Minoa – taiteesta /// blogi ja oppaat

Viime kirjoituksessa pohdin mokakieltoa ja mokapakkoa, yritystä välttää tietynlaisia virheitä ja toisaalta pyrkimystä antaa sattumalle tilaa.

Minusta jotain tavattoman kiinnostavaa on siinä, että maalaus on fyysistä maailmaa, aineesta työstettävä asia. Aineen ehdoilla on maalarin mentävä. Minulle aine on eräänlainen turvaköysi; en eksy kokonaan kun aine määrää maailman rajat. Rajathan on jonnekin asetettava, että touhuun tulisi tolkkua. Toki tarvitsen muutakin rajausta kuin sen, että maalaan akvarelleja ja käytän maalatessani tietynvärisiä nappeja. Enin osa itselleni asettamista rajauksista jää kuitenkin verbalisoimatta. Maalausta jyystää pitkään, eikä ainakaan minun höpsistisellä, sinne tänne kääntyilevällä työskentelytavallani maalauksesta työsty mitään ytimeen saakka tiivistyvää ajatuksen jyvästä. Jos jyvä alkaa löytyä, pyörähdän vielä muutaman kulman ympäri, niin että liika selkeys mukavasti katoaa. Mieluiten toikkaroin jonkun hataran ja ylimalkaisen ennakkosuunnitelman mukaan, seuraten itse asettamiani teknillisiä ja taiteellisia sääntöjä ja määräyksiä, samalla etsien säännöistäni livahdettavaksi sopivia porsaanreikiä. Minulla on tällainen luovuusaparaatti, jolla ei ole pyrkimystä lisätä järjestystä maailmaan. Maalaus on siitä mukava laji, että siellä ei ole pakko olla tiskit tiskattuina. Sen suljetussa maailmassa elellään peppipitkätossu-tyyliin, vaikka maalaaminen sinänsä olisikin enemmän tai vähemmän kurinalaista. Oikeastaan tykkään juuri tästä idean ja aineen törmäämisen luomasta kaksijakoisuudesta.

Mokakielto on asia jonka maalari itse määrää ja määrittelee itselleen. Neuvoisin olemaan noudattamatta muiden asettamia mokakieltoja. Ne ovat kuitenkin samaa kategoriaa kuin värityskirjanväritysohje, että viivan yli ei saa mennä. Sivumennen sanoen, itse kyllä noudatan tätä klassista ohjetta. Piirrän ensin ääriviivat, ja niiden väliin jääviä alueita värittäessäni en ylitä viivaa. Huomasin että Carl Larsson, jonka näyttely on tulossa helmikuussa Ateneumiin, on kutsukorttikuvan perusteella hulvattomampi eikä väritä viivan mukaan. Tällainen merkityksettömän oloinen juttu merkitsee maalauksen kokonaisuudessa paljon. Jos olisin Carl Larsson, toimisin täsmälleen samalla tavalla. Pikku häiriö viivan ja värin välillä pistää maailman liikkumaan: jostain tullaan ja jotain puuhataan, ja valo elää. Ilman tällaista pikku efektiä Larssonin miljöökuvat saattaisivat olla monta astetta jäykemmän asetelmallisia. Aivot prosessoivat viivaa ja pintaa eri aparaateilla. Juuri samasta syystä minä en jätä viivan ja värin väliin ilmaa; en maalaa tuulta. Haen ennemminkin arkaaisen jäykkää fiilistä. En kuitenkaan kategorisesti kieltäydy kikasta. Asennoidun niin, että kaikki keinot käytetään, jos tarve tulee.

Maalaus ei ole suoritus joka toteutetaan ohjeen mukaan. Tai enpä sanokaan, saahan niinkin tehdä. En ole perehtynyt lajiin, olen individualisti ja puhun vain omasta näkökannastani. Minä sivelen värin maalaukseen sillä tavalla, että tarkoittamani sisältö välittyy. Se ei onnistu yleisillä mokanvälttelyopeilla, ohjeistamisen vastuu on vain itsellä. En pyri oikeaoppisen näköiseen suoritukseen, sellaiseen että värit näyttäisivät raikkaan akvarellimaisilta. Monesti teen juuri päinvastoin, valitsen värisekoituksen värit niin, että takuulla näyttää rähmäiseltä. Rähmävärin viereen voi sitten olla kiva laittaa jotain raikkaanpehmeänpyöreää puhdasta väriä. Se näyttää kivalta tai idioottimaiselta, tarkoituksesta riippuen. Mokakielto tarkoittaa minulla sitä, että itse asettamani yleinen pyrkimys toteutuu.

