusmaalaus suoritetaan samoilla sävyillä kuin päälle tulevatkin kerrokset, mutta vaaleampana. Alla oleva vaalea sävy antaa hyvää potkua lasyyrille. Kolmas kiinnostava vaihtoehto on, että alusmaalauksessa käytetään päälle tulevien kerrosten vastaväriä. Varhaisrenessanssin maalarit tuntuivat käyttävän tällaista tapaa usein; pyhimysten kasvot näyttävät usein melko merkillisen vihreitä, käsittääkseni siitä johtuen, että punertavat ihonvärisävyt ovat käyneet vuosisatojen mittaan niin läpikuultaviksi, että alusmaalaussävy paistaa läpi. Kikka on kuitenkin hyvä, ihonvärisävyn häilyvyys valokohdissa lämpimän punaisen ja varjokohdissa hennosti hennosti vihertävän välillä näyttää hyvältä. Vihreä alusmaalaus on ollut ilmeisesti raakaa umbraa tai maavihreää.

Kerrosmaalauksen alimpien kerrosten on syytä olla vähärasvaisia; työskentelyn suunta on ”lihaa luitten päälle”, eli värikerrosten rasvaisuuden tulisi lisääntyä kerros kerrokselta.

Alimpien kerrosten pitäisi myös olla joutuisasti kuivuvia. Kuten kerroin, syntyy halkeamia, jos alle jäävä värikerros ei ole ehtinyt kuivua. Hyviä vaihtoehtoja öljyvärille alusmaalauksessa ovat tempera ja akryyli. Gamblinin Fast Matte -öljyvärisävyt ovat tarkoitettuja juuri tällaiseen käyttöön, ne kuivuvat nopeasti ja muodostavat mattamaisen, hyvän tartuntapinnan päälle tuleville värikerroksille.

Jos aloitat temperalla, seuraava askel voi olla putrido, eli tempera- ja öljyvärin seos, ja siitä voit edetä öljyvärillä maalattuihin päällimmäisiin värikerroksiin. Putridon etu on hyvä värivoima ja nopea kuivuminen. Vältyt myös kovin rasvankiiltoiselta lopputulokselta. Putridossa öljy- ja temperavärin suhde on vapaa, sekoitat vain näitä keskenään. Öljy- ja temperavärin suhteesta riippuu, liukeneeko putrido veteen vai tärpättiin. Asia selviää kokeilemalla. Lisäohjeita saat Minoan Temperamaalarin opas-sivulta.

Akryyliväri on kerrosmaalarille oiva vaihtoehto. Väri kuivuu nopeasti ja muodostaa yhtenäisen kalvon, joten voit laseerata kokolailla äly ämpärissä saamatta teknisiä tuhoja aikaan. David Hockney on käyttänyt akryyleja hyvällä menestyksellä kerrokselliseen maalaustapaan. Maalauksen kiiltoa tai himmeyttä voit helposti säätää sopivilla lasyyrimeduimeilla.

Myös akvarellin voi maalata kerroksellisesti. Pienen ongelman aiheuttaa se, että akvarellin sideaine ei ole palautumatonta, ts. se muuttuu liukoiseksi uudelleen kastuessaan. Paperin imevyys tekee kuitenkin lasyyrit mahdolliseksi, kunhan työskentelet kevyellä pensselillä, etkä raasta väriä irti paperista. Valitse paperiksi hyvä puuvillapaperi tai Meiratin pellavapaperi. Daler-Rowneyn FW-inkit on tehty laseeraavaan maalaustapaan sopiviksi. Ne ovat ilmeeltään kuin vesivärejä, mutta akryylipohjaisina eivät liukene uudelleen kerran kuivuttuaan.

Öljyvärein suoritetussa kerrosmaalauksessa värikerrosten välille voi sivellä välivernissan estämään ”painumia”, eli himmeäksi jäävien kohtien syntymistä, mutta yleisesti ottaen hartsien liiallista käyttöä on syytä välttää. Välivernissana voi käyttää laimeaa dammaria tai retussivernissaa. Retussivernissan etu on sen värittömyys.

Maalineste voi olla tärpättiä ja pellavaöljyä (tai nopeammin kuivuvaa standöljyä). Maalineste kuivuu nopeammin, jos seoksessa on mukana kolmannes dammaria. Oma lempparini on Gamblinin alkydipohjainen Galkyd-geeli, jolla saa värin kuultavuutta hyvin esiin, mutta maali pysyy paksun oloisena. Hyvä on myös Gamblinin Megilp.

Uusi värikerros maalataan kuivuneelle pinnalle. Pyri käyttämään aluskerroksissa nopeasti kuivuvia värejä ja säästä hitaasti kuivuvat vasta loppukahinoihin. Katso värin valmistajan nettisivuilta tiedot eri värien kuivumisajoista.

Kerrosmaalauksessa värisekoitukset syntyvät samoin kuin paletilla: lähivärejä päällekkäin laseeraamalla saa kirkkaita sävyjä ja keskenään etäisemmillä murrettuja. Rembrandtin muotokuvamaalausten syvä pimeys on syntynyt vastavärejä päällekkäin laseeraamalla. Niissä lasyyreja saattaa olla päällekkäin jopa kymmeniä. Näyttää sävykkäämmältä, jos lasyyreja on useina kerroksina.

Nykyisin on kerrosmaalarille tarjolla erittäin runsaasti värisävyjä. Modernit synteettiset värikeksinnöt ovat enimmäkseen hyvin laseeraavia. Mieleeni ei edes juolahda mitään peittävän luonteista uudempaa pigmenttiä. Sopivia värejä laseeraukseen ovat esim. hansakeltaiset, intiankeltaiset, naftolipunaiset, peryleenipunaiset, magenta, kinakridonit, ftalosyaniinisiniset ja -vihreät. Synteettisistä maaväreistä hienoja lasyyrisävyjä ovat transparentit rautaoksidipunaiset ja -keltaiset. Vanhat tutut viridian, altsariinipunainen ja preussinsininen laseeraavat kauniisti. Jos käytät lasyyreissa valkoista, sinkkivalkoinen kuultaa hyvin. Maavihreässä, umbrissa, siennassa ja okrissa on kuultavuutta ohuina kerroksina. Parhaiten saat puhtia lasyyreihisi taiteilijaväreillä: kokeile Hardingin, Gamblinin, St-Petersburgin tai Daler-Rowneyn artisti-sarjan öljyvärejä, tai Daler-Rowneyn Cryla-akryyleja.

Muista perusperiaate lihaa luitten päälle silloin kun maalaat öljyväreillä: alle ohuita ja vähärasvaisia värikerroksia. Huolehdi, että menet maalinesteessä öljyisempää kohti. Viimeiseksi maalattavat yksityiskohdat, joiden alta ei tarvitse minkään värin kuultaa, voivat olla paksusti maalattuja.

 

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | Jätä kommentti

Lisää sekoitusta

Kirjoituksessani 14.8. kerroin Pekka Hepoluhdan työskentelytavasta, siitä, että Hepoluhta keskittyy työskentelyssään vain siihen miten silmä värin näkee. Värimaalarin olennainen asia on havaitseminen, koska väri on vain niin kuin se nähdään.

Hepoluhta on opettanut värioppia vuosikymmeniä, mutta on päätynyt työskentelemään kunnon zen-mestarin tapaan. Hänen maalaamistaan ei ohjaa minkäänmoinen teoria. Hepoluhta maalaa tehdäkseen havaintoja siitä, miltä mallina olevan esineen väri näyttää, ja miten sama on toistettavissa paletilla. Ei tarvita oppijärjestelmää takataskuun, ei ”vanhojen mestarien tekniikkaa”, ei salaperäistä maalauslientä eikä taikapensseliä. Kun maalaa tarpeeksi monta kymmentätuhatta tuntia, päätyy ehkä yksinkertaisimpaan: maalaa aina samaa asiaa uudelleen, aina yhtä yksinkertaisesti ja joka kerta eri tavalla, koska maailma ei pysy hetkeäkään paikallaan. Hepoluhdalta ei kannata kysyä miten maalataan peltivati. Hän on maalannut sen niin monesti, ettei takuulla tiedä kysymykseen vastausta.

Hepoluhdan töistä on toisinaan erotettavissa jopa sekin missä ne on maalattu, vaikka teoksissa ei ole lainkaan viitteitä ympäristöön. Nykyisten Espoon Kilossa maalattujen töiden valo on erilaista kuin oli aiemmin Kauniaisissa maalatuissa töissä. Kilon työhuoneen ikkunan edessä on lehtevä puu ja tila on pienempi kuin Kauniaisissa. Kämppä on vanha isoikkunainen ateljee. Kauniaisten työhuone oli entisessä konttorirakennuksessa. Sen ympärillä oli betonirakennuksia. Voi vaikuttaa mystiikalta, että työympäristön eroavaisuus olisi asetelmamaalauksissa havaittavissa, mutta sitä se ei ole lainkaan. Värityksen eroavaisuus ei liity maalarin fiiliksiin, vaan siihen, että jokaisessa tilassa on omanlaisensa valo. Silloin kun olen nähnyt Hepoluhdan juuri valmistuneen maalauksen työhuoneella, siinä valossa kuin se on maalattu, on käynyt selväksi ettei aiheen ja maalauksen välillä ole minkäänlaista värieroa. Teokset eivät näytä edes peikuvilta (peili vääristää valoa), vaan aivan siltä kuin aiheen värit olisivat kloonautuneet maalaukseen. Mitäs järkeä sellaisessa maalaamisessa on? En minä tiedä, mutta näyttää hiton hyvältä ja kiehtovalta. Näen asioita jotka muuten jäisivät näkemättä. Hepoluhdan aiheet ovat välillä tyystin vailla mielenkiintoa sinänsä, mutta maalattuna niihin tulee jotain enemmän, vaikka maalari ei muuta teekään kuin toistaa aiheensa. Minulle tulee tunne, että enimmäkseen kuljen silmät ummessa, maailma jää suurimmaksi osaksi näkemättä. Kerran Hepoluhta maalasi lampusta roikkuvan sähköjohdon heittämän varjon. Oli yllättävän kiinnostavaa huomata miltä näyttää sähköjohdon varjo.

Montako varjoa olet huomannut tänään? Arvaan, että et yhtään, paitsi nyt kun luet tämän ja alat vilkuilla ympärillesi. Ruttaa yksi valkoinen A4-arkki pöydällesi ja katso montako värisävyä siitä erotat. Minä näen tuossa vieressäni nököttävässä kopiopaperin ruttanassa ainakin 12 sävyä: ikkunasta heijastuvan valon, kattolampusta heijastuvan valon, tietsikasta heijastuvan valon, ja kaikkien niiden varjot, puolivarjot ja keskinäiset heijastukset. Syvimpien varjojen vahvalle violetinsävylle en edes keksi syytä, mutta asialla lienee jotain tekemistä mustan paitani kanssa; sävy muuttuu kun liikun hieman. En kuitenkaan usko, että onnistuisin kaikkien noiden sävyjen maalaamisessa. Digikamera tuskin kykenisi erottamaan sävyistä puoliakaan. Miten minä tuosta taideopettajana kertoisin, kuinka se kuuluu maalata: ”sekoita ikkunasta heijastuvien valokohtien maalaamiseen titaanivalkoista, seruliinia ja ehkä hieman umbraa, edellyttäen että katsot aihetta samasta pisteestä kuin minä ja sinulla on musta paita päällä…”?

Värin tutkimiseen ei ole muuta järkevää tapaa maalarin kannalta kuin tehdä omia havaintoja. Ihmettelen usein sitä teorian lumoa, joka meitä houkuttaa. Ihmisillä on tapana hakea neuvoa kirjasta tai kysyä auktoriteetilta jotain asiaa, joka olisi helppo itse kokeilemalla selvittää. Ymmärrän toki sellaisen aloittelevan maalarin toiveen, että olisi halu saada tehdyksi mukavan näköinen taulu seinälle, ja sen takia on kiva lukea jostain oppaasta vaihe vaiheelta, että sekoita tuota tähän ja tätä tuohon, niin näyttää hyvältä. Sallittakoon. Vaikka oikeasti, tunnustan, en salli. Olen rasittavan tärkeilevä taideopettaja, samanlainen kuin ne kaikki niuhottavat pianonsoiton ja baletin opettajat, jotka ovat sitä mieltä että vain työn ja tuskan kautta oppi perille menee. Paitsi että minun mielestäni taide on leikkiä. Ei ole pakko onnistua. On hyvä sekoilla ja seikkailla, maalata väärin, ja ehkä kaiken törmäilyn jälkeen löytää jotain mitä ei edes arvannut etsiä. Ihmisiä usein tökkii kaikenlainen suorituskeskeisyys, ja kuitenkin sitten maalaaminenkin menee ulkoa ohjatuksi suorittamiseksi. Säännöt saa luoda itse! Ei ole olemassa oikeaa tapaa maalata paperinruttana. Kiinnostavaa on se, miten maalari aiheeseen asennoituu, ja millä tekee sen taikatempun, että maalaus on jotain enemmän.

Viimeksi kirjoitin sinne tänne kiivailevasta Martti Huttusesta, jonka yksi kiukun kohde on Ittenin värioppi. En ole Huttusen kanssa tyystin eri mieltä Ittenistä. Ittenin opit siitä, missä määrin mitäkin väriä maalauksessa pitää olla ollakseen harmoninen, on aika masentavaa puutaheinää. Itten asettuu auktoriteetiksi omin säännöin. Onneksi en ole ikinä nähnyt näyttelyä, jossa kaikki teokset olisi maalattu Ittenin harmoniasääntöjen mukaan. Pystyn kyllä kuvittelemaan miltä sellainen näyttäisi.

Johannes Ittenin Värit taiteessa toimii värioppikirjana sikäli, että siinä on kohtalaisen paljon asioita, jotka soveltuvat itse kokeiltaviksi. Vasta nyt huomasin, että alkuteos julkaistiin vasta 1961. Asenteellisesti se vaikuttaa 1920-1930 -lukulaiselta. Suomeksi kirja ilmestyi vasta 1989. Josef Albers oli Ittenin oppilas Bauhausissa, ja Albersin kirja Värien vuorovaikutus (alkuteos 1963, suomeksi Vapaan Taidekoulun julkaisemana 1978) on ollut Suomessa Ittenin kirjaakin keskeisempi värioppikirja. Albersin kirja on edelleen ihan pätevä. Kirjassa on teoreettista osuutta aika vähän. Kirja perustuu lähes kokonaan harjoitustehtäviin, joissa havaitaan värin riippuvaisuus ympäristöstään. Värien vuorovaikutus on oikeastaan yhden asian kirja. Lähes kaikki kirjan harjoitukset perustuvat yhteen ilmiöön, siihen, että silmä korostaa värien välistä kontrastisuutta. Kirja on ollut suomalaisessa väriopetuksessa turhankin kattavan opuksen maineessa, koska eipä se tosiaankaan kerro väristä juuri enempää kuin yhden asian. Sen voima on siinä, että se todellakin opettaa tekemään havaintoja, ja on sen vuoksi maalarille ohittamaton. Kirjan tehtävistä on kai yritetty tehdä taiteellisia sovelluksia, mutta ei siitä oikein mitään tule. Kirjan tehtävät ovat harjoitustehtäviä, ei muuta.

Martti Huttunen arvostaa Albersia, mutta manaa Albersin väriopilliset esikuvat Ittenin ja Goethen maanrakoon. Mielestäni Goethen ajatus, että värit esiintyvät valon ja pimeän rajalla, ei ole hassumpi. Kun valoa himmennetään tai pimeää valaistaan, syntyy värejä. Runollista, mutta ihan toimivaa.

Ota joku kirkas, valonväriltään valkoinen kohdevalo ja pistä sen eteen yksi kerrallaan valkoisia kopiopapereita. Kun katsot lamppua kohti, huomaat että valon väri muuttuu valkoisesta keltaisen kautta punaiseksi kun papereiden määrä kasvaa.

 

 

Saman ilmiön näet auringonlaskussa. Kun havainnoitsijan ja auringon välissä on enemmän ilmaa (ja siinä kosteutta ja pölyä), valon lyhyimmät aallonpituudet siroavat ja näkyviin jää vain pitkäaaltoisin, punainen valo. Samasta siroamisesta on kyse taivaan sinisyydessä, ja siinä, että kaukana oleva vuorenrinne näyttä siniseltä. Goethe ilmaisee asian niin, että valo joka on pimeyttä (esim. avaruuden tai vuorenseinämän pimeyttä) vasten, näyttää siniseltä. Voit huomata myös, että savu näyttää valoisaa taustaa vasten ruskealta ja varjoa vasten sinertävältä. Maalari voi ihan oikeasti hyödyntää tätä tietoa, vaikka Goethen ilmaisutapa olisikin enemmän runollinen kuin tieteellinen. Newtonin (jota Goethe asettui vastustamaan) tieteellisemmässä asenteessa ei sen sijaan ole juurikaan maalarille sovellettavaa.

Varsinainen kammotus Huttuselle on Ewald Heringin opponenttiväriteoria.

Heringin väriympyrässä on neljä pääväriä keltainen, punainen, sininen ja vihreä. Ympyrässä vastakkaisilla puolilla olevia värejä sekoittamalla pitäisi syntyä harmaata. Heringin ympyrää silmämääräisestikin vilkaisemalla voi kyllä sanoa, että sen punaista ja vihreää sekoittamalla ei synny harmaata, niinkuin ei synny myöskään Ittenin kirjan punaisesta ja vihreästä. Ihmissilmässä (useimmista muista nisäkkäistä poiketen) on värejä aistivia tappisoluja kolmea lajia: sinisiä, vihreitä ja punaisia. Heringin neljän päävärin väriympyrä ei tietenkään oikein natsaa näköjärjestelmämme kanssa.

 

 

Ittenin ympyrä puolestaan näyttää aikalailla fiiliksellä vetäistyltä, eivätkä sen vastavärit ole tosiasiallisia vastavärejä. Tosin en tiedä minkälainen on mahtanut olla Ittenin originaali.

 

 

 

En voi olla kuitenkaan edelleenkään äimistelemättä Huttusen kielellistä haksahdusta, täysin päätöntä kiivailua siitä, että punaista ja vihreää sekoittamalla ei voi syntyä harmaata. Asia on harvinaisen koominen ja joutava opillinen kysymys, ja Huttusen voisi jättää huomiotta, mutta mies on asiantunteva värikouluttaja ja sikäli huomiota vaativa.

Värisana vihreä kattaa väriympyrällä aika ison viipaleen. Juuri sen takia se keskivaiheen aallonpituuksille herkkä tappisoluryhmä on nimitetty vihreälle eikä keltaiselle herkäksi; kellanvihreät tappisolut on päätetty nimetä vihreiksi, koska se vaikuttaa nimityksenä sopivammalta. Arkipuheessa me käytämme nimitystä vihreä hyvin laajasta sävyasteikosta. Oliivinvihreä ja smaragdinvihreä ovat hyvin erilaisia värejä, silti nimitämme molempia vihreiksi. Keltaisen tontti sen sijaan on varsin kapea. Tippa mustaa keltaiseen sekoitettuna tekee siitä vihreän (oliivinvihreän!). Fysiologia ei ole ainoa syy erotteluun, kyse on myös kielestä. Voisimme käyttää väristä yhtä hyvin nimitystä oliivinkeltainen. Jostain syystä me olemme halukkaita tunnustamaan smaragdinvihreän ja oliivinvihreän sukulaisiksi, vaikkei samaa näköä juurikaan ole, mutta keltaiselle emme suo juurikaan liikkumavaraa. Pienikin sinisten tappisolujen havahtuminen siirtää keltaisen naapurivärin porukoihin. Huttunen on tietysti täysin selvillä tällaisesta asiasta ja tuo itsekin esille sen seikan, että värin nimistä puhuttaessa on syytä sopia minkä värijärjestelmän mukaan keskustellaan.

Me käytämme kieltä niin kuin käytämme. Vakiintunut kieli ei muutu viimeisimmän väriympyrän mukaan. Tuntuu hämmentävältä lukea Huttusen yleensä täysin asiallisesta kirjasta Värit pintaa syvemmältä primitiivireaktio ”Jos joku väittää saaneensa aikaan punaisen ja vihreän maalin sekoituksesta neutraalia harmaata, hän on tehnyt joko pahan virheen tai sitten hän puhuu vastoin parempaa tietoa tai sitten vain reilusti valehtelee.” Lukija joka on tottunut sekoittamaan harmaansa näin, tietää mokanneensa pahan kerran. Huttusella tuntuu olevan värijärjestelmät perusteellisesti solmussa tässä asiassa. Huttusen edellyttämä värisanastopoliittinen korrektius edellyttäisi, että opetettaisiin harmaan sekoittamisesta, että ”sekoittakaa ftalosyaniini-piip-iä (siis ei sinistä vaan sitä toista) ja tummaa kadmium-piip-iä (siis ei keltaista tai oranssia vaan sitä kolmatta) keskenään, niin saatte harmaata. Ehkä Huttusen mielestä tällaisen värisekoituksen yrityskin olisi rangaistavaa, ja tuloksen nimittäminen harmaaksi täysin sopimatonta. Huttusen oma nimiehdotus värille olisi puhrea, mutta kyllä minusta harmaa sopii ihan tarkalleen.

Huttunen suunnistaa eri väriympyrän mukaan kuin maalari. Huttusen värisielunmaiseman muodostaa väriympyrä RGB+CMY, johon kuuluvat additiiviset päävärit punainen, vihreä ja sininen, ja sen lisäksi subtraktiiviset päävärit syaani, magenta ja keltainen. Perinteisestä väriympyrästä (tai Goethen kolmiosta) se poikkeaa siten, että oranssi puuttuu kokonaan (keltainen ja punainen ovat vierekkäin) ja vihreän ja sinisen väliin on tungettu syaani. Violetin tilalla on sitä punaisempi magenta. Nimitys syaani viittaa itse asiassa sinisyyteen, ja sen vuoksi se esiintyy ftalosyaniinisinisen nimessä. Eli tässä uuden järjestyksen mukaisessa väriympyrässä on oikeastaan kaksi siniseksi nimettyä väriä: sininen ja syaani.  Näin on toimittu, koska nimistöä puuttuu.  On väri, mutta ei sille nimeä, joten erottelu päätettiin tehdä synonyymilla.  Olisi voitu sanoa turkoosi, mutta se luo liian vihertävän mielikuvan.

Additiivisia päävärejä käytetään siis televisio- ja tietokoneruuduilla ja subtraktiivisia painotöissä. Systeemi on optimoitu ihmisen näköjärjestelmän mukaan, mutta maalarin maaleja ei ole. Maalarilla on oma väriympyränsä, joka muodostuu tavanomaisimmista pigmenteistä. Käyttökelpoisimmat pigmentit asettuvat ennemminkin perinteisen ympyrän mukaan. Näiden pigmenttien merkitys maalarille on täsmälleen sama kuin CMY-värien merkitys on kirjapainolle. Niiden kanssa on elettävä. Maalari tietää, että tämä tietty varjon väri syntyy tätä ja tuota maalia sekoittamalla.

Väriopetusta on kahdenlaista, joko käytäntö- tai teoriapainotteista. Väri on näkökuva ihmisen silmässä. Sitä oppii ymmärtämään parhaiten havaintoja tekemällä. Suomalainen väriopetus on painottunut havaitsemiseen teorian kustannuksella. Huttusen kirja on teoreettinen opus, sellaisena hyvä, mutta omakohtaisen kokeilemisen osuus siitä puuttuu. Värinkäytön harjoitteiden sijaan kirja esittää opiskelijoille kysymyksiä kuten ”Kuka suomalaissyntyinen väritutkija on saanut Nobel-palkinnon?” Tunnustan, etten tiedä.

Taidekouluissa on näkynyt sellaista asennetta, että Albers-kurssi korvataan teorialuennoilla. Olen asennetta vastaan. Se on sitä samaa asennetta, jossa maalauksen opetuskin mielellään korvataan teorialuennoilla. Saamme kädettömiä maalareita, joilla on tohtorihattu päässä.

Palataan Hepoluhtaan. Toivoakseni ymmärsit miten hän maalaa: katsoo silmällä miltä mallina olevan esineen väri missäkin kohdassaan näyttää, sekoittaa saman paletilla ja siirtää värin maalaukseen oikealle kohdalle. Se onnistuu hyvin, koska hän on harjoitellut. Hepoluhta tunnustaa, ettei harrasta maalatessaan teoreettista tai filosofista ajattelua. Sen sijaan hän on väittänyt, että ihanteellista on jos maalatessa ajattelee jotain ihan muuta.

Martti Huttusen kirjan lukee tunnissa.  Peltivadin oppii maalaamaan kymmenessätuhannessa tunnissa.  Se on nyt tämän kirjoituksen tylsä viesti. Havaitsemisen oppiminen ja sen maalaukseksi muuntaminen ei käy käden käänteessä. Joten pensseli käteen!

Entä viisastuitko jotenkin tämän kirjoituksen väriteoreettisesta pähkäilystä? Luultavasti et. Lue kuitenkin kaikki värioppikirjat, joita eteesi sattuu – ja sitten unohda ne ja keskity havaintoon.

 


 

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | 1 kommentti

Värin sekoittamisesta

Ehdottomasti paras tapa opetella värin sekoittamista, on sekoittaa niitä! Unohda hetkeksi taulun maalaaminen ja harjoittele pelkästään värisekoituksia. Tee vaikka oma värikartta niistä väreistä mitä sinulla sattuu olemaan. Siitä voi olla hyötyä kun myöhemmin etsiskelet tapaa sekoittaa jokin väri. Laadi karttasi järjestelmällisesti tai vapaasti fiilistä seuraillen.

Harrastin joskus itse sellaista tapaa, että ostaessani uuden värituubin, tein siitä paperille (käytin tavallista kopiopaperia, joka tietysti ajan mittaan kellastui, mutta sillä ei ollut merkitystä) sekoituksen jokaisen jo laatikossani olevan värin kanssa, ja kirjoitin viereen mistä ja kenen valmistajan väreistä olin sekoituksen tehnyt. Värikarttoja tehdessäni huomasin, että usein kiinnostavimpia yhdistelmiä olivat ne jotkut melko merkilliset, jotka eivät ennalta käsin olisi juolahtaneet mieleen. Käytin värikarttoja kai lähinnä siihen, että bongailin sieltä uusia kivoja sävyjä maalauksissa käytettäväksi, välttyäkseni toistamasta itseäni.

Maalarilla ei ole pakko olla värilaatikossaan valtavaa tuubiröykkiötä, koska värejä voi sekoittaa, ja sekoittaminen on helppoa. Puserra paletille kahta väriä reilun kokoiset nokareet ja lisäksi valkoista, ota käteen palettiveitsi ja ala sekoittaa. Sekoittele pieniä kasoja joissa sekoituksen kantavärejä on eri suhteissa.

Pistä vierekkäin taittamaton ja valkoisella taitettu väriläiskä, niin näet miten valkoinen vaikuttaa sekoituksen sävyyn. Maalit ovat paksuhkoja tahnoja ja niitä pitää sekoitella huolellisesti, mikäli haluat tasaisen seoksen.

 

Minkä tahansa kahden värin sekoitussuhdetta vaihtelemalla saat tulokseksi jo varsin rikkaan kirjon. Sekoita keskenään lähivärejä, jolloin saat puhtaampia sävyjä, ja väriympyrällä toisilleen etäisempiä värejä, jolloin saat murrettuja sävyjä. Kun sekoitat vastavärejä keskenään, tuloksena on harmaa. Vertaile miltä näyttää läpikuultavien värien sekoitus ja peittävien värien sekoitus. Huomioi miten läpikuultava väri, vaikkapa alitsariini, pysyy jotenkuten kuultavana jos sekoitat siihen sinkkivalkoista, mutta muuttuu peittäväksi (ja myös sameammaksi) kun seoksen valkoisena onkin titaanivalkoinen.

Vertaile miltä väri näyttää ohuena ja paksuna kerroksena. Yllätyt miten suuri ero voi olla ohuesti maalatulla ja valkoisella taitetulla värillä, vaikka ne olisivat täsmälleen yhtä vaaleita.

Hyvä ja haasteellinen harjoitus on esimerkiksi viridian + tumma kadmiumpunainen + sinkkivalkoinen. Oikeassa suhteessa näistä syntyy kohtalaisen neutraali harmaa. Sekoituksesi näyttää vuoroin liian vihreältä ja liian punaiselta, mutta kun sinnikkäästi sekoittelet, niin kyllä se harmaakin sieltä ilmestyy. Voit pistää viereen vertailun vuoksi mustasta ja valkoisesta sekoitetun harmaan. Muista lisätä sekoitukseen sopiva määrä valkoista, muuten värisi näyttää melko lailla mustalta. Jos käytät vaaleampaa kadmiumpunaista, sekoituksesta ei synny harmaata, vaan ruskeaa.

Kuvan harmaa keskipalkki on laidoilla olevien punaisen ja vihreän sekoitus. Harmaa alapalkki on sekoitettu mustasta ja valkoisesta.

 

 

 

 

 

Hauska harjoitus voi olla sekin, että etsit kaksi väriä, joita sekoittamalla voit jäljitellä vaikkapa poltettua umbraa. Voit löytää montakin tapaa jäljitellä poltettua umbraa. Murrettujen sävyjen jäljittelemiseen ei tarvita kovin laajaa palettia. Mutta jos huomaat, ettet saa jotain etsimääsi puhdasta savyä sekoitettua, niin luultavasti tarvitset yhden uuden tuubin.

Kokeile myös jäljitellä erilaisia värimalleja; kangastilkkuja, värillisiä papereita, puiden lehtiä. Ota värimalli palettisi viereen, etsi värilaatikostasi sitä lähinnä oleva sävy ja ala etsiä tapaa jolla pääsisit mahdollisimman lähelle värimallisi sävyä. Puun lehden väriä jäljitellessäsi valitset tietysti lähtökohdaksi jonkin vihreän. Aloita viridianista, jos muuta ei ole. Lähemmäksi menevät maavihreä (terre verte), kromioksidivihreä tai sap green. Ota väriä palettiveitselle ja vie veitsi värimallisi päälle. Mikä ero väreissä on? Jos viridianista aloitat, huomaat että lehden väri on murretumpi, käytännössä punertavampi. Mutta millä tavalla punertavampi? Mitäpä jos kokeilisit sekoittaa viridiania kaikkien värilaatikkosi punertavien sävyjen kanssa. Sinulle on yhtä arvokasta tietää, mitkä sekoitukset eivät toimi, kuin että mikä toimii. Jos mikään ei toimi, johtuuko se väärästä valöörista? Ratkaisevan tärkeää on, että sekoitussävysi on yhtä vaalea kuin värimallisi. Jos edelleenkään ei toimi, kokeile keltaisempaan suuntaan. Jokin okransävy voi ollakin se mitä tarvitset. Ota sekoitukseen kolmas väri mukaan vasta sitten, kun olet todennut että mikään kahden värin yhdistelmä ei osu ihan kohdilleen. Valitse silloin se kahden värin sekoitus jolla pääsit lähimmäksi, ja ala hakea sitä kolmatta, jolla pääset maaliin.

Jokaisella on oma tapansa sekoittaa värejä. Erinomaisinta on se, jos tapoja on monia. Kokemuksen myötä sellainen taito karttuu.

Hauskinta on tietysti keksiä mahdollisimman kauniita värisekoituksia. Tapa voi olla vaikka se, että taitat joltain kimakalta sävyltä vähän terää sekoittamalla siihen murretumpaa sävyä. Joskus valkoisella vaalentaminen tai mustalla tummentaminen näyttää hyvältä, joskus kamalalta. Voi näyttää hyvältä, kun sekoitat kuultavaan väriin jotain peittävämpää sävyä. Kukapa näitä paremmin tietäisi kuin sinä itse.

Väri on luonteeltaan asia, joka edellyttää maalarilta omia havaintoja ja omaa kokeellista tutkimusta. Väriteoria on etäällä värin käytännöstä, koska väri on vain sitä, minkälaisena silmä sen näkee.

Väristä puhuminen johtaakin usein hullunkurisuuksiin. Huomasin, että Martti Huttunen kiivailee ja polkee jalkaa sinänsä ihan suositeltavalla ja kiinnostavalla Top Color -sivustollaan, että punaisen ja vihreän sekoituksesta ei sitten niin millään voi syntyä harmaata. Huttusta harmittaa vietävästi se ongelma, että kaikenlaiset tieteen vaatimuksia ymmärtämättömät värihöpsistit väittävät toisin. Huttusen ajatus kuulostaa hassahtaneelta, vaikka pätee toki silloin, kun asiaa katsotaan yhdestä pisteestä. Ei punaisesta ja vihreästä harmaata synnykään, jos puhutaan RGB-väreistä, eli additiivisista televisiokuvan pääväreistä. Päävärejä sekoittamalla ei synny harmaata, vaan välivärejä. RGB-kolmijaon R, eli red, on maalarikielellä ilmaistuna oranssinpunainen ja G, eli green kellanvihreä. Niitä sekoittamalla ei synny harmaata, koska sinisyyttä puuttuu, kuten Huttunen oikein opettaa. Maalari ei käytä RGB-värejä. Maalari käyttää niitä pigmenttejä joita sattuu olemaan olemassa, ja jotka on hyväksi todettu maalarin käytössä. Harmaan sekoitukseen maalari valitsee sellaisen vihreän ja sellaisen punaisen, joissa on riittävästi sinisyyttä herättämään myös silmän siniset tappisolut. Viridianvihreä kuuluu samaan suureen vihreiden perheeseen siinä missä RGB-värien greenkin, mutta vihreiden kirjon toiseen, sinisimpään, ääripäähän. Huttusen päänsäryn aiheuttaa semanttinen ongelma. Ihmettelen, miten moinen on mahdollista. Värisanoja vain sattuu olemaan nuukasti, mikä mahdollistaa päättömyyksistä känisemisen.

Vanhat tutut päävärisanat punainen-sininen-keltainen ja välivärisanat vihreä-oranssi-keltainen asettavat vastaväripareiksi punaisen ja vihreän, sinisen ja oranssin, ja keltaisen ja violetin. Se on vakiintunutta kielenkäyttöä. Ihmisten värimielikuvat kuitenkin elävät omaa elämäänsä, eikä väriympyrän mukaan. Useimpien mielestä appelsiinin väri on se mitä tarkoitetaan oranssilla. Suomen lipun sininen vastannee yleistä mielikuvaa keskisinisestä. Kun näitä sekoittaa, ei synny harmaata. Monia hämmentävästi esimerkiksi ultramariinisinisen vastaväri on keskisävyisen tai lämpimän kadmiumkeltaisen vaiheilla. Se haksahdus, että vastavärit on valittu enemmän fiiliksellä kuin tosiasioiden mukaan vaivaa monia opetuksessa käytettäviä väriympyröitä, ja siinä Huttunen on oikeassa, että korjaamisen tarvetta olisi.

Värikarttojen korjaamista odotellessa tai siitä ihan riippumatta suosittelen maalarille kokeellista menetelmää. Värisanat ovat hataria, mutta havaitseminen eksaktia. Sottaa ja sekoita, niin pääset selville mitä mistäkin yhdistelmästä syntyy. Ota käyttöön sotkuista parhaat.

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | 1 kommentti

Myrkyllisyydestä

Eri maaliaineiden myrkyllisyys on usein maalausharrastusta aloittelevien ihmisten mieltä askarruttava kysymys. Pohdinnassa on, onko akryyli-, öljy- tai vesivärien myrkyllisyyksissä eroa. Tästä aiheesta olen kirjoittanut ennenkin, mutta asia tuntuu aina pohdituttavan.

Aloitteleva harrastaja ei juurikaan joudu myrkyllisten värien kanssa tekemisiin, koska harrastajille tarkoitetut värit ovat tavallisesti myrkyttömiä. Myrkyllisiä väriaineita eli pigmenttejä tavataan vain ammattilaisille tarkoitetuissa ns. taiteilijaväreissä, jotka ovat harrastajavärejä kaliimpia. Moni vesivärimaalari kuitenkin käyttää ammattilaisille tarkoitettuja White Nights- ja Umton-akvarellivärejä, koska niissä saa taiteilijalaatua harrastajahinnalla. Myrkytysvaara on olemassa, jos erehtyy luulemaan vesivärinappia karamelliksi.

Ylipäätään kaikki aineet joita ihminen elimistöönsä pistää, ovat haitallisia riittävän suurina pitoisuuksina. Pääset hengestäsi, jos juot ämpärillisen vettä. Kaikki maalit, ns. myrkyttömätkin, ovat myrkyllisiä, jos niitä popsii riittävän paljon. Mikään maali ei ole myrkyllistä, jos sitä ei syö. Jos siirrät, niinkuin kuuluu, maalia kankaalle pensselillä paletilta, et ole vaarassa. Et ole suuressa vaarassa silloinkaan, jos väriä joutuu iholle, joskin sellaista on hyvä välttää. Älä syö tai tupakoi maalatessasi. Joskin on siinä ja siinä, onko terveydelle vaarallisinta hätäisesti syöty pizzanpala, savuke vai (todennäköisimmin myrkytön) maaliläiskä huulessa. Jos et saa pidetyksi käsiäsi puhtaina maalatessasi, käytä hanskoja.

On selvää, että kaikki taiteilijantarvikkeet on säilytettävä sellaisessa paikassa, jossa lapset ja lemmikit eivät pääse niihin käsiksi. Olen itse havainnut vaarallisimmiksi taiteen tekemisen välineiksi sakset, niittipistoolin ja tikkaat. Tiedän myös yhden tapauksen, jossa tärpätti oli vaarallista, joskaan ei kohtalokasta: maalari otti epähuomiossa huikan väärästä putelista. Kannattaa siis kiinnittää huomiota omiin työskentelyn tapoihin. Et tarvitse ydinsuojahaalaria, vaan aivan tavallista harkintaa.

Ei juurikaan ole merkitystä sillä, maalaatko öljy- vai akryyliväreillä, koska maalien sideaine – joka on maaliaineiden erottava tekijä – ei ole niiden vaarallinen tekijä.

Maalien perusainesosat ovat pigmentti ja sideaine. Pigmentit ovat pulverimaisia aineita joista saadaan maalia, kun niihin sekoitetaan jotain sideainetta. Öljyvärin sideaineena käytetään tavallisimmin pellavaöljyä. Akryylivärin sideaineena käytetään akrylaattia ja vesivärien sideaineena arabikumia. Nämä eivät ole itsessään myrkyllisiä (olettaen, että niitä käytetään siihen, mihin ne on tarkoitettu). Sideaineen lisäksi värien maalausominaisuuksien parantamiseksi niiden valmistuksessa käytetään erilaisia aineita, jotka nekään eivät ole erityisen haitallisia.

Eri maalaustekniikoissa käytetään pääosin samoja pigmenttejä. Hinnaltaan huokeissa, harrastajille tarkoitetuissa öljy- ja akryylivärisarjoissa myrkylliset pigmentit on korvattu vähemmän haitallisilla. Tunnistat nämä värisarjat siitä, että tuubit ovat värisävystä riippumatta saman hintaisia. Minoassa tällaisia ovat Georgian- ja Oil Master- öljyvärit, vesiliukoiset Idroil-öljyvärit sekä System3- ja Acrylic -akryylivärit.

Taiteilijaöljyväreissä myrkylliset pigmentit ovat mukana. Myrkyllisiä pigmenttejä ovat kadmiumit, koboltit ja lyijyvärit. Nämä pigmenttinimet esiintyvät myös huokeissa värisarjoissa, mutta maininnalla hue, joka tarkoittaa, että väri imitoi sävyä, mutta pigmentti on jokin muu. Aidon pigmentin tunnistat yksinkertaisesti hinnasta. Sattumoisin myrkyllisimmät pigmentit ovat myös kalleimpia. Temperamaalarin on tietysti oltava tarkkana siinä, mitä pigmenttejä käyttää. Irtopigmentit joutuvat helposti hengitysteihin jos taiteilija ei käytä hengityssuojainta.

Öljyvärin ohentimena käytettävä tärpätti voi aiheuttaa allergisia oireita. Silloin kannattaa käyttää ns. ranskalaisen tärpätin sijasta joko melko vähätuoksuista Raamareiden hajutonta tärpättiä tai täysin hajutonta Gamblinin Gamsolia. Gamsol on erinomainen tuote, ja on varsin epätodennäköistä, että se aiheuttaisi oireilua. Gamsolista on yksinkertaisesti poistettu hengitettynä haitalliset ainesosat.

Kaikki maalinesteet, olivat ne tarkoitettu öljy-, akryyli- tai vesiväreille, ovat nieltyinä tai silmiin joutuessaan haitallisia. Usein ne ovat myös haitallisia vesieliöille. Kaada niitä pullosta palettikuppiin vain sen verran kuin maalatessasi tarvitset.

Hyvä vaihtoehto öljyvärimaalarille on vesiliukoiset Idroil-öljyvärit, jolloin et tarvitse lainkaan tärpättiä.

Myös akryyliväri voi aiheuttaa allergisia oireita. Silloin vaihtoehdoksi jää vesiväri.

Olen usein tavannut ihmisiä, jotka hakevat itselleen sopivinta tekniikkaa, koska kaikenlainen maalaaminen tuntuu aiheuttavan allergisia oireita. Useimmiten ongelma olisi ratkaistavissa sillä, että putelit ja purnukat olisivat suljettuina, huoneessa olisi riittävä ilmanvaihto ja maalarilla hanskat kädessä.

Maalaaminen ei ole merkittävällä tavalla terveydelle vaarallista, ei varsinkaan jos jätät myrkylliset pigmentit paletiltasi. Otat maalausharrastusta suuremman terveysriskin, jos ajat polkupyörällä tai syöt ylenpalttisesti metsäsieniä.

 

Tallennettu kategorioihin Uutiset | 1 kommentti