artisti maksaa – vähemmän

Sitten kun olet katsastanut täällä maailman napanöyhdässä Orivedellä köllöttelevän Omilla jäljillä-näyttelyn, niin suuntaapa rohkeasti kulkusi syrjäkylille: Helsingin Taideyhdistyksen vuosinäyttely on paraikaa menossa Helsingissä Sanomatalon Mediatorilla. Näyttely päättyy 28.8. 2010 ja osoite on siis Töölönlahdenkatu 2.

Minulla on lusikka siinäkin liemessä; olin näyttelyn jurytysvastuussa.

Näyttelyyn tarjottiin noin kaksi ja puolisataa teosta, joista näyttelyyn pääsi puolentoistasataa. Jurytyksessä oli reilu meininki. Jokainen tarjokas sai näyttelyyn ainakin yhden teoksen. Se on hyvä, näyttely kuvastaa enemmän tarjontaa kuin juryttäjän makua. Lähdin kyllä siitä, että minulla on lupa ihastua teoksiin tekijöiden omasta mielipiteestä riippumatta, joten taiteilijoiden omat lemppariteokset saattoivat joskus tulla hylätyiksi, mutta aina se on meininki raakaa jurytetyissä näyttelyissä – ja tämän näyttelyn jurytys oli lempeimmästä päästä, koska näyttelytilaa oli sopivan runsaasti.

Jurytin saman näyttelyn myös viime vuonna, joten hommaan oli jotain näppituntumaa. Nyt ripustus tuntui jostain syystä hieman vaikeammalta kuin viime vuonna. Teokset olivat varsin hyviä, ja sellaisista on periaatteessa helppo koota hyvän näköinen näyttely. Mutta ehkä tänä vuonna teokset olivat itsenäisempiä ja muodostivat omia polkujaan – aivan samoin kuin tuossa Omilla jäljillä-näyttelyssä – jolloin oli vaikeampi koota näyttelyseinistä temaattisia kokonaisuuksia.

Minun juryttäjän asenteeni oli tarkastella kokonaisuutta, joten mielellään jätin kunkin taiteilijan kolmesta tarjolla olevasta teoksesta pois sen työn, joka tuntui jäävän irtopeliksi. Näyttelyssä taiteilijan ominaislaadusta on helpompi saada otetta, jos teokset jotenkin tukevat toisiaan. Kun taiteilijoilta oli tarjolla teokset A, B ja C, niin aivan samoin kuin viime vuonna useimmiten tuli hylätyksi teos C. Mistä se johtuu? Siitä, että useimmat löytävät ensin töistään kaksi kivasti yhteen sopivaa työtä ja pistävät sitten C-vaihtoehdoksi jonkun toisen tyyppisen jutun, jos se vaikka sattuisi miellyttämään juryttäjää enemmän. Niinkuin ettei kaikkia munia samaan koriin. Taktiikka on tavallaan ihan jees, koska se antaa juryttäjälle vaihtoehtoja, mutta koska tässä näyttelyssä useimmat saivat kaksi työtä näyttelyyn, niin enpä niitä irtokappaleita useinkaan tullut valinneeksi.

Ryhmänäyttely on helposti teosten taistelutanner. Minulla oli pyrkimys ripustaa näyttely mahdollisimman hyvin niin, että teokset tukevat toisiaan. Kovin täydellistä sadanviidenkymmenen teoksen ripustuksesta ei voi saada muutamassa tunnissa, mutta erittäin hyvän avustajajoukon tuella töistä saatiin kuitenkin rakennettua mielestäni järkevä kokonaisuus. Tällaisilla suurilla ryhmänäyttelyillä on myös se ominaisuus, että teokset joutuvat kokonaisuuden tykinruoaksi. Jollakin yksittäisellä teoksella voi olla jokin sille parhaiten sopiva ripustuspaikka (hyvässä valossa, isolla seinällä, siinä kohdassa missä eniten kulkee ihmisiä) mutta käytännössä ripustaminen on kompromisseja ja niiden jälkeen uusia kompromisseja. Teos, jonka hienostuneita nyansseja taiteilija on rakkaudella hionut kuukausia, voi joutua jonnekin alariviin. Ja sen yläpuolella on sitten joku vähämielisen näköinen sutaisu, jonka alkuvoimaa opaskoirastaan eksynyt juryttäjä ylistää silmät kyynelissä.

Oikeastaan ripustusta tehdessä välttelen olemasta teosten paremmuuksista jotain mieltä. En lähde siitä, että etsisin omille suosikkiteoksilleni hyvät paikat ja tilkitsisin sitten välit kakkoslaadulla. Sillä tavalla ei voi tehdä hyvää kokonaisuutta. Mieluummin ripustan niin, että etsin sisällöltään, väreiltään, sommittelultaan tai tekniikaltaan yhteen sopivia teoksia ja rakennan niistä kokonaisuuksia. Niinpä puoli vuosisataa maalanneen mestarin teos voi joutua vasta-alkajan yritelmän viereen. Ja saattaapa sen vasta-alkajan hutera teos näyttää joskus oikein raikkaalta siellä vanhojen mestareiden keskellä.