Periaatteessa luulisi, että ihmiset enemmän tykkäisivät mokaamisen pakosta, siitä että saa sotata miten sattuu, kuin mokakiellosta. Ilmiselvästi ihmiset kuitenkin mielellään pitäytyvät mokakiellon puolella. Mitä ei saa tehdä on enemmän pohdinnan alla kuin mitä saa tehdä. Erityisen paljon ihmiset tykkäävät siitä, että joku toinen asettaa mokakiellon. En tiedä mistä se johtuu.

Mutta on se vain niin, että virheiden välttelyllä ei päädy oikein minnekään. Pakan sotkeva mokapakko on tarpeen, ettei itse asetettu yleinen pyrkimys ihan prikulleen toteutuisi. Aina on tarpeen vähän hölöttää ohi suunsa. Ei liikaa, mutta sopivasti. Perinteisesti sopivaksi katsottu perspiraation ja inspiraation suhde on 9/1. Se on hyvä lähtökohta. Olen ollut huomaavinani, että asiat joista yleisö viehättyy ovat usein juuri näitä inspiraation luomia kukkasia, sellaisia jotka maalarin omassa arviossa ovat toisarvoisia nippeleitä. Ne voivat olla juuri niitä tarttumapinnaksi sopivia rosoja, joiden kautta maalaukseen pääsee kiinni.

Tekniikan houkutus voi olla paha ansa. Käsi on vakaa, siveltimet hyviä ja värit kauniita. Ei huvita ruveta sotkemaan. Jotain muutakin ehkä pitäisi olla, mutta se muu pitäisi käväistä hakemassa nykytermillä ilmaisten epämukavuusalueen, vanhemmalta nimeltään inspiraation puolelta. Eikä sieltä oikein muuta tunnu löytyvän kuin sotkua ja sekavuutta. Se vain on kumma, että yleisöllä on taipumus tykätä rosoista. Pikku epämukavuus yhtäällä voi tuottaa mukavuutta toisaalla. Se epämukavuus voi tuottaa lopulta kaiken olennaisen sisällönkin. Ehkä hätäisesti sutaistu epäselvä mutta kiinnostavan näköinen sotku jossakin kohtaa maalausta tekee kaiken sen ympärillä olevan huolellisen mokakielto-aherruksen täysin näkymättömäksi ja turhanpäiväiseksi. Silti se aherrus on aherrettava. Epämukavuusalue-mokapakko-inspiraatio-sotku kuitenkin imee kaiken energiansa sieltä perspiraatio-mokakielto-perustalta, väitän.

Että silleen niinkuin elämää ja erotiikkaa 9/1 suhteessa, niin hyvä tulee.

Pitkiksi menee illat. Näyttely jonka vissiin lupasin itselleni enimmältään valmistuvaksi jo syksyn puolella on vielä pahasti levällään. Näin se tuppaa menemään aina. Taisin asian todetakin tällä foorumilla jo kevätpuolella, näyttelyn tekoa aloitellessani. Usein väitän, etten stressaa näyttelyntekoa kovin raskaasti mutta taidanpa puhua siinä palturia. Aina se on jonkinmoista ähellystä ja vääntoä. Muutamana yönä olen maalannut tieten tahtoen sillä tavalla aivot yösäädöllä, että ajatus on jo mukavasti nukkumatin puolella. Olen huomannut sen joskus hyödylliseksi, kunhan osaan lopettaa ennenkuin motoriikka alkaa hoiperrella. Tyhmää saa olla muttei sotkuista. Tunnen kyllä montakin maalaria joilla on päinvastainen ajattelun tapa.

Teen ihan määrämittaista hommaa. Näyttelyn ydinjutuksi tulee yksitoista vakioarkin kokoista akvarellia. Miksi yksitoista? Siksi, että suunnittelemilleni seinille menee yksitoista työtä ja minulla on siksi tähän projektiin varattuna niin monta Meiratin pellava-arkkia. Äitini kysyi että eikö ole mokavaraa. Ei ole, en tykkää semmoisesta. Tykkään vesivärimaalauksesta siksi, että siinä on tarpeen asettaa itselleen mokakielto. Maalatessa ei saa mitään jemmaan. Mokakiellon lisäksi olen kylläkin asettanut itselleni mokapakon. Piirrän ja sommittelen sillä tavalla höpsistisen päättömästi, että homma aina näyttää jotenkin holtittomalta. Miksi niin? Siksi kun se on kivaa eikä kukaan ole tullut kieltämään.

Kävin viime viikolla Viggo Wallensköldin työhuoneella katsomassa Viggon uusia Pirkanmaan Triennaaliin tulevia töitä. Viggon triennaalihomma tulee Tampereen Lenin-museoon. Voin näin ennakkoon luvata että kannattaa mennä katsomaan. Junarataakin ihailtiin. Viggolla on työhuoneellaan helkutin hieno sellainen. Samanlaisen kun saisi!

Viggo on työskentelyn tavaltaan toista maata kuin minä. Valmista oli runsaasti yli tarpeen jo hyvissä ajoin. Viggo voi tehdä lopulliset teosvalinnat tilanteen mukaan. Hienoja töitä! Eri teoskombinaatioista tuntui pusertuvan varsin erilaisia sisältöjä, vaikka näyttelyn perusidea oli hyvin selkeä.

Mutta tietyllä tavalla Viggonkin homma oli akvarellimaista. Viggollakin oli selvä mokakielto. Suurin maalaus oli varsin kepeästi maalattu, sillä asenteella että mussuttaa ei saa yhtään. Tai ehkäpä siinäkin oli mokapakko: ekspressiivisellä asenteella ei voi taata täyttä kontrollia. Maalaukseen tulee väistämättä jotain epäselvästi artikuloitua. Eräässä Viggon työssä epäselvä artikulointi sai aikaan vavahduttavan tunnelman. Traaginen aihe yhdistettynä mollamaijamaiseen toteutukseen loi maalaukseen täysin yllättäviä tulkinnan kerroksia, joista tuntui muodostuvan maalauksen varsinainen ydinsisältö. Siinäpä se, hieno ennakkosuunnittelu ja fundeeraus ei takaa mitään. Etukäteen pohtimaton enimmäkseen tahaton viattomuus yhdistyneenä maalauksen kauhistuttavaan aiheeseen olikin se yhtäkkiä se asia, miksi tuonkin maalauksen kuuluu olla olemassa. Ikäänkuin sattumaa koko juttu. Sitä sattumaa vain ei saa sinne maalaukseen muuten kuin sattumalle antautumalla; sille pitää jättää ovi auki.

Tässä kai on maalaamisen ja ylipäätään taiteen tekemisen lumo ja kauheus; pitää mokata ja olla mokaamatta yhtä aikaa. Pitää avata ovi yhdenlaisten virheiden syntymiselle ja kontrolloida toisaalla. Täytyy olla päättäväisesti suurpiirteinen. Täytyy olla täysin ja ei ollenkaan tajuissaan.

Minusta sellainen on aika kivaa. Nupit kaakkoon.

Suomalaiset tykkäävät napilla pelaamisesta. Jostain syystä meillä akvarellistien enemmistö ostaa vesivärit nappeina. Myönnän että kuulun tähän enemmistöön. Syystä tai toisesta olen harvemmin käyttänyt tuubiakvarellivärejä, vaikka minulla on tuubeista ihan hyviä kokemuksia. Myönnän myös, etten saa pidettyä nappejani putipuhtaina vaikka siihen enemmän tai vähemmän pyrinkin. Viimeksi eilen etsiskelin nappikasastani sitä puhtainta intiankeltaista nappia, ja napista puhtainta kohtaa. Onko järkee? Ei ole. Brittikollega ehkä olisi puristanut saman värin suoraan tuubista, putipuhtaana. Mahtaneeko tuubivärien käytöllä olla jotain laadulla vaikutusta siihen, että brittiläinen akvarellimaalausperinne on edelleenkin hyvissä voimissa. Valinta on tietysti myös tyylikysymys; tuubit ovat käteviä jos maalaat levein vedoin isoja pintoja. Nippelin näpertäjä, niin kuin minä, tarvitsee muurahaisen munan verran väriä kerrallaan ja käyttää siksi mielellään nappeja.

Mitä eroa on nappi- ja tuubiväreillä? Ei mitään, värit tehdään ihan samassa satsissa. Napeista vain kiehautetaan vesi pois. Sideaineen, eli arabikumin määrä suhteessa pigmenttiin on kummassakin sama.

Sinulla voi olla se huono kokemus, että tuubiväri jämähtää putkiloon ajan mittaan. Vesi tuppaa haihtumaan ja värit muuttuvat pikkuhiljaa tuubissa oleviksi nappiväreiksi. Värin käyttökelpoisuutta se ei sinänsä estä, pitää vain leikata tuubi auki. Arabikumi muuttuu uudelleen juoksevaksi kastelemalla. Mutta tarkoitushan oli käyttää tuubivärejä eikä räpeltää. Yksinkertainen ratkaisu ongelmaan on ostaa tuubeissa niitä omia suosikkivärejä, jotka tulee käyttäneeksi nopeimmin loppuun (ja jotka eniten käytettyinä ovat yleensä nappeina sotkuisimpia), ja pitää tuubien ohella harvinaisempien värien nappivalikoimaa. Ratkaisulla voi olla sellainen vaikutus, että epähuomiossa tulet maalanneeksi mehevämmin, värikkäämmin ja rohkeammin. Tuubiväriä kun tulee käyttäneeksi ronskimmalla tavalla. Ja akvarellimaalaus on luonteeltaan pelottoman puuhaa, väitän.

Pistimme Minoan valikoimissa uudet Daler-Rowneyn hienot artistisarjan akvarellituubit tarjoukseen heti alkajaisiksi. Huokeampia Aquafine-tuubejahan meillä on ollut jo pitkään. Pistä testiin, ei se satu.

Neopiko-tusseja meillä on ollut yksittäin myynnissä jo hyvän aikaa, mutta otimme niiden oheen myös yksittäis-Promarkerit. Promarker-settejä olemme toki myyneet aina.

Promarker-tussit ovat alun perin suunniteltu sarjakuva- ja manga-piirtämiseen, mutta erinomaisen tussijäljen ansiosta ne sopivat loistavasti myös piirros- ja leimasinkuvioiden värittämiseen. Promarker-tussien jälki on tasaista ja väritysjäljet ikään kuin sulavat yhteen, jolloin lopputulos on raidaton ja siisti. Tusseissa on kaksi erilaista kärkeä: kapeahko piirtokärki tarkkaan työskentelyyn ja leveämpi, vinoteräinen värityskärki. Kuivuneen tussipinnan päälle voi tehdä lisäefektejä joko erisävyisillä Promarker-tusseilla tai akvarellipuuväreillä, mustepuukynillä, maalitusseilla tai millä vaan värillä, jonka pigmentti riittää peittämään Promarker-tussin jäljen. Promarker-tussit ovat myrkyttömiä ja alkoholiohenteisia. Tussit eivät ole hapottomia, joten niitä ei suositella käytettävän valokuvien kansa. Tussit kannattaa säilyttää vaakatasossa, korkki huolellisesti suljettuna. Vaakatasossa tussin sisällä oleva väriaine jakautuu tasaisesti kumpaankin päähän ja näin ollen molemmat kärjet ovat heti käyttövalmiita. Oikein säilytettynä ja oikeanlaiselle paperille käytettynä värit kestävät pitkään, eivätkä tussien kärjetkään rispaannu. Promarkereiden hinta on 2.95 kpl.

Nyt meillä on valikoimissa myös täysin tuoksuttomia vesiohenteisia Aqua Promarkereita viiden ja kahdentoista kynän setteinä. Niiden piirrosjälkeä voidaan käsitellä piirtämisen jälkeen siveltimellä jossa on tilkka vettä. Erinomainen työväline tähän on säiliösivellin. Näissäkin Promarkereissa on kaksi erilaista kärkeä: piirtokärki ja värityskärki. Aqua Promarker-tussit ovat myrkyttömiä ja happovapaita, ja ne sopivat käytettäväksi tavallisen vesivärin kanssa. Holtittomissa vuodenvaihdefiiliksissä lykkäsimme molemmat setit tyrkylle tosi pienellä tarjoushinnalla: 9.90 (norm.22.50) ja 19.50 (norm. 34.50).

Mutta joku tykkää enemmän Neopikoista. Neopiko 2 on aito japanilainen alkoholipohjainen kaksipäinen markertussi. Kaksi kärkeä on näissäkin: viistokärki ja sivellinkärki. Varsinkin sivellinkärjen tuntuma on mainion mukava, sillä saa aikaan sekä herkkää ohutta viivaa että jykevää laajaa pintaa. Viistokärjellä voi värittää laajoja pintoja mutta sen kärjellä ohuenkin viivan piirtäminen onnistuu hyvin. Neopiko 2-tussiin on myös saatavilla täyttöpullo eli uudelleentäyttämällä markkeri on todella pitkäikäinen. Neopiko 2-tussin hinta on 3.40 kpl.

Tai herkällä tatsilla: Touch-markkereita meillä on 12 kynän jämäkässä muovikotelossa. Touch-markkerit ovat alkoholipohjaisia ja niissä on leveä viistokärki ja ohut kärki. Näiden kynien kulmikas varsi pysyy hyvin otteessa, jolloin kynän kärki kulkee juuri sinne minne pitääkin. Halvalla lähtee nyt nämäkin: tarjoushinta on 23.50 (norm. 34.50). Touch-setit löydät mangamarker- ja vesiväritussilajitelmat-osastolta.

Johan nyt olemme hövelillä päällä! Ensi vuonna kyllä nostamme näiden hintaa ainaskin parisataa prosenttia, ei tästä muuten mitään tule. Vai tuikkaisisko heti ne numerot kivempaan järjestykseen, 53.20 kuulustaisi kauppiaan mielestä paljon kivemmalta.

System3-akryylivärejä on nyt valittavanasi 75ml ja 150ml tuubeissa. Kummastakin löytyy myös jykevämpi heavy body-versio. System3:sten purkkikokoja on tarjolla peräti neljä. Himomaalari valitsee tietysti 2,25 litran väritonkan. Gamblinin loistavia öljyvärejäkin ui tyrkylle kaiken aikaa. Ota testiin!

Ja oletko huomannut Touchin loistavat manga-markkerit 12 kynän rasioissa, tarjoushintaan 23.50. Halpaa!

Niin kuin ennenkin. Uutta on se, että Minoa ei nykyisin missään muualla olekaan kuin netissä.

Myymälää Minoalla ei enää ole. Nyyh. Ei vaan hyvä, me keskitymme nyt pelkästään internet-kauppaan, niinkuin aina on ollut tarkoituskin. Uusi varasto mahdollistaa entistä kattavamman tuotevalikoiman. Uutuustuotteita ilmestyy nettikauppaan sitä mukaa kun ehdimme niitä sinne naputella. Samalla pyrimme siihen, että tilaukset lähtevät joutuisasti matkaan. Maailma muuttuu, Eskoseni. Ja parempaan päin!

Jep, sitten muuta. Koin eilen omituisen muisti-ilmiön. Kävin katsomassa Tampereen Taidemuseossa Mazzano-näyttelyn, jossa olen mukana Tampereen kaupungin kokoelmiin kuuluvilla töilläni. En muistanut pätkääkään, mitä töitä minulta on sinne ostettu, joten olin huolestuneen utelias mitä vastaan tulee. Näyttelyn neljä akvarellia olivat aivan tuttuja, vastikään olinkin ihmetellyt minne ne olivat kadonneet. Ja sitten oli neljä öljymaalausta joita en mitenkään muistanut tehneeni, paitsi että eräästä tuli mieleen näppituntuma. Muistin hyvin sen tavan jolla hipsuttelin siihen sormilla ruskeita pilkkuja. Muistan, että maalauksen alaosasta tuntui puuttuvan jotain ja sitten läpöstin sitä maaliin kastetuilla sormilla – ja valmista tuli. Kumma kyllä, maalaus ei jäänyt mitenkään muuten mieleen. Mutta ihan hyvältä näytti nyt katsoessa. Unohtuneet työt näyttivät muutenkin olevan ihan OK. Eli sama se muistaako vai eikö muista ja mitä muistaa, tai onko teos syntynyt enemmällä vai vähemmällä harkinnalla. Vaikka kenties olin nuo työt jotenkuten harkitenkin tehnyt. Satuin vain myymään ne uunituoreina ennenkuin ne ehtivät olla missään näyttelyssä.

Mikä on Mazzano? Tannerin säätiöllä on Mazzano Romanossa ateljee, jossa on parinkymmenen vuoden kuluessa ehtinyt työskennellä kohtalainen liuta taiteilijoita. Ateljee ja Mazzanon kylä on taiteestakin tuttu, etsimättä muistan ainakin Marja Pirilän camera obscura-kuvat ateljeesta ja Petri Hytösen hienon akvarellin Mazzanon ala-piazzalta. Itse olin siellä puoli vuotta viitisentoista vuotta sitten. Kivaa oli – ja hedelmällistä, reissusta jäi minun töihini jotain pysyväistä.

Aiheuttaako tärpätti sinulle huonovointisuutta? Pääset siitä eroon, kun vaihdat käyttämäsi tärpätin Gamsoliin. Gamsol on oikeasti hajutonta tärpättiä, tai tarkemmin sanottuna hajutonta white spiritiä. Yleensä hajuttomatkin tärpätit tuppaavat haisemaan. Gamsol ei kartakaikkiaan haise miltään. Kun käytät Gamsolia, työhuoneessasi ei haise tärpätti vaan pellavaöljy.

Gamsolista on poistettu aromaattiset liuottimet niin, että vain 0,005% niistä on jäljellä. Aromaattiset liuottimet juuri ovat niitä haitallisia. Myytti, että hajuttomat tärpätit ovat salakavalan haitallisia ei Gamsolin tapauksessa pidä paikkaansa, joten päänsärkyherkkä saa Gamsolia käyttämällä roimasti lisää työaikaa – tai käytännössä lakkaa potemasta tärpättipäänsärkyä. Gamsol, vaikka raakaöljyn tisle onkin, ei ole edes järin tulenarkaa. Sen leimahduspiste on niin korkea ettei sitä luokitella ilmakuljetuksissa vaaralliseksi aineeksi.

Gamsol on alunalkaen kehitetty aivan muuhun kuin pensselien putsaukseen. Sitä käytetään kosmetiikassa, käsien puhdistusaineissa ja jopa elintarvikkeiden tarjoiluastioiden pesuaineissa.

Tuhoaako Gamsol maalauksesi? Se riippuu maalarista. Tärpättiä ei kuulu käyttää maalauksessa litroittain. Vahvasti millä tahansa tärpätillä ohennetut värikerrokset ovat hauraita. Gamsol on tehokas liuotin ja sitä tarvitsee lisätä öljyväriin vain hyvin pieni määrä juoksevuuden aikaansaamiseksi.

Gamsol ei sovellu käytettäväksi luonnonhartseja kuten dammaria, mastiksia tai kopaaleja sisältävien maalinesteiden kanssa, kuten eivät hajuttomat tärpätit yleensäkään. Lähiaikoina tuotevalikoimiimme tulee Gamblinin erinomaisia alkydipohjaisia maalausaineita jotka on suunniteltu Gamsolin kanssa käytettäviksi. Gamblinin hyvässä maalinestevalikoimassa on moderneja versioita vanhoista jutuista – kuten vaikkapa Neo-Megilp, jonka esikuva parhaiten kai tunnetaan nimellä maroger. Aikanaan aito maroger tehtiin öljyssä ja mastiksissa keitetystä lyijystä. Maalinesteenä sitä pidettiin mainiona, vaikka se olikin myrkyllistä ja ajan mittaan tummuvaa. Neo-Megilp sensijaan on alkydipohjaista eikä sisällä lyijyä. Mutta kerron lisää näistä maalinesteistä tuonnempana.

Samalla saamme valikoimiimme uuden loistavan öljyväri-tuotemerkin, Gamblinin öljyvärit. Olen testannut, toimivat erinomaisesti, olen innoissani.

Gamblin on hyvä, modernisti asennoituva jenkkifirma jonka painovärejä meillä on jo jonkin aikaa ollutkin tarjolla.

Kävin eilen konsultoimassa eli opastamassa erään uuden taiteilijantarvikeliikkeen työntekijöitä. Kävimme läpi erilaisten litkujen, tököttien, väri- ja sideaineiden ja siveltimien ominaisuuksia. Muutaman tunnin keskustelimme ja siinäpä ei saatu kuin pintaa raapaistua; taiteen tekijälle on melkoinen määrä tarviketta tarjolla ja jokaisella maalausliemellä ja pikku vehkeellä on ominaisuutensa ja hienosäätönsä.

Hienoa, että on olemassa täsmätyökaluja kaikkeen mahdolliseen. Itse olen kranttu ja haluan että vehkeet ovat tarkalleen tarpeen mukaan.

Silti mieleen tuli taas kerran se, että ei se kuvan tekeminen oikeasti kuitenkaan ole niin mystistä puuhaa. Vasta-alkaja, joka ostaa vaikkapa Georgian-öljyvärisetin, tavallisen pinkopohjan ja pari sivellintä, ja maalaa taulun alla prima, eli kertarykäisyllä väriä liiemmin ohentelematta, saa luultavasti iloita tuvan seinälle ripustetusta maalauksestaaan vuosikymmeniä ilman että siinä mitään sen kummempia muutoksia tapahtuu. Eli keep it simple.

Maalinesteet ovat usein öljyvärimaalauksen ongelma. Kehotin taiteilijantarvikeliikkeen myyjiä suosittelemaan asiakkaille valmiita maalinesteitä. Nehän sisältävät ihan samaa kuin irtoputeleissa myytävä tavara. Olen huomannut, että harrastajamaalarin ongelma on usein se, että litkut – joku tärpätti, joku dammari ja ja joku pellavaöljy – tulee sekoitettua miten sattuu ja välillä joku liemi unohtuu kotiin. Harrastajalle litkujen tarkoitus ei edes ole välttämättä kovin selvä.

Öljyväri liukenee tärpättiin, mutta tärpätti ei kuitenkaan ole öljyvärin sideaine, eli aine johon pigmentti on sekoitettu jotta saataisiin aikaan maali. Öljyvärin sideaine on pellavaöljy. Yksinkertainen maalineste on tärpätin ja pellavaöljyn seos suhteessa 1:1. Pelkkä tärpätti maalinesteenä tekee värikalvosta hauraan ja pelkkä pellavaöljy rasvaisen ja kellastuvan. Dammari puolestaan jouduttaa maalinesteen kuivumista. Usein käytetty maalineste onkin tärpätin, dammarin ja pellavaöljyn seos suhteessa 1:1:1. Dammari ei liukene hajuttomaan tärpättiin, joten jos maalinesteessäsi on dammaria, käytä mieluummin ranskalaista tärpättiä. Toisaalta, voit ihan hyvin unohtaakin sen dammarin, ei se ole ihmeaine jolla väri tarttuu kankaaseen. Joskus se on valmiista maalinesteputeleista tahallaan unohdettukin.

Laikukkaan ja suttuisen näköistä jälkeä syntyy, jos alimmat värikerrokset ovat rasvaisia ja päälle tulevat kovin tärpättivoittoisia. Vältyt monelta ongelmalta, kun raahaat mukanasi vain yhtä valmista maalinesteputelia ja pitäydyt läpi työskentelyn siinä yhdessä ja samassa maalinesteessä.

Näin kerran opetusvideon, jossa maalari kaatoi ensin isolle paletille holtittomasti jotain lientä ja puserteli sitten tuubeista väriä lammikkoon. Väärin! Maalinestettä ei pidä käyttää kuin juuri sen verran, että värin saa levitettyä kankaalle. 5 – 10% värimäärästä riittää.

Akryylimaalaus on eri juttu, se on huomattavasti suruttomampaa puuhaa ja akryylimediumeja voi käyttää vapaammin.

Jos ajattelet, että kunnon rämäkkä väri on maalattava jollain muulla kuin vesivärillä, niin tarkista kantaasi. Meillä on Minoan seinällä pari Tuija Suutarin hyvin kipakkaa akvarellia, jotka toimivat oivallisina havaintoesityksinä siitä, että kyllä vesivärin saa rytisemään vallan maukkaasti.

Mainostan ohimennen, että Tuija ostaa värit ja paperit Minoasta; värit ovat Umtonin nappeja ja paperi Waterfordin rullapaperia. Mutta se, että väri hehkuu, on kyllä silkkaa Suutaria.

Akvarellin maalaaminen edellyttää päättäväisyyttä. Peloton asennekaan ei ole haitaksi. Tuija maalaa mielellään varsin isokoisia töitä. Ajatus kannattaa pitää mielessä, akvarellin ei ole pakko olla pikku lappunen.

Siis päätä pahkaa väriä päin, eikä olla varovaisia siellä!

Viikonloppuna pidettiin jo seitsemäs Reikäreuna-elokuvafestivaali Orivedellä. Festaritunnelma Taiston talossa ja pikkukinona toimineessa entisessä Savian pubissa oli erinomainen.

Minoa osallistui omissa tiloissaan Reikäreunaan jo perinteeksi muodostuneella näyttelyllä. Esillä oli Tuija Suutarin, Paula Nurmisen, Johanna Caldsjön ja (tänäkin vuonna) minun töitäni.

Reikäreunan hyvä perusjuttu on pysynyt entisellään: yksi vanha klassikkoelokuva, kiinostavia vierailijoita (tänä vuonna Matti Ijäs, Phil Evans, Visa Koiso-Kanttila ja Iiris Härmä), hyviä koti- ja ulkomaisia lyhäreitä ja rosoista kokeilevaa leffaa. Nyt oli mukana myös kotimaista talkoovoimin tehtyä pitkää fiktiota. Ja ohessa näyttelyitä (sarjakuvanäyttelyssä kaikki kolme Orivesiläistä Puupäätä: Tommi Musturi, Jukka Tilsa ja Tarmo Koivisto, sekä veikkaukseni neljänneksi Oriveden Puupääksi Seppo Leinonen. Perimmäisessä lapsilta kielletyssä huoneessa Kari Tykkyläisen turhaumia), bändejä ja yleistä hilpeätä menoa. Uutuuksina oli B-oikeudet ja kylpytynnyrikino, joilla oli hyvä festaritunnelmaa edistävä vaikutus; yleisö sai istuskella kylpytynnyrissä leffoja katsomassa tai muuten vain entistä vapaammin notkua festareilla näytösten välillä.

Lyhytelokuvakilpailun voittajaksi valittiin Hannu-Pekka Peltomaan ohjaama Kädessäni (2011). Raadin mukaan elokuva on “tyylikäs ja vahvaan ääni- ja kuvailmaisuun nojautuva tarina pienen tytön maailmasta. Elokuva on hienosti kiteytetty, siinä ei ole mitään turhaa ja sen mustavalkoisuus luo hienon tunnelman koko tarinalle.”

Markku Pölönen ihasteli ensimmäisenä Reikäreunavuotena, että onpa festivaalin järjestäjillä röyhkeää asennetta – ja sama jatkuu edelleen. Festivaali on säilyttänyt alkuperäisen rosonsa ja kotoisan tunnelmansa, vaikka onkin hyvällä tavalla ammattimaistunut.

Kaikkea kaikille-meininki on mahdollista saada toimimaan. Reikäreunassa oli koululaisnäytöksiä, suuren yleisön elokuvaa ja myös silkkaa riemukasta sekoilua: iltaklubilla Kari Tykkyläisen bluesbändissä kolme varsin kuluneen näköistä harrikkaäijää soitti sikarilaatikkokitaroilla improvisoituja biisejä (ei välttämättä samaa biisiä yhtäaikaa) ja vielä kuluneemman näköiset äijät vetivät go-gota taustalla. Huuliharpistin mikki rahisi ilkeästi tai ei toiminut ollenkaan. Touhussa ei ollut järjen hiventä, joten hauskuus ja suosio oli taattu. Katso muuten Tykkyläisen videoita YouTubessa: tykylevits. Niitä on siellä reilut 1200. Hillitöntä menoa. Ja olipa Ville Leinosen keikka ennen Tykkyläistä sekin melkoista tajunnanvirtaa.  Muutama aika nerokas biisi sai minut epäileväisen diggaamaan.

Jos näitä ei-pompööseja kulttuuritapahtumia olisi tarpeeksi, maailma paranisi tuota pikaa. Hienoa on se, että Reikäreuna ei ole haahuilua vaan etsii ja esittää hyvää elokuvaa, ja on silti samalla utelias kaivamaan esiin merkillisyyksiä ja antaa tilaa oudommalle, esimerkiksi karmeimmille karaokevideoille.

Minoa suosittelee.