HTY pitää pintansa avajaispuheen pitäjiä valitessaan. Nyt puheen piti kulttuuriministeri Stefan Wallin. Se on hyvä. Taideseurojen kannattaa pitää ääntä itsestään ja toimia korkealla profiililla. Se on kaikkien seurojen etu. HTY on joutunut viime vuosina toimaan ilman omia tiloja, mikä asiantila olisi saatava kiireesti korjattua.

Harrastajien kanssa keskustellessa tärpätin kauhut nousevat alituiseen keskustelunaiheeksi. Haisee pahalle, tulee pää kipeäksi ja ihottumaa ja vaikka mitä vaivoja. Ongelmaan on helppo lääke. Perkule, älä läträä! Pienehkön maalauksen maalinesteeksi riittää pari ruokalusikallista maalinestettä. Voit jättää sen tärpättiputelin ostamatta. Osta sen sijaan jotain Umtonin tai Hardingin valmista maalinestesekoitusta. Kun alat maalaamaan, kaada palettikupin pohjalle vähän maalinestettä suoraan pullosta ja pistä pullon korkki kiinni.

Kansalaisopiston tai taidekoulun maalausluokassa voi tosiaan olla tyrmäävä tärpätinkatku, jos kaikki ottavat tavaksi uittaa maalauksensa tärpätissä, pitävät tärpättipurnukkansa auki ja ikkunan kiinni.

Tämän olen sanonut ennenkin, mutta kerrataan: maalinestettä tulisi sekoittaa öljyväriin vain 5 – 10% väriaineen määrästä. Maalineste voi koostua tärpätin ja pellavaöljyn seoksesta suhteessa 1:1, tai jos haluat nopeammin kuivuvaa maalinestettä, sekoita tärpättiä, öljyä ja dammarvernissa suhteessa 1:1:1. Mainitsemissani Umtonin ja Hardingin nesteissä on erilaisia valmiita seoksia, jotka on valmistettu korkeatasoisista raaka-aineista.

Jos tärpätinläträyksen välttely ei auta, vaihda vesiliukoisiin öljyväreihin. Vesiliukoisia öljyvärejäkään ei kannata ohentaa pelkällä vedellä, vaan käytä niiden ohentamiseen veden ja vesiliukoisen pellavaöljyn seosta, jolloin sivellin luistaa mukavasti ja maalaustuntuma vastaa läheisesti perinteisiä öljyvärejä.

Kynät

Minoan “kynät ja hiilet“-osastossa on monenmoisia piirtämisvälineitä, joita ihmetellessä voi mennä pää pyörälle. Niiden lisäksi meillä on vielä “pastelli-, vaha- ja muut liidut“-osasto, jossa tulee vastaan osin samojakin tuotteita.

Pastelliliitujen perinteinen sideaine on kaseiini, joka on maidon proteiiniaine. Kaseiini yksinkertaisesti pitää liidun koossa, mutta ei sido pigmenttiä paperiin. Värin saa pysymään kiinni paperissa fiksatiivin avulla. Erilaiset kovat ja pehmeät pastelliliidut toimivat tässä suhteessa samalla tavalla. Ferrarion puna-, seepia- ym. liidut ovat paljolti samanlaisia, mutta kovia.

Vaha- ja öljyliiduissa sideaineena on vahaa ja öljyä, joka pitää liidun kasassa mutta myös kiinnittää värin paperiin, jolloin fiksatiivia ei tarvita. Näiden liitujen päälle ei kuivapastelli tartu.

Hiilet ovat hiiliä, siis hiillettyä puuta.  Hiiliosastollamme tulee vastaan myös Ferrarion liituja, mutta ne lykättiin sinne paremman sijoituspaikan puutteessa.  Hiiliä ne eivät oikeasti ole.

Piirustukseen sopivat hiilet valmistetaan pajupuusta. Hiilissä värivalikoimaa on yksi väri, musta. Puristehiilistä saa tummempaa jälkeä. Hiiltä ja pastellia voi yhdistellä vapautuneesti. Itse asiassa, mitäpä muuta musta pastelliliitukaan olisikaan kuin hiiltä, mutta ei puuhiiltä. Mustat pigmentit saadaan esim. noesta ja hiilletyistä eläinten luista.

Hiilien lähisukulainen on grafiitti. Tämän porukan kolmas serkku on timantti. Timantti on muuten kiva, mutta sillä ei voi piirtää. Lyijykynän teräkin on grafiittia. Grafiitista saa kovempaa, jos siihen sekoittaa posliinisavea. Grafiitin ja saven eri sekoitussuhteista saadaan lyijykynän erilaiset H- ja B-kovuudet. Grafiittikynä on siis itseasiassa lyijykynä, mutta ilman puuvartta. Niissäkin on eri kovuuksia samalla tavalla kuin lyijykynissä.

Värikynien teräkin koostuu pigmentistä ja jostain sideaineesta. Taiteilijalaatuisille värikynille voi odottaa parempaa valonkestoa. Niiltä voi odottaa myös sitä, että jatkeainetta on vähemmän, eli värit ovat voimakkaampia. Akvarellikynien sideaine on vesiliukoista, jolloin kasteltua väripintaa voi jatkotyöstää siveltimellä. Värikynäpiirustuksia ei tarvitse fiksata.

Erilaisia kynä- ja liitutekniikoita voi hyvin yhdistellä, ne eivät pahemmin vierasta toisiaan, paitsi kuten sanoin, vaha- ja öljyliitujen päälle ei kuivempi tekniikka ota kiinni – eikä tietenkään märkäkään; vesiväri ei tartu hyvin öljyliidun päälle. Toisin päin voit tietenkin tehdä, öljyliitu tarttuu kuivan vesivärin päälle.  Muutoin eri piirustustekniikoita voi hyvin yhdistellä akvarelli- ja guassimaalaukseen. Taatusti valonkestäviä ovat tietysti hiilet ja lyijykynät. Ferrarion liidut ovat myös luotettavia. Pastelliliitujen valonkesto riippuu pigmentistä; Seymourin ja Koh-I-Noorin pastellit ovat enimmäkseen luotettavia. Seymourin maasta kerätyt pigmenttimurikat ovat myös luotettavia, poikkeuksena kasviväristä valmistettu indigoliitu. Luonnon indigo on kaunista, mutta sen valonkesto on epävarmaa.

Yhdistelmätekniikoilla voi löytää uutta jujua töihisi, kannattaa kokeilla.

Minoan galleriassa on uusia kiinnostavia taiteilijoita, joilla on jokaisella näkökulmaa omilta sijoiltaan. Samaan ympäristöön sijoitettuna yksittäisistä näkökulmista alkaa muodostua virtaa. Sanoin joskus, että Minoan galleria ei pyri ainakaan tarkoituksellisesti edustamaan mitään tietynlaista näkökulmaa taiteeseen. Välillä olin silti havaitsevinani jonkinmoista linjaa, nyt katsoen en sellaista näe. Katsojalle joka pitää kiikareita eripäin kuin minä galleriassa esillä olevat teokset voivat kuitenkin näyttää keskenään samankaltaisilta.

Minoan galleriassa on joitakuita sottapellejä ja tahattomia naivisteja. Se johtuu siitä, että valitsen taiteilijoita galleriaan ja pidän näistä taiteilijoista. Voi olla, että useillakin galleriamme taiteilijoilla on pyrkimystä esittää jonkinlaisia näkökulmia lapsuuteen. Ainakin Aura Hakurilla on. Ja Eija Isojärven akvarellit on maalattu hänen ystäviensä lapsuudenkuvien mukaan.

Mikko Kallion ja Samppa Törmälehdon työt ovat aivan poikaa, enemmän poikien kuin äijien maailmaa. Ai niin, mutta äijäthän ne nykyisin poikia ovat. Poikaviikarimainen kohellus lienee nykyäijäilyn ydin.

Lapsuus on taiteen perusruokaa ja kenties kuvataide on erityisen otollinen taiteenlaji kaikenlaiselle infantiiliudelle. Me emme juuri tapaa romaania, elokuvaa tai oopperaa, joka vaikuttaisi lapsen tekemältä. Sen sijaan monikin voi olla sitä mieltä, että Aura Hakurin teokset ei näytä aikuisen maalaamilta.

Yksinkertaisin keksimäni – ja ehkä aivan ontuva – selitys kuvataiteessa harrastettavaan lapsenomaisuuteen on se, että kuvataide, varsinkin maalaus, on taiteenlajeista se jota lähes jokainen on tullut lapsena harrastaneeksi – ja nimenomaan luovassa mielessä. On sutannut paperille suurenmoisia näkymiä omasta päästä. Muita taiteenlajeja ei yleensä harrasteta samalla tavalla. Tai on oikeastaan niin, että muita taiteenlajeja nimenomaan harrastetaan – soitetaan viulua tai käydään balettitunnilla – mutta se, että lapsi läiskii innokkaasti vesivärillä menee usein enemmän leikin kuin harrastuksen piikkiin. Minusta on hyvä niin. Minusta olisi vielä parempi, jos kaikkia taiteenlajeja leikittäisiin.

Musiikkia harrastava lapsi yleensä opettelee soittamaan kappaleen niinkuin se kuuluu soittaa. Kuvia piirtävä lapsi sensijaan keksii vasta murrosiän kynnyksellä, että jäljittely on parempaa. Onkin hienoa, kun osaa piirtää Homer Simpsonin oikein. Kolmasluokkalainen viuluviikari voi soittaa kohtalaisen sujuvasti jonkin aika vaativan kappaleen, mutta kuvan tekemisen puolella vastaavaa ei juuri tapaa. Olisiko hienoa, jos kolmasluokkalainen jäljittelisi sulavasti Gallen-Kallelaa? Minusta ei olisi. Kuvantekemisessä on säästynyt tila liskoaivon älämölölle. Sitä samaa älämölöä voisi ihan hyvin soittaa ja tanssia ja kirjoittaa, mutta niin jätetään mieluiten tekemättä, koska se on noloa ja se häiritsee.

Kesäkuussa 98-vuotiaana kuolleen Louise Bourgeoisin (ks. blogi 04/06) tuotanto oli kytköksissä lapsuuden traumaan.

Suhtaudun kylläkin hieman skeptisesti aina Bourgeoisin yhteydessä kerrottuun tarinaan taiteilijan isän ja kotiopettajan välisestä salaisesta suhteesta, jonka paljastuminen sitten olisi ollut taiteilijan koko tuotannon moottorina. Kyynisesti epäilen, että kyse on fasadista, jonka takana taiteilija sai työrauhan ja joka toimi mainoskylttinä yleisön suuntaan. Kenties se oli Bourgeoisin “connecting people”, markkinointiosaston keksimä slogan jolla sai yleisön langalle. Tai sitten se täysin totta, jysäyttävä tapahtuma joka antoi suunnan kaikille sen jälkeisille elämän tapahtumille. Joka tapauksessa Bourgeoisin teoksissa on kyse lapsuuden asioista, ja siihen nähden on mielenkiintoista, että Bourgeois teki kansainvälisen läpimurtonsa vasta 70-vuotiaana. Tarvittiin vuosikymmenien viive, ennenkuin taiteilija oli riittävän kypsä elämään uudestaan lapsena koettuja asioita. Aikuiset kun ovat useimmiten liian epäkypsiä lapsiksi.

Arvostelmana on outoa sanoa teoksesta, että se on aivan kuin lapsen takemä – tai puberteettinen. Mikä vika puberteetissa on? Voisiko sanoa, että onpa kehno teos, aivan kuin eläkeläisen tekemä? Ai juu, kyllähän sitä niinkin tavataan sanoa. Eläkeläiset katsotaan lasten kanssa samaan sakkiin. Entä voiko teosta moittia siitä, että se näyttää kolmekymppisen tekemältä? Ihan hyvin voisi, mutta niin ei tehdä, koska keskiverto kravatti-suorassa tervepäinen aikuinen ihailee omia aikaansaannoksiaan hyvän mittarina. Onko niin, että on asiallista tehdä vain sitä, minkä katsoo omille ikävuosilleen sopivaksi? Että pitää päivittää omat hommat aina vuosittain? Voi hyvää yötä. Maalari voi maalatessaan olla yhtäaikaa viisivuotias, viisikymppinen ja satavuotias. Voi olla yhtäaikaa merenpohjassa ja Uranuksella. Voi olla elävä ja kuollut. Se on se syy miksi maalataan. Se on myös syy katsoa taidetta, se on syy ottaa taide peiliksi josta näkee onko itse tajuissaan ja elossa vaiko ei.

Aura Hakuri kertoi näyttelyn tiedotteessa 2007 ajatuksistaan näin:

“Kaikki esineet ovat eläviä. Ne voivat liikkua, kun käännät selkäsi. Teepannu, kampa ja kirjekuori siirtyvät vaivihkaa, kun poistut huoneesta. Peili on ovi ja maalaus ikkuna. Kirjaan voi myös astua sisään, mutta silloin ei saa epäillä. Jos onnistuu unessa nukahtamaan, niin voi päästä toiseen uneen. Joillakin ihmisillä on kasvojen paikalla kasvojen näköinen naamari. He voivat yllättävässä tilanteessa ottaa naamarin pois ja alla on rosvon kasvot. Joku on piiloutunut verhojen taakse, vaikka koti on tyhjä. Ikkunasta voi nähdä koko maailman.

Näin ajattelin lapsena. Maailma ei ole muuttunut.”

Aura Hakurin esittää teoksissaan näkökulmia lapsuuteen, mutta äidin silmin. Kiinnostavaa on se, että Hakuri on teoksissaan lapsiaikuinen ja aikuislapsi. Se ei tarkoita, että Hakuri olisi henkilönä millään tavalla lapsenomainen. Mutta hän ei ota sitä asennetta, että “lapset on sulosii”, mystifioituja söpöilevästi esitettäviä olentoja. Lapset eivät ole toista, vaan jokainen kantaa lapsuuttaan mukanaan koko ikänsä.

Tuomo Rosenlundin maalauksissa miehet puhuvat tunteistaan. Teokset ovat ilmiasultaan hyvin sarjakuvamaisia, mitä korostavat puhekuplat, joissa ei kylläkään ole sanoja vaan keskustelu käydään kuvakielellä. Tällaiset maalaukset tekevät miehistä poikia. Rosenlund vie äijiltä arvovallan, vaikka maalausten miehet eivät näytä suhtautuvan itseensä kovin huumorilla.

Sarjakuva on laji, jonka lukeminen opitaan lapsena tai sitten ei ollenkaan. Se on lapsellista puuhaa. Pääjohtajan muotokuva ei kestä sarjakuvatyyliä juuri siksi, että sellainen tekee miehistä poikasia ja mikäpä olisi sen nolompaa. Miehet voivat olla äijiä ja äijinä poikia, mutta silloinkin sellaisia poikia jotka ovat sentään äijiä! On hämmästyttävää miten pienestä uskottavuus on kiinni. Seisot tappisuorassa pylvään päässä, liiemmin elehtimättä.

Hakurilta ja Rosenlundilta puuttuu pönötyksen taito. Se on ärsyttävää.

Jos nykytaide tuntuu hämärältä, hyvä tapa päästä siitä jyvälle on lukea taidelehtiä, joissa kerrotaan asioiden taustoja ja myös kritisoidaan näyttelyissä nähtyä. Suomessa ilmestyy niitä muutamia ja ne ovat hieman erilaisille lukijakunnille suunnattuja.

Jaa, että pitääkö mistään mitään tietää? Ennenhän se oli tapana että taiteilija poimii ideansa ulkomaisista taidelehdistä ja esitti ne sitten huimaavina uutuuksina näillä raukoilla rajoilla. Nykyaikana ideat voi poimia vikkelämmin netistä. Mutta minua oikeastaan kiusaa aika paljon tämä suomalainen perehtymättömyyden ja kaikkitietävyyden yhdistelmä, se sinnikäs ajantasaisen tiedon välttely ja härkäpäinen mielipiteenmuodostus silkan naiiviuden pohjalta. Olen nimittäin tullut tutustuneeksi asiaan. Tiedän, että taidelehtiä ja -kirjoja myydään Suomessa kovin vähän, vaikka kuvataideharrastajia meillä on varsin paljon. Suomalainen tekee taiteensa omalta pohjalta sivuilleen vilkuilematta. Tässä täytyy olla väärinkäsitys. Voi olla, että suomalaisessa sielussa jotenkin helähtää ajatus yksinäisestä taiteilijanerosta joka kellarissaan uudistaa taiteen ihan omin päin, mutta tämä ajatussaippuakupla on viisainta poksauttaa saman tien. Sellaisia yksinäisiä taiteilijaneroja, jotka eivät olisi tarkoin perehtyneet myös muiden taiteilijoiden tekemisiin, ei ole koskaan ollut missään. Joka ainoalla Vincent van Goghilla ja Palsan Kallella on ollut runsaasti muutakin näkökulmaa kuin vain omat työt. Usein osoittautuu, että paras perehtyneisyys on juuri niillä taiteilijoilla, jotka vähiten viihtyvät kokkareilla.

Jos sinusta tuntuu, että taiteesi polkee paikallaan, ongelmaan on lääke. Vaivan aiheuttaa tietojen rajallisuus. Ravitsevan tiedon puutteessa taiteen tekeminen jää jumittamaan jonkin yhden ajatuksen ympärille. Jostain syystä harrastajalla se ajatus usein nojaa johonkin sadan vuoden takaiseen taideideaan. Mistä kummasta sellainen mahtaa johtua? Miksi maalarin pitäisi kommentoida sadan vuoden takaisella taidekielellä sadan vuoden takaisia taidetapahtumia? Se on myöhäistä, ne ovat kaikki kuolleita jo. Siis, jos taidelehtiä johonkin tarvitaan, niin tietojen päivittämiseen.

Taidelehtien grand old on Taide-lehti, jota on julkaistu jo viisikymmentä vuotta. Taide-lehti on kotimaisista kuvataidelehdistä tasokkain ja ammattimaisimmin toimitettu. Ikävuosistaan huolimatta lehti on säilyttänyt tuoreutensa. Uusimman numeron pääaiheena on taidekokoelmat. Haastateltavana on Matti Harkonmäki, joka keräsi 1980-luvulla huiman kokoelman, mutta kuinkas sitten kävikään… Lehden juhlavuoden teemana ovat myös menneiden vuosikymmenten tarkastelu. Nyt keskustellaan lehden 1980-luvusta, keskustelijoina Pessi Rautio, Anna Retulainen, Asko Mäkelä ja Jan Kaila. Päätoimittaja Pessi Rautio tekee näyttelykritiikissä kiinnostavaa vertailua siitä, miten kuvanveistäjäliiton arvovaltaisten jäsenten veistokset Wäinö Aaltosen museossa liiton satavuotisnäyttelyssä alkavat kovasti muistuttaa muodoltaan nykykansantaidetta, jota on esillä parin sadan metrin päässä Ars Nova-museossa.

Taide-lehteä saat ainakin Minoasta, Akateemisesta kirjakaupasta ja julkaisijalta Kustannus Oy Taiteesta. Irtonumeron hinta on 10 euroa ja tilattuna 62 euroa.

Taidemaalariliitto julkaisee Taidemaalaus-lehteä, joka nimensä mukaisesti keskittyy maalaustaiteeseen. Lehti on uusi tulokas, joka näyttää vakiinnuttavan paikkaansa ja alkaa näyttää kuvataiteen laatulehdeltä, jota kannattaa seurata. Lehden kirjoittajat ovat useimmiten taidemaalareita, joten lehdessä korostuu taiteilijanäkökulma.

Lehti on tilattavissa Taidemaalariliitosta tai Kultti ry:stä hintaan 20 euroa tai irtonumeroina 4 euroa per lehti.

Tamperelainen Rajataideyhdistys julkaiseen “1/2“-lehteä. Sekin on ilmestynyt vasta lyhyen aikaa, mutta ote on hyvä. “1/2″-lehden linja on muita nuorekkaampi, niinpä lehdessä pohditaan vaikkapa sitä, rahastavatko kansanopistot taiteilijaunelmalla nuoria. Lehden päätoimittaja vaihtuu vuosittain, minkä tarkoituksena on antaa erilaisille äänille oma puheenvuoronsa. Uusimman numeron pääkirjoitusta kommentoi Taide-lehden päätoimittaja Pessi Rautio, eli sulassa sovussa ollaan – ja piirit on pienet.

Puoli- (tai oikeammin kai “Yhden suhde toiseen”) -lehteä löytää Akateemisista kirjakaupoista, Tampereen bukra-kirjakaupasta, muutamista museokaupoista ja Rajatilagalleriasta Tampereelta, tilattuna 19 euroa, irtonumerona 9 euroa.

Taidelehtiä ei siis myydä joka R-kioskissa, mikä tietysti osaltaan johtaa pieneen levikkiin.
Mitäpä siitä, lukemaan!

Harrastaja on usein sormi suussa värejä valitessaan, kun laatuja ja hintatasoja on monenmoisia. Mitä kannattaa valita? Saako kalliimmalla hinnalla jotain sellaista mistä kannattaa maksaa?

Jos lompakkosi näyttää kovin laihtuneelta, älä murehdi vaan hanki värejä ja välineitä sen mukaan minkä talous kestää. Tärkeintä on ryhtyminen ja tekeminen, eikä aloituskynnystä kannata nostaa korkeammalle kuin mihin kykenee. Mutta jos taloutesi tasapaino ei ole ihan eurosta kiinni, niin älä haksahda suomalaiseen “emmää kun emmää mitään”-ajatteluun, eli älä tee maalaamisesta itsellesi turhan hankalaa kolmen euron markettisetillä. Maalaaminen on joka tapauksessa halpaa harrastusta ja keskiverto-harrastajaväreillä pääset jo pitkälle.

Jos olet maalannut pitempään, ota harkintaan josko olisi aika hieman korottaa panoksia. Olen kursseilla opettaessani huomannut, että moni konkari maalatessaan aivan suotta kiusaa itseään turhan heppoisilla vehkeillä. Taitoja tosiasiallisesti vastaavat välineet ovat olevinaan liian prameita. Jotenkin taiteilijan kuuluu olla köyhä, vaikka ajelisikin Mersulla. Kannattaa kuitenkin ajatella, että säästö saattaa olla pelkästään näennäistä ja säästäväinen tulee ostaneeksi heppoisempaa tavaraa kalliilla hinnalla.

Mutta kysymys kuului, mikä maalissa maksaa. Niiden hintaa nostaa ensisijaisesti pigmentin määrä. Toinen hintaa nostava asia on se, että jotkut pigmentit ovat erityisen kalliita. Kalleimpia pigmenttejä harrastajalaatuisissa väreissä ei käytetä vaan ne korvataan halvemmilla. Korvaavat pigmentit eivät ole teknisessä mielessä huonompia, ne vain ovat valmistuskustannuksiltaan hieman halvempia. Toisaalta ne ovat sellaisia, että niitä voi helposti laimentaa ilman, että se vaikuittaisi suuresti sävyyn. Kalliita pigmenttejä ovat esimerkiksi kadmiumit. Taiteilijat suosivat niitä, koska ne ovat sekoituksissa voimakkaita ja ne peittävät hyvin. Harrastajaväreissä kadmiumit korvataan naftolipunaisilla ja hansakeltaisilla, jotka oikeastaan ovat sekoituksissa vielä tehokkaampia, mutta luonteeltaan läpikuultavia. Niiden tehokkuus jää kuitenkin harrastajaväreissä paljolti hyödyntämättä, koska ne laimennetaan täyteaineilla sopuisammiksi. Samalla hinta saadaan huokeaksi. Harrastajalaatuiset värit hinnoitellaan yleensä niin, että kaikki sävyt ovat saman hintaisia.

Halpisvärit eivät ole uusi idea. Entisaikojen ateljeissa oppilaan väreihin sekoitettiin puolet marmorihiekkaa ettei kallista väriä tärvääntyisi harjoitellessa. Laimentamattomia värejä aloitteleva taiteilija siirtyi käyttämään sitten, kun kokemusta oli karttunut. Nykyiset harrastajavärit tehdään samalla periaatteella; pigmentin lisäksi niihin sekoitetaan täyteainetta. Tavanomaisia täyteaineita ovat alumiinihydraatti ja blanc fix jotka ovat ikäänkuin näkymättömiä pigmenttejä. Ne ovat sävyltään valkoisia mutta sekoitusvoimaltaan niin heikkoja etteivät ne sovi sellaisenaan käytettäviksi pigmenteiksi. Ne ovat väripigmenttejä halvempia ja niitä voi lisätä värin sekaan melko reilusti ilman että perussävy siitä silminnähden muuttuisi, mutta toki ne tekevät värin voimattomammaksi.

Väripigmentti on siis se kustannustekijä jolla värituubin hintaa voidaan säädellä. Valmistus, varastointi, kuljetus jne. maksaa aina saman verran, oli kyseessä taiteilija- tai harrastajalaatu.

Taiteilija- ja harrastajalaaduille ei ole olemassa mitään standardia. Myös taiteilijaväreissä voi olla joku määrä täyteainetta. Niiden nimeämisessäkään ei ole standardia. Usein taiteilijavärituubin kyljessä lukee “artist” ja harrastajalaatu on sitten nimeltään jotain muuta, esim. “studio” tai “akademie”.

Daler-Rowneyn taiteilijaöljyvärit kulkevat nimellä Artist (ei myynnissä Minoassa) ja harrastajalaatu on nimeltään Georgian. Daler-Rowneyn akryylivärejä on kolmessa luokassa, kallein on erinomainen Cryla, keskihintainen on System3 ja huokein Acrylic. D-R:n akvarelliväreissä on Artist ja Aquafine-laadut.

Yksinkertaisin tunnistustapa, hinnan ohella, mille käyttäjäryhmälle jotkin värit on tarkoitettu on se, onko värivalikoimassa mukana aidot kadmium- ja kobolttivärit. Väriniminä ne ovat mukana kaikentasoisissa värisarjoissa, mutta halvemmissa on värin nimen perässä maininta “hue” tai “imit”, jolla kerrotaan, että kallis pigmentti on korvattu korvattu halvemmalla samaa sävyä jäljittelevällä pigmentillä.

Alussa maalaaminen on etsiskelyä ja kokeilua, ja silloin on lompakolle armollisempaa maalata harrastajalaatuisilla väreillä, esimerkiksi sellaisilla kuin Georgian-öljyvärit tai System3- ja Acrylic-akryylivärit. Ne ovat hyvin valmistettuja ja niissä käytetään samoja pigmenttejä, niitä kalleimpia pigmenttejä lukuunottamatta, kuin taiteilijalaatuisissa väreissä. Vasta-alkaja joutuu tekemään enemmän korjailuja ja välillä ehkä pesemään pois koko yritelmän ja aloittamaan alusta, ja väriä menee hukkaan kirvelevän paljon. Huokeampi väri kirpaisee vähemmän.

Öljyvärimaalarin hyvä seuraava askel on Minoan valikoimista löytyvät St Petersburgin Master Class-öljyvärit. Ne ovat edullisia taiteilijaöljyvärejä, joiden hyvä hinnan ja laadun suhde johtuu valmistusmaasta. Venäjällä työn hinta on meikäläisittäin halpaa. Valmistaja ei kerro täyteaineen määrää, mutta arvelisin että sitä on jonkin verran. Master Classien sävyvalikoima on varsin laaja ja jännittäväkin – värikartassa on monia harvoin nähtyjä sävyjä. Joku saattaa jäädä pysyvästikin Master Classin käyttäjäksi.

Englantilaiset Michael Hardingin öljyvärit ovat laadultaan aivan omassa high-end-sarjassaan, kuitenkin ilman että hinnassa olisi luksutuotteen lisää. Niiden hinta ei perustu brändiin vaan laatuun. Harvinaisimmat sävyt niissä ovat kalliita mutta perussävyt ovat aivan kohtuuhintaisia, varsinkin kun ottaa huomioon, että Michael Harding ei käytä väreissään minkäänlaisia täyte- ja lisäaineita. Hardingia käyttävät ne maalarit, jotka haluavat että väreissä ei ole minkäänlaista lievennystä eikä loivennusta, ja että ne käyttäytyvät niin kuin öljyvärin kaikkein perinteisimpään tapaan kuuluu käyttäytyä. Myös pitkän linjan harrastajat ovat löytäneet Hardingit, koska ne yksinkertaisesti auttavat tekemään mehevämmän näköisiä maalauksia.

Jotkut ovat sitä mieltä, että mitään muuta kuin taiteilijavärejä ei kannattaisi alussakaan käyttää. Tämä on jonkinmoinen koulukuntakysymys, mutta ajatuksessa on kiistatta järkensä. Harrastajavärin hinta on yleensä noin puolet taiteilijavärin hinnasta siksi, että pigmenttiä on puolet vähemmän. Ero on vähän samanlainen kuin A- ja B-luokan grillimakkaroissa. Harrastajalaatuisessa värissä saat eurolla enemmän pensselintäytettä; vaikkakin laimeampaa ja sameamman näköistä tavaraa, mutta sellaista jolla saat kankaan peittoon sillä tunnulla, että maalia on runsaasti. Silläkin on merkitystä.

Oikeasti moni ammattilainenkin maalaa harrastajalaatuisilla väreillä. Useimmiten se johtuu säästösyystä, siitä että tilillä olevat rahavarat eivät kalliimpia värejä salli. Silti esimerkiksi Georg Baselitzin työpöydällä näyttää olevan Lucasin Studio-sarjaa ja Daler-Rowneyn Georgianeja! Syystä tai toisesta hän haluaa maalata linnassaan sellaisilla. Kysymys voi olla yksinkertaisesti tottumuksesta.

Moni pitää pigmentinvähyyden tunnusmerkkinä sitä, että öljyväristä vuotaa öljyä. Päätelmä ei välttämättä vastaa todellisuutta, yhtä hyvin sellainen saattaa kieliä täyteaineen vähyydestä. Pigmentti tapaa painua tuubin pohjalle jolloin pinnalle nousee öljyä. Se voidaan toki estää sillä, pigmenttiä on maksimimäärä suhteessa sideaineeseen, mutta yhtä hyvin myös sillä, että väriin sekoitetaan täyteainetta. Joidenkin pigmenttien kanssa sellainen on jopa välttämätöntä. Ultramariinin yhteydessä Michael Harding käyttää pientä määrää mehiläisvahaa, joka edesauttaa värin koossa pysymistä.

Moni haluaa paksua materiaalintuntua ja silloin tietysti mielellään valitsee halvempia värejä. Kalliilla värillä ei raaski maalata paksua värikerrosta. Paksuun maalaamiseen soveltuvat akryylivärit öljyväriä paremmin. Nopeasti kuivuvina niillä on mahdollista kasata päällekkäin paksuja kerroksia. Öljyväri kuivuu hyvin hitaasti ja jos maalaat päällekkäin hyvin paksuja värikerroksia, voi käydä niin, että alimmaiset kerrokset eivät kuivu ikinä. Ja koko paksu maalikakku valuu hiljakseen alaspäin koko elinkaarensa ajan.

Minulla oli nuorempana tapana turvautua sellaiseen keinoon, että maalasin halpisöljyväreillä paksusti sen vuoksi, että ohut kerros ei peittänyt riittävästi. Väärän värin sai maalattua peittoon kun rappasi uutta väriä päälle paksulti. Täältä setävinkkelistä katsoen hommassa ei ollut järkeä, mutta silloin tulos näytti mielestäni jotenkin rankemmalta kuin ohuesti lääpitty värikerros, jollaisten siveltelyä harrastivat näädänkarvapensseleillä nyhräävät maalarisedät – juuri sellaiset jollaiseksi olen nyt herrasmiesiässä päätynyt. Kaverit – tai vaimo ainakin – olisivat pottuilleet jos olisin tullut taiteilijatarvikekaupasta ulos turhan hienohelmaisten kamojen kanssa. Mutta sitten kun pääsi maalaamaan, sitä mätti ne maalit kankaalle mahdollisimman äkkiä, koska se tuntui rohkeammalta kuin maltillisempi nysvääminen. Mättämisellä myös välttyi vaatimukselta maalata harkitusti ja päättäväisesti. Lopulta keksin sekoittaa väreihini vielä ylimääräistä täyteainetta niin että sain maalauksen pinnan todella rosoiseksi. Nykyisin noiden töiden kunto taitaa olla jo kehnohko. Mutta kivaa oli.

Vaati jonkinmoista rohkeusharjoittelua siirtyä käyttämään parempia välineitä, jotka tuntuivat vaativan kurinalaisempaa asennetta. Ei voinut jäädä loputtomasti pähkäilemään pitäisikö tuon kohdan maalauksessa olla sininen vai punainen vai ehkä sittenkin keltainen. Olen itse sitä mieltä, että siinä vaiheessa minusta tuli maalari. Parempien välineiden käyttäminen ei oikeasti nostanut tarvikehankintojeni vuosibudjettia. Se vain muutti työskentelyasennetta. Jos maalaat ajatuksella etkä nakkele kankaalle kilotolkulla maalia, ja käytät värejä jotka näyttävät voimakkaalta ohuenakin kerroksena, selviät pienillä kuluilla.

Periaatteessa voisi ajatella, että jos maalaa harrastajavärillä kaksi kertaa paksumman kerroksen, värivaikutus olisi taiteilijaväriä vastaava, onhan värikerroksessa silloin sama määrä pigmenttiä. Mutta värikerroksessa on kuitenkin puolet täyteainetta, eli värivaikutuksen synnyttää pigmentin ja täyteaineen sekoitus. Täyteaineellisen maalin värivaikutus on aina harmahtavampi puhtaaseen taiteilijaväriin verrattuna.

Entä sitten sellainen usein harrastettu kikka, että ostat halpisväriä ja lisäät siihen itse pigmenttiä? Irtopigmentit ovat jonkin verran halvempia kuin tuubivärit. Kikka ei toimi, koska silloin kuivaa ainetta on liikaa suhteessa sideaineen määrään, eli tuloksena on samanlainen seikkailu kuin se, kun lisäilin täyteainetta väreihini. Maalaus voi kestää kunnossa jonkin aikaa, (niin kauan kuin myyjän perävalot näkyvät, kuten tavataan sanoa) mutta ei loputtomiin. Kuolo on tietysti kaunista: väri näyttää kirkkaammalta silloin kun maalausta vaivaa sideainepula, koska pigmenttihippusta ympäröivä sideaine aina himmentää väriä. Tehtaat kuitenkin pyrkivät siihen, että sideaineen ja kuivan aineen suhde olisi optimaalinen, ja jos sitten lisäät väriin pigmenttiä, se jää tyhjän päälle ja karisee aikanaan pois